Placebo on yhtye, jota tuli 2000-luvun alkupuolella kuunneltua runsain mitoin. Aloitin Black market bloodista, sitten Placebo ja Without you I'm nothing. Sleeping with ghostsin julkaisun aikaan taisin olla jo aika koukussa.
Kun viimeisin levy Meds julkaistiin, en jaksanut enää niin innostua bändistä. Tietysti levy tuli ostettua, mutta muuten hypetys jäi melko vähälle. Kaikki jo intoilivat siitä, bändistä oli viimeistään nyt tullut yksi Isoista Nimistä, joista kaikki puhuivat. Myönnän: minä kuulun niihin, jotka kyllästyvät, kun jostain omasta suosikista tehdään iso juttu. Periaatteessa en halua ajatella sillä olevan väliä, mutta käytännössä sillä on. Mielenkiinto lopahtaa, niin se ikävä kyllä menee.
Bändi kävi Suomessakin viime vuoden toukokuussa, mutta ei tullut lähdettyä katsomaan, edes menneiden aikojen kunniaksi. Olen niitä livenä nähnyt riittämiin Soulmates never die - Live in Paris 2003 -dvd:llä, jonka hankin monta kesää sitten. Dvd on ehkä paras koskaan katsomani live-julkaisu; jotain kertoo jo sekin, että olen varsin laiska katsomaan livejä, mutta tämän olen katsonut oletettavasti lähemmän kymmenen kertaa ja aina se vakuuttaa. Myös ystäväni, jotka eivät suoranaisesti Placebon ystäviä ole, ovat tästä pitäneet.
En ole koskaan pitänyt Placeboa erityisen hyvänä albumintekijänä. Sleeping with ghosts ja Meds ovat mielestäni ensimmäiset vähänkään paremmat ja eheämmät kokonaisuudet - muilta levyiltä puuttuu "punainen lanka" ja keskitynkin mieluummin yksittäisiin biiseihin albumin sijaan. Omat Placebo-suosikkini ovat äkkiseltään mietittynä Without you I'm nothing, Every me every you, Centrefolds, Twenty years ja Song to say goodbye.
Placebo on pala musiikillista historiaani, hieman myös nykyisyyttä. Maku muuttuu, tilalle on löytynyt runsain mitoin uusia tuttavuuksia. Niin se vaan menee ja tulee aina menemään..
Kuva: www.placeboworld.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti