It’s a Psychobilly Freak-out! Tiger Army @ Tavastia 9.4.2008

Tämän viikon keskiviikkona sain ensimmäiset kokemukseni psychobilly-/rockabilly-keikoista! Ei sillä, että tarkoituksena olisi lähitulevaisuudessa niitä paljon lisää harrastaa, ei ole aivan ominta musiikkimakuani, mutta tulipa lähdettyä, kun sattui hyvä tilaisuus.

Olin nimittäin työkaverini Jukan kanssa katsomassa Tavastialla Tiger Armya - tuota amerikkalaista psychobilly-punk-rock’n’roll -rytmiryhmää. Jukka sai levy-yhtiön kautta nimesä listalle (1+1) ja minä tulin pyydetyksi mukaan, koska vähän tykkään kuitenkin yhtyeestä eikä kukaan kaverinsa saanut lähdetyksi Helsinkiin asti keskellä viikkoa.

Täsmälliset pojat alkoivat soittonsa hieman luvatun kello kymmenen jälkeen. Kolmihenkinen yhtye toimii kokoonpanolla kitaristi-laulaja Nick 13, pystybassoa soittava Geoff Kresge ja rumpali James Meza. Oikein kiiteltävää soittoa sinänsä, että onhan kolmijäsenisellä kokoonpanolla enemmän soviteltavaa ja ns. kikkailtavaa verrattuna isompaan yhtyeeseen. Toimiva setti oli kuitenkin saatu yhdelläkin kitaralla - oli mukavaa, miten välillä himmailtiin ja välillä paahdettiin sitten täysillä.

Koska Tiger army -tuntemukseni rajoittuu siihen, mitä työkaverit (yksi nykyinen ja yksi entinen) ovat levyjä pyöritelleet - ja tämä uusin Music from regions beyon varsinkin on ollut todellisessa tehosoitossa - biisejä en montaakaan tunnistanut. Kourallisesta ehkä keksin, että tämän olen joskus kuullut ja Pain-nimisen kipaleen tiedän nyt jopa nimeltä.

Ilahduttavaa oli myös nähdä, miten vaihtelevaa väkeä yhtye oli vetänyt Tavastian täyteen: oma odotukseni klubista täynnä töttörötukkia meni vähän metsään. Ikähaitari oli aikamoinen ja stereotyyppistä Tiger army -diggaria on vieläkin vaikea määrittää.

Itse en ollut yhtyeestä aivan yhtä pähkinöinä kuin seuralaiseni, mutta missään nimessä ei harmittanut - ei, vaikka tähän liittyi kaksi tuntia autossa istumista suuntaansa sekä minimaaliset alle viiden tunnin yöunet seuraavana yönä.

Kauaa ei fanien tarvitse Tiikeriarmeijan seuraavaa Suomen-keikkaakaan odottaa - yhtye on nimittäin jo buukattu korsolaisten kekkereille eli Ankkarockiin elokuussa!

Musiikkikirjallisuutta: Please Kill Me

Please kill me - punkin sensuroimaton esihistoria on varmasti viihdyttävin koskaan lukemani musiikkikirja.

Kirja ilmestyi suomennettuna keväällä 2004 ja muistaakseni samana kesänä sen itse ensimmäisen kerran luin. Kirjan ovat enimmäkseen muusikkoja ja musiikkivaikuttajia haastattelemalla koonneet Legs McNeil sekä Gillian McCain. Ääneen pääsevät niin Andy Warhol, Lou Reed, Nico, Iggy Pop, Joey Ramone, DeeDee Ramone, Patti Smith, Debbie Harry, Sid Vicious ja Johnny Thunders kuin myös useat legendaariset toimittajat, managerit, bändärit - kymmenet ja kymmenet punkin historian havinoissa vaikuttaneet henkilöt.

Kirja ei liiemmin kaunistele asioita - enemmänkin kertoo tapahtumat sellaisena kuin paikalla olleet ne kokivat. Musiikin ohella tarinaa kuullaan huumeista laidasta laitaan, kaiken maailmaisista taiteilijoista ja elostelijoista, bileistä ympäri New Yorkia ja kuumimmista keikkapaikoista.

Kirja ja sen parissa vietetyt hauskat hetket tulivat mieleeni eilen Suomalaisessa kirjakaupassa opuksen nähdessäni. Viimein kirja päätyi hyllyyni - tämä on teos, josta varmasti on iloa vielä vuosienkin kuluttua. Aloitin sitä tänään lukemaan ja sen parissa varmasti vierähtää monet illat tästä eteenpäinkin.

Alla vielä pieni maistiainen kirjan huumehouruisemmasta puolesta. Nämä sanat lausunut Susan Pile toimi mm. Andy Warholin assistenttina.

Susan Pile: Jengi teki kummia juttuja vauhtipäissään. Joku tyyppi tuli kerran Max's Kansas City -baariin käsi kantositeessä. Kaikki ihmettelivät, mitä sille oli käynyt. "Joo, vedin vauhtia ja harjasin hiuksia kolme päivää", äijä vastasi.

Itse jakaisin kiitosta myös kirjan suomentajalle (Ike Vil); kieli on tasaisen hyvää, ilmaisut sopivan rouheita eivätkä ollenkaan teennäisen oloisia, mikä usein on vaarana, kun käännetään tämän tyylisen väen puhumisia ja kirjoittamisia.