Kuluneen Kesän Levyt Top 3

Enää ei voi kiistää, etteikö jo olisi syksy. Syyskuun ensimmäisen päivän kunniaksi (viileiden ilmojen mitenkään asiaan vaikuttamatta) vedin tänään tutut punaiset lapaset käteeni, kun poljin kouluun. Syyskuun alkamisen kunniaksi tutkaisempa vielä senkin, mitä kesäkuukausina tuli kuunneltua!

1. Isobel Campbell & Mark Lanegan: Sunday at Devil Dirt

Erinomaisen hieno folk-henkinen levy, josta kirjoitin jo aiemmin. Kestää kuuntelua ja olen edelleen (tosiaan, melkein kahden kuukauden kuluttua) aivan samaa mieltä.

2. Isobel Campbell & Mark Lanegan: Ballad of the Broken Seas

Tästä levystä tuli pakkohankinta, kun Sunday at devil dirt osoittautui niin erinomaiseksi. Uudempaan verrattuna tämän levyn tunnelma on vielä pienimuotoisempi, herkempi, ehkä tietyllä tapaa suloisempi. Uudempi levy on enemmän sellaista hieman rujonkaunista. Campbell & Lanegan -yhdistelmä on yksinkertaisesti ihana ja toimii kuin piri.

3. 16 Horsepower: Secret south

Kuuntelen sitä mitä mainostan! 16 horsepoweristakin kirjoitin taannoin. Toimii niin monissa tilanteissa, siksipä tämä altsu-country-levy onkin päätynyt myös puhelimeeni.

Arvontakin on nyt arvottu. Kommenttien vähyyden vuoksi päädyin arpomaan vain yhden levyn - ja se menee Anssille! Otahan yhteyttä, niin laitan levyn postiin. 

Laulavat näyttelijät / näyttelevät laulajat

Scarlett Johansson, Julie Delpy, Juliette Lewis, Hilary Duff ja niin edelleen - näitä enemmän tai vähemmän vakavastiotettavia laulavia näyttelijöitä tai näytteleviä laulajia tähtitaivaalla riittää. Vaan taisipa hankintalistalleni juuri päätyä ranskalaisen Charlotte Gainsbourgin levy!

Katsoimme äsken ystävien kanssa elokuvan Science of sleep, jota Gainsbourg tähdittää yhdessä Gael García Bernalin kanssa. Elokuva oli surrealistinen, taiteellinen, hämärä, sadunomainen - mutta ihan viihdyttävä ja miellyttävä. Ehkä sitä ymmärtää paremmin, kun sen on nähnyt muutaman kerran. (Osaan silti kuvitella, miten veljeni todennäköisesti vihaisi tätä elokuvaa. Hän ei pidä mistään "epätavallisesta"; jopa Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme oli täyttä kuraa ja aivan naurettava - ne ihmisethän melkein lentääkin siinä! No toisaalta, en minäkään kyseisestä elokuvasta erityisesti pitänyt.) Science of sleepin lisäksi 37-vuotias Gainsbourg on nähty muun muassa elokuvissa I'm not there (joka pitäisikin muuten katsoa) ja 21 grammaa,.

Elokuvasta kuitenkin tuli mieleen eräs tuttu, joka taannoin puhui Charlotte Gainsbourgin musiikista. Pitipä itsekin päästä tutustumaan tuon sympaattisen, naapurintyttömäisen ranskattaren tuotoksiin ja biisejähän onneksi MySpacesta löytyi jälleen kolmin kappalein. Musiikki selvästi kulkee Gainsbourgin perheessä: vaatimattomasti neidin molemmat vanhemmat ovat myös näyttelijöitä ja laulajia eivätkä siihen vielä lopu suvun yhteydet musiikki- ja elokuvamaailmaan.

Gainsbourgin debyytti Charlotte for Ever ilmestyi jo vuonna 1986 ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistiin toinen levy, joka kantoi nimeä 5:55. MySpacessa on kuultavana kappaleet 5:55, Tel que tu es sekä The song that we sing. Omaa sydäntä eniten lämmittää ranskaksi laulettu Tel que tu es - minulle tulee siitä mieleen Yann Tiersenin ja Shannon Wrightin yhteistuotanto. Kaunista, pienimuotoista, herkkää, soljuvaa naistulkintaa. Voisin jopa sanoa rakastettavaa.

Mietin, mitä tuttua 5:55-kappaleessa on, kunnes keksin: olen joka päivä tällä viikolla herännyt tuolla kellonlyömällä. Käykää sen kunniaksi katsomassa kappaleen tyylikäs, mustavalkoinen video YouTubessa. Suoraan videota en saa tänne, mutta klikkaa tästä katsoaksesi videon.

