Kansallishurmaa

Jostain syystä olen viime aikoina hirmuisesti kiinnittänyt huomiota lyriikoihin – ja itse asiassa myös lukenut runoutta, kotimaista Eeva Kilpeä. Tuntuu, että tällä hetkellä kuin haen jotain sanoituksista; keskityn, koitan päästä jyvälle jostain merkittävästä.

Suureen suosiooni ovat taannoin tiensä löytäneet niin Metric kuin aiemmin mainittu Olavi Uusivirta ja The Nationalkin. Metric on hyväntuulista ja helppoa, mutta ihan älyttömän hyvin tehtyä indiepoppia/-rockia. Rytmiryhmän uusin levy Fantasies ansaitsee vähintäänkin kaksi peukkua! Mutta ei siitä tällä erää sen enempää, sillä varsinaisesti tulin hehkuttamaan The Nationalin hienoutta. (Taas tapani mukaan aika paljon muista jäljessä. That's me.)

Olen aiemminkin huomannut, että parhaat yhtyeet vaativat usein kypsyttelynsä; sen kasvun, että pääsee johonkin kiinni, oivaltamisen. Interpolin virstanpylvääseen, Anticsiin, pääsin sisälle vasta monen monituisen kuuntelukerran jälkeen. Mutta sitten se iski ja lujaa. Samoin kävin tämän The Nationalin kanssa. Kävinhän toki yhtyettä Ruisrockissakin viime kesänä katsomassa – ihme sinänsä, sillä