Kuvat: MTV3 Viihde, Last.fm

Soittimellisesti Omituisten Kokoonpanojen Ilta

Menin kuin meninkin eilen tuolle keikalle, josta edellisessä merkinnässä kirjoitin. Jostain syystä nykyään tulee kovin vähän keikoilla käytyä - johtunee osaksi työajoistani, kun joudun harvinaisen usein viikonloppunakin töissä päivystämään (en enää kauaa!). Nyt oli kuitenkin sopivassa saumassa tämä keikka, joten ei kun MENOKS!

Nyt teille paljastuu myös karu totuus valokuvaustaidoistani hämärässä keikkasalissa. Pahoittelen kuvan pienuutta; tämä ulko asuni ei selvästikään tahdo julkaista kovin leveitä kuvia.

Berliinistä Turkuun saapunut Eagle Boston oli kokoonpanossaan omituinen. Siis kaksi bassoa, syntikka ja rummut? Selvä. Rumpali oli pukeutunut luurankoasuun ja maalannut kasvonsa mustiksi, miesbasistilla oli hopeanväriset avaruuskengät ja tuo musta-punainen peruukki, laulajalla oli kotkabootsit. Todella mielenkiintoista.. Syntikkamiehessä vaan ei tainnut olla mitään kummallisuuksia. Keikalla oli lähes kiusallisen vähän ihmisiä (ja vielä kolme maksanutta katsojaa vähemmän: pääsimme listalle, kiitos baarimikkoystävän!) eikä tunnelma oikein noussut missään vaiheessa. Yhtye näytti hauskalta, mutta kuulosti - hmm - lattealta. Harmikseni pitää sanoa, etten vielä MySpace-kuuntelujen ja tämän keikankaan jälkeen muista yhtäkään biisiä.

Toisin kuin Eagle Bostonin, Astrid Swanin suhteen minulla sentään oli jonkilaiset odotukset. Ikäväkseni pitää sanoa, että hieman metsään mentiin tässäkin - harvoin hyvä setti lähtee pelkästään syntikoista ja rummuista. Taisi tuo Astrid kyllä sanoa, että tämä on vasta heidän kolmas duo-keikkansa. Jotain siitä puuttui ja muutamat tunnistamani kappaleet kuulostivat nekin varsin erilaisilta kuin albumiversiot. Onnistuneena extrana oli viimeinen laulu, jonka aikana lavalle kipusi myös Eagle Boston! Toteutus oli ihan toimiva. Ei tämä Astridin keikka huono ollut, odotin kai vaan jotain vähemmän taiteellista.

Kaiken kaikkiaan ilta oli siis keskimääräisen hauska. Molemmat kokoonpanot olivat hieman poikkeuksellisia, kumpikaan illan esiintyjistä ei ollut hermoillekäyvän alatasoinen, olut oli halpaa eikä loppunut kesken ja seura oli tykättävää!

Kuvat: omia

Keikalla Suomessa: Eagle Boston

Jaksaisikohan sitä innostua Astrid Swanista ja ns. markan elektrosta? Tätä olisi tarjolla Turun Klubilla ensi torstaina, 14. elokuuta. Sisään pääsee kuudella eurolla.

Astrid Swanista kirjoitin jo maaliskuussa. Kummempiin toimenpiteisiin tämä MySpace-tuttavuus ei sen jälkeen johtanut - lähinnä Sea/e life -kappaletta olen silloin tällöin pyöritellyt, koska pidän siitä aika lailla. Mikä jottei Astrid-neito olisi kerran ihan kiva livenäkin todistaa, joten katsotaan, katsotaan. Hintakaan ei ole paha.

Toinen illan esiintyjä, markan elektroksi kategorisoimani yhtye, on berliiniläinen Eagle Boston. Nimi oli itselleni aivan vieras, kunnes internetin ihmemaa ja jälleen MySpace valottivat asiaa. Varsinaisia sivuja tällä(kään) yhtyeellä ei näytä olevan, mikä itselle on aina hienoinen pettymys. MySpace on kätevä, kun haluaa tutustua uuteen musiikkiin, mutta ulkoasu on melkoisen aikansa elänyt eikä sieltä informaatiota löydy nimeksikään. Yhtye ei näyttäisi olevan signattu vielä millekään levymerkille, joten pienestä ja tuntemattomasta kokoonpanosta lienee kyse yhtyeen kotimaassa Saksassakin.

Sen verran tietoa sain kuitenkin irti, että Eagle Bostonilla on myös kolme keikkaa Helsingissä 15.-17. elokuuta - muun muassa Flow festivalilla lauantaina. Kannattaa edes pikakuunnella, jos Flow'hun olet suuntaamassa!

Itse en tosin löydä näistä kappaleista mitään kovin erikoista - eivät jää kyllä sitten ollenkaan mieleen parin kuuntelukerran jälkeen. Onhan se mukavaa, että musiikkia tehdään, mutta jostain syystä tämän tyylistä musiikkia tehdään tällä hetkellä vähän liikaakin ja genre kärsii hienoisesta omaperäisten ideoiden puutteesta.

En tiedä vielä, annanko jälkimmäiselle yhtyeelle livenä mahdollisuuden. Torstai ja perjantai sattuvat kyllä somasti olemaan vapaapäiviäni..

12 Raitaa Komeaa Folkia!

Käteisvarantoni kasvoivat eilen harvinaisen mittaviin 70 euroon, kiitos visiitin Lippupalvelussa. Niin, se surullisenkuuluisa peruuntunut Björkin konsertti toi nämä rahat jälleen käsilleni. Koska livemusiikkielämys jäi kokematta ja noin viidenkympin junamatkat tekemättä, päätin, että voin hyvillä mielin sijoittaa edes osan näistä rahoista parahin levykauppaan nimeltä 8raita.

Ostin kolme levyä. Ensimmäisenä käteen tarttui huippuarvostelut saanut Isobel Campbellin ja Mark Laneganin yhteislevy Sunday at Devil Dirt.

Tätä olen tänään eniten kuunnellut. Vaikka en duosta alkuun muutamien MySpace-tuokioiden jälkeen enemmälti innostunut, olen nyt täysin vakuuttunut levyn erinomaisuudesta. Asetelma on epätavallinen: kirkasääninen kaunis, reilu kolmekymppinen nainen, joka myös on entinen Belle & Sebastianin taustalaulaja ja sellisti sekä grunge- ja rock-yhteyksistä, muun muassa Screaming treesistä ja Gutter twinsistä tuttu matalaääninen, yli nelikymppinen mies lyövät musikaaliset päänsä yhteen ja tekevät jo toisen levyllisen synkeitä folk-balladeja (ensimmäinen julkaistiin vuonna 2006 ja se kantoi nimeä Ballad of the Broken seas). Isobel henkäilee kauniisti ja etäisesti "siellä jossain", Laneganin ääni tulee syvältä sielusta - lähimmät vertailukohdat löytynevät Johnny Cashista sekä Tom Waitsista. Lopputulos on eheä ja ihastuttavan hieno; haluan nyt jo laittaa levyn soimaan uudelleen ja uudelleen.

Toukokuussa julkaistu levy koristaa nyt levyhyllyäni enkä yhtään harmittele, että maksoin siitä täyden hinnan, vaikka en kovin usein "kalliita" levyjä ostelekaan!

Tämän uutukaisen lisäksi ostoskassiini päätyivät Nouvelle Vaguen kakkoslevy Bande À part vuodelta 2006 sekä ostoslistallakin kummitellut Iron & Winen debyytti The creek drank the cradle. Näiden pariin palailen mahdollisesti myöhemmin - jos uudet ystäväni Isobel ja Mark sen sallivat...

Tom Waitsia tuntematon arvioi Tom Waits -covereita!

Ostin viikon alkupuolella diginä Scarlett Johanssonin uuden levyn Anywhere I lay my head. Levy koostuu Tom Waitsin covereista, lukuun ottamatta Song for Jo -kappaletta, joka on Scarlettin ja David Sitekin yhteistuotos. Itse en ole koskaan Waitsia kummemmin kuunnellut, joten mitään vertailupohjaa minulla ei kipaleille nyt ole.

TV on the radiosta tuttu David Sitek on kappaleiden kirjoittamisen lisäksi ollut levyn tuottajana sekä soittanut lähes kaikilla raidoilla (toisin sanoen myös hän lie tehnyt eniten albumin eteen). Merkittäviä nimiä levyn teossa on muutenkin pyörinyt: esimerkiksi herra David Bowie, joka tunnistettavasti laulaa taustoja Falling downilla ja Fannin streetillä.

Se faktoista.

Minä (eräiden lukiemieni arvostelujen tapaan) ihmettelen, miksi koko ryhmä kantaa laulajansa nimeä - etenkin, kun ihanan Scarlettin osuus biiseissä ei ole merkittävä. Laulu on enimmäkseen matalaa hönkäilyä, puhelaulua tai "naukumista" eikä mitenkään pääosaan nostettua. Minusta tälle olisi hyvin voinut keksiä jonkun yhtyeen nimen, mutta ilmeisesti markkinointiosasto vaan on sitä mieltä, että Scarlett Johansson omalla nimellään myy paremmin. Enkä ihmettele.

Scarlettin ääni ei ole kovin vahva eikä välttämättä edes sieltä parhaasta päästä, mutta jotain hyvin hyvin koukuttavaa siinä on. Se eri Yritä mitään. Biiseissäkään ei ole tyydytty pelkkään kitara-rummut-basso -kuvioon, vaan mielikuvitusta on käytetty: on urkuja, pianoja, joulukellot, huiluja, sadekeppiä, saksofonia ja eräitä, joista en ole koskaan kuullutkaan.

Minua ilahduttaa tällaisen tähtösen debyyttilevyn kohdalla, ettei ole menty siitä, mistä aita on matalin tai mikä on oletettavinta. Rahastusmielessä tehtyä kolmen markan poppia on kuultu jo ihan liikaa - tässä on enemmän luonnetta ja haastetta sekä toki myös uskottavuutta kunnon taiderockhengessä. Levy ei ole loistava, mutta Jotain tässä on.

MySpacessa voit käydä kuuntelemassa näytteeksi neljä kipaletta albumilta.

Ladytron 4.0

Heti alkuun pahoittelen ennen edellistä merkintää ollutta puolentoista viikon taukoa. Lomailin tuon ajan Ikuisessa Kaupungissa, toisin sanoen Roomassa. Musiikillisesti minulla ei ole oikein mitään sanottavaa tuosta kaupungista: löysimme vajaan sadan kilometrin kävelymme aikana kaksi levykauppaa. Molemmat olivat selvästi jonkun ketjun liikkeitä (enhän minä enää niitä nimiä muista) eikä sieltä osannut oikein mitään hakea. Hintataso lie ollut melko sama kuin Suomessakin. Matkaseuralaiseni osti Molokon levyn, itse tyydyin vaan Family Guy -rintanappeihin kotona ikävöivälle miehelle tuliaisiksi. Liikkeissä Roomassa yleensä soi vaihtelevaa musiikkia, yleensä jotain jumputusta tai radiosta muuta täydellisesti mieleenpainumatonta, ravintoloissa parhaimmillaan oli joku vanha setä korvan juuressa hanuria vetelemässä. Tuli ikävä omaa musiikkia, kun päässä alkoivat soida huolestuttavat suomihitit, kuten Simmarit, sammarit, kummarit ja pipo, Eppu Normaali, Danny tai Don huonot, jotka eivät todellakaan kuulu normaaliin musiikkimakuuni.

Omaa musiikkianihan on vaikka tämä Ladytron. Olin aivan unohtanut yhtyeen uutukaisen levyn saapuneen kauppohin! 28. toukokuuta julkaistu albumi kantaa nimeä Velocifero ja on yhtyeen neljäs pitkäsoitto aiempien levyjen 604 (2000), Light and Magic (2002) sekä Witching hour (2005) jälkeen.

MySpacesta muutamia kappaleita kuunneltuani minulla pitäisi varmasti olla niistä mielipide. Ainakin: kuulostaa Ladytronilta! Electropopia tämä on edelleen ja itse olen löytävinäni näistä muutamista biiseistä enemmän 80- ja 90-lukulaisia vaikutteita ja soundeja kuin aiemmasta tuotannosta. Harha-askeliksi näitä en kuitenkaan sanoisi, sillä pieniä uusia juttuja on kokeiltu ihan tyylillä!

Levyn ensimmäinen single Ghosts jää kertsirenkutuksellaan päähän ensimmäisilläkin kuuntelukerroilla: There's a ghost in me / wants to say I'm sorry / doesn't mean I'm sorry. Aluksi maistuu, loppua kohti rupeaa jo hieman tympimään - ei ole niitä kappaleita, joita jaksaisin kuunnella muutamankin kerran putkeen. Ehkä tässä on enemmän pop-henkeä kuin aiemmassa Ladytronissa?

Avausraita Black cat on jälleen yhtyeen bulgarialaisvahvistuksen Mira Aroyon kotikielellään laulama ja jostain syystä nämä raidat omakohtaisesti lähes aina toimivia, vaikka en kielestä tuon taivallista ymmärräkään. Kieli kuulostaa karskilta ja vähän naukuvalta, mutta hyvältä! Biisin kulku ja äänimaailma on jo lähempänä vanhaa Ladytronia, tästä minä tykkään.

MySpace on lisäksi saanut soitantaan biisit Runaway, Deep blue sekä Versus levyn yhteensä kolmestatoista kappaleesta.

YouTubessa on lisäksi virallinen video Ghosts-sinkkubiisistä. Videolla on somia pupuja, kummituskaupunki, yhtyeen herrat Daniel Hunt ja Reuben Wu ovat kuin Dressmann-mainoksesta (tai pelottavimmillaan kuin Reservoir dogsista), mutta näyttävät äärimmäisen hyviltä, samoin kuin Helen Marnie lyhyessä mekossaan ja Mira, jota tosin näytetään harmittavan vähän. Tyylikäs pätkä, I say!

Tämän pienen tutustumisen jälkeen sanoisin: pakkohankinta!!

New Waven Veteraaniyhtye Blondie Suomeen!

Yksi jos toinen ulkomainen orkesteri taikka pumppu tänäkin kesänä löytää tiensä tänne Pohjolaan mutta tätä en olisi uskonut: Blondie tulee Suomeen! Yhtyeen mahdollisesti tunnetuimman ja parhaimman levyn, Parallel linesin, julkaisusta tulee kuluneeksi 30 vuotta, jonka kunniaksi vuonna 1999 rivinsä uudelleen kasannut yhtye tekee juhlakiertueen. Suomessa new wave -veteraanit vierailevat Helsingin Kulttuuritalolla 10. heinäkuuta (samana päivänä kuin Björk Finlandiapuistossa, muuten!). Lippujen hinta 50 euroa ja niitähän myy Lippupalvelu.

Albumin kolmekymppisiä juhlitaan myös levyn uuden painoksen muodossa: 25. kesäkuuta ilmestyy Parallel linesin juhlaversio, jossa on lisänä bonusraitoja ja dvd, joka pitää sisällään musiikkivideoita sekä ennen näkemättömän TV-esiintymisen. Omasta mielestäni Parallel linesissa on muuten aivan kuolettavan tyylikäs ja ajaton kansi!

Asiasta uutisoi Noise.fi.

Itse taidan nämä bileet jättää väliin, koska minua pelottaa liikaa ajatella, mitä aika on tehnyt nyt yli 60-vuotiaalle Debbie Harrylle. Kaikki kunnia, mutta kyllä minusta tuossa iässä pitäisi jo osata siirtyä sivuun - kunnioitettavasta menneestä urasta huolimatta. Nuorta Debbie Harrya kyllä ihannoin ja siitä tykkään aivan valtavasti, voi sitä tyyliä ja asennetta! Muutaman kerran olen jo meinannut tukkani värjätä vaaleaksi halutessani näyttää yhtä hotilta, mutta noh, ei se ihan pelkästään siitä taidakaan olla kiinni..

Ihanat Naislaulajat vol. 4. - Nancy Sinatra

Ehdoton suosikkikin oldies-iskelmäpopin osastolta on Nancy "Frankin tytär" Sinatra. Muinoin kotikyläni kirjastosta muistan lainanneeni keltakantisen, 24 kappaletta kattavan The very best of Nancy Sinatra -kokoelmalevyn. Yhä vieläkin levy koneeni syövereistä ja bittiavaruudesta löytyy ja silloin tällöin intoudun sitä soittamaan. Nyt on yksi niistä hetkistä!

Nancyssa minua viehättää ihanan pehmeä alttoääni ja laulujen "menneen ajan hurma". Näissä vanhoissa iskelmissä on aivan eri tunnelmaa kuin nykyajan siirappisissa rakkaudenvuodatuksissa! Kappaleet kuten Ladybird, The shadow of your smile ja The last of the secret agents ovat aivan kuolemattoman hyviä kappaleita!

Yksi jos toinenkin Nancy Sinatran kappale on päässyt soitantaan mainoksissa tai elokuvissa. You only live twice soi samannimisessä James Bond -elokuvassa; Bang bang kuultiin Kill Bill vol. 1:ssa; mainio These boots are made for walking soi Full metal jacketin soundtrackilla. Lisäksi muistan ainakin Wishin' and hopin' -kipaleen jostakin muutamien vuosien takaisesta mainoksesta.

Olen selvästi merkillisen viehtynyt myös menneiden vuosikymmenien muotiin - Debbie Harryn lisäksi olen kovin ihastunut Nancyn 60-luvun tyyliin. Nuo kengät! Nuo pöyhkeät hiukset! Tuo sulous! Enkä halua palauttaa itseäni todellisuuteen ja katsoa kuvia Nancy Sinatrasta nykyään (kuten en Debbie Harrystakaan!), tahdon pitää mielikuvani Nancysta nuorena ja sulokkaana.

Björk Saapuu Konsertoimaan Helsinkiin Heinäkuussa!

Meinasin juuri tulla tänne kirjoittamaan Björkistä - ja sitten Helsingin sanomia lukiessani sain lisää syytä kirjoitttaa samasta aiheesta! Päivän paras uutinen on tässä:

Juhlaviikot tuo Björkin heinäkuussa Helsinkiin

Ja päivän huonoin uutinen on tässä: liput maksavat 70 €/kpl. Esityksen luvataan kuitenkin olevan ainutlaatuinen. "Luvassa on visuaalisesti upea konsertti, joka on osa tänään julkistettua Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoa", Tiketti uutisoi sivuillaan. En epäile konsertin näyttävyyttä tai hienoutta, mutta kun koko konsertti matkoineen kustantaa noin 110 euroa, rahankäytön järkevyyttä rupeaa pakostakin miettimään.

Silti minusta tuntuu, että sinne on vaan pakko päästä. Eri asia tietysti, miten helposti liput tällaiselle laiskalle jonottajalle liikenevät. Mainittakoon vielä, että lipunmyynti alkaa ensi maanantaina 21.4. klo 9.00 Tiketissä ja Lippupalvelussa.

Mutta tosiaan: Björkistä olin juuri tulossa muutenkin kirjoittamaan. Mieltäni on jo pitempään vaivannut 2004 julkaistu levy Medúlla. En varmaan ole likimainkaan ainoa, jonka mielestä kyseinen levy on Björkin vaikeimmin avautuva, erikoisin. Olen kuitenkin päättänyt ottaa albumin viimeistään nyt tehokuunteluun. Kunnianhimoinen tavoitteeni on ymmärtää levyä ja jopa oppia pitämään siitä. Ongelmana vaan on levyn vaikeus. Vaikea löytää tarttumapintaa. Ensimmäisinä mieleeni ovat jääneet kappaleet Where is the line sekä avausraita Pleasure is all mine, joista etenkin ensimmäisenä mainitusta nyttemmin jo pidän.

Sananen vielä itse levystä. Medúlla on tehty pitkälti a cappella - ilman soitinsäestystä, ihmisäänillä. Ja mikäs siinä: Björkillä on kaunis, monipuolinen ja taipuisa ääni. Björkin itsensä lisäksi äänialaansa esittelevät inuiitti-kurkkulaulaja Tanya Tagaz Gillis, lontoolaiset sekä islantilaiset kuorot, Faith No Moresta ennen tunnettu Mike Patton, Robert Wyatt sekä ihmis-beatboxit kuten japanilainen Dokata, brittiläinen Shlomo sekä The Rootsin Rahzel. Kun ihmisäänistä poiketaan, käytetään lähinnä koneita musiikin tekemiseen.

Björkin studioalbumit (soolona):

Debut (1993)

Post (1995)

Homogenic (1997)

Vespertine (2001)

Medúlla (2004)

Volta (2007)

Girls Can Rock Too!

Totta tosiaan! Suuri, tai ainakin nyt keskikokoinen, rakkauteni on viime aikoina - kuukausina, viimeisen vuoden ehkä - ollut 70- ja 80-lukulainen nais-rock. Ensimmäinen, muutaman vuoden takainen ihastukseni on Blondie. Ihana Blondie, Ihana Debbie Harry! Itselleni riitti pitkään klassikkolevy Parallel lines, kunnes vähän aikaa sitten hankin Eat to the Beatin. Makupala Blondielta, yksi omista lemppareistani, Atomic:

Playstation 2:n mainion Guitar Hero -pelin myötä löysin myös uusia ihastuksia - varsin saman tapaisia kuin Blondie. The Pretendersin Tattooed Love Boys oli seuraava mieleni lämmittäjä. Yhtyeen nimeä kantavalta Pretenders-levyltä löytyy menevämpiä biisejä Tattooed love boysin tapaan, mutta myös kepeämpää materiaalia. Brass in a pocket -hitistä tulee aina mieleen Lost in translation -elokuva, jossa ihana Scarlett Johansson sen laulaa. Omista valikoimistani löytyy myös yhtyeen levy Get close, josta tosin en mahdottoman paljon pidä. Yhtyeen ehkä tunnetuin kappale Don't get me wrong sieltä muun muassa löytyy, mutta itselleni se edustaa jotenkin liiaksi radiopoppia, jollaista en juuri jaksa kuunnella. Too bad! The Pretenders -maistiaisena nähtäköön Tattooed Love boys -video - sitä Pretendersiä, joka minut parhaiten sytyttää.

Viimeisin tämän sarjan ihastukseni on Heart, joka tunki tietoisuuteeni biiseillä Barracuda sekä Crazy on you. Ostin iTunes storesta kokeeksi yhtyeen kokoelman ja sitä on kyllä tullut kuunneltua, sillä tykkään ja paljon! Yhtyeen keskeisimmät jäsenet ovat sisarukset Ann ja Nancy Wilson ja heidän kultakautensa sijoittui 70-luvulle ja 80-luvun alkuun. Heartilta valittakoon videoksi live-esitys Barracudasta. Toi-mii. Tyttökitaristi Nancy Wilson on aika kova mimmi!

Täydellistä Yöajan Musiikkia: The Gathering

Yläkerrassa pidetään bileitä eikä musiikki ole kovin tasokasta: kaikesta päätellen ohjelmassa on SingStar Legendat, jotain huonoa jumputtavaa musiikkia, myrsky repii puita, taivas salamoi ja kaikkea tätä kruunaa säännöllisesti kajahtelevat WUHUU! -huudot. Kunnollisena naapurina kuitenkin siedän tätä - onhan tämä ehkä ensimmäinen kerta, kun ylipäätään kuulen musiikkia naapurista - ollenkin, että sen soittaminen nyt sijoittuu ilta- ja yöaikaan.

Roskamusiikin pakkosyötöltä minut sentään pelastavat kuulokkeet sekä The Gatheringin Souvenirs, joka on jotenkin niin täydellistä juuri nyt. Levy soljuu kevyesti, mutta varmasti eteenpäin, hieno biisi toisensa jälkeen. Välillä noustaan ylemmäs, välillä mennään matalammalla, synkistellään minimaalisella soitolla. 

Kappale These good people aloittaa levyn hienosti, lupaillen, enteillen tulevaa. Seuraavat suosikkini ovat jopa popahtava You learn about it, hurjaksi äityvä Monsters ja koko levyn kruunaava viimeinen kappale A Life all mine, joka on Anneke van Giersbergenin ja Ulverista tutun Trickster G:n duetto. Oikeastaan on ihan järjettömän vaikea sanoa, mistä tällä levyllä ei pitäisi, koska tämä on niin erinomainen ja yhteennivoutuva kokonaisuus. Kaunista ja täydellistä juuri nyt. Paljon muuta en itse asiassa olekaan The Gatheringilta kuunnellut pitkään aikaan.

Toinen öiseen aikaan hyvin sopiva yhtye on Sigur Rós, jonka viimeisimmän levyn Heim/Hvarf juuri sain ystävältäni messengerin välityksellä. Tutustunen siihen paremmin hieman myöhemmin!

Ihanat naislaulajat vol. 3: Anna Ternheim

Jostain ihmeen syystä Anna Ternheim on taas yksi niistä muusikoista, joiden tuotanto on mennyt minulta aivan ohi korvien. Eilen töissä selailin kuuden euron levyerää ja satuin sieltä löytämään Anna Ternheimin 2006 julkaistun levyn Separation road. Nimi oli tuttu, ehkä joku kaverini kuunteleekin tätä, joten halvan hinnan vuoksi päätin ottaa levyn kuunteluun.

Kattavaan tutkiskeluun ei työnteolta ollut aikaa, mutta mieleen jäi heti voimakkaasti ruotsalainen nuotti ääntämyksessä. Vaan eihän se haittaa, kun olen nykyään ihan rakastunut kaikenlaisiin aksentteihin! (Toinen ihana on ranskalaisen bossa novaksi hittejä vääntävän Nouvelle Vaguen Love will tear us apart -cover suloisen aksenttinsa vuoksi!) Kansilehdykkää selasin vähäsen - melko synkkää tunnelmaa, sanoitukset vaikuttavat surullisilta.

Tänään päädyin MySpaceen kuuntelemaan muutamia biisejä - onnekseni sattuivat vielä olemaan levyltä, jonka olen ostamassa. Duettona miehen kanssa laulettu Lovers dream on äkkiseltään kuunneltuna nätti rakkauslaulu, kaunis No subtle men soljuu ihanasti eteenpäin melkeinpä pelkän laulun varassa, Girl laying down -kappaleessa taas kuuluu varsinkin se ruotsalainen ääntämys. Jousia käytetään taidolla ja pianoa on paljon, mutta silti laulu näyttelee merkittävintä osaa.

Tässä on jotain kaunista, kaipausta, nähtyä elämää. Separation road on varmasti ostamisen arvoinen levy - ja kuudella eurolla pakollinen hankinta!

Kuva: http://www.myspace.com/annaternheim

Ihanat Naislaulajat vol. 2: Jenni Vartiainen

Jos ajattelisin esimerkiksi sellaista asiaa kuin uskottavuus, en varmaan olisi tullut ostaneeksi Jenni Vartiaisen levyä. Miten kukaan itseäänkunnioittava musiikkidiggari keksii hankkia Popstars-ohjelmasta sikinneen entisen Gimmel-tähden soololevyn? Yksinkertaisesti siten, että levy on vakuuttavan hyvä. Nyt samaa kertoo myös Emma-gaala, sillä:

Vuoden debyyttialbumi: Jenni Vartiainen - Ihmisten edessä

Vuoden biisi: Jenni Vartiainen - Ihmisten edessä (säv. ja san. Teemu Brunila)

Tahattomasti altistuin kuulemaan Jennin debyyttiä töissä erään kollegan ahkerasti soiteltua sitä. Uudelleen ja uudelleen ja kohta huomasin jo itsekin soittelevani levyä ja biisit jäivät soimaan päähäni. Yhtenä joulukuisena päivänä kaverin luona kyläillessä Ihmisten edessä soi radiossa ja minulle tuli hirveä hinku saada levy viimein omaksi. Ei muuta kuin levykaupan kautta kotiin! 21,70 € ja albumi oli minun. Kotona tätä piti kuunnella kuulokkeilla, vähän vältellä sitä, että poikaystävä näkisi. Miten tällainen oikein sopii imagooni ja hyvään musiikkimakuuni!

Koska en radiota juuri kuuntele, ensimmäinen minun korviini kantautunut Jenni Vartiaisen hitti oli levyn nimibiisi Ihmisten edessä. Mielestäni kuitenkin ensimmäinen radiosoittoon päässyt kappale Tunnoton on kaikessa herkkyydessään ja ihanissa banjoiluissaan vieläkin parempi kipale - nimeäisin sen ehkä parhaaksi koko levyltä. Lisäksi itseä säväyttää sanoitus, joka ei ole aivan mitään tavallista radiosoittoon: "Tahdoit niin uskoa / että olet mun ainoa / Mutta tunnoton oon / mulle käy kuka vaan / etkä pysty mua satuttamaan.." Ei mitään siirapinvaluttelua ihanasta, ikuisesta rakkaudesta!

Ihanaa, herkkää, eteeristä. Muita suosikkeja levyltä ovat Vedenalaista, Kerro miltä se tuntuu ja Massive attack -henkiseksi kehuttu Mandartania. Huonoa biisiä tältä levyltä on vaikea löytää, notta suosittelen!

On Popstarsistakin siis seurannut jotain hyvää: Jenni Vartiainen ja PMMP.

Kuva: www.jennivartiainen.fi

Ihanat Naislaulajat vol. 1 ja Viikonlopun Cover

Astrid Swanin uuden levyn, Spartan Picnicin, arvosteluja lukiessani päädyin neitokaisen MySpaceen toivossa kuulla albumilta muutama biisilohkaisu. Sieltähän niitä löytyi, kolmekin kappaletta (As long as it's not you, Sea life ja This could be mother's milk) sekä melko yllättävä cover The Killersin When you were youngista!

Partainen miesrock on Astrid Swanin käsissä muuttunut herkäksi nainen ja piano -kappaleeksi. Ihan mielenkiintoisen vaihteleva biisi - joskaan se ei varsinaisesti kuulosta siltä, että sen eteen olisi maailman eniten jaksettu nähdä vaivaa. Ehkä selitys vähän hapuilevan kuuloiseen lauluääneen löytyy siitä, että muilla kappaleilla on niin paljon enemmän instrumentteja eikä lauluun kiinnitä samalla tavalla huomiota. Joka tapauksessa, ihan hauska ylläri tämä oli! Coverin pääset kuuntelemaan ylläolevasta MySpace-linkistä.

Tämä Astrid-neito on oikeastaan ihan mielenkiintoinen tuttavuus. Muutamaan otteeseen tässä kuunneltuani olen alkanut vallankin pitämään lauluista, esimerkiksi juuri Sea life miellyttää. Pienesti toivon, että levyn hinta vähän laskisi - se saattaisi hyvinkin päätyä vielä levyhyllyyni.

Astrid Swan keikkailee:

3.4. Turku, Klubi

9.4. Tampere, Klubi (w/ Anna Järvinen)

10.4. Jyväskylä, Poppari

12.4. Joensuu, Karjalatalon kellari

24.5. Helsinki, Gloria (ikärajaton)

Kiinnostuneiden kannattaa myös vierailla laulajan kotisivuilla osoitteessa www.astridswan.com.

EDIT: Totta tosiaan, When you were young -cover on siis livenauhoitus eli siinä selitys ns. viimeistelemättömyyden tuntuun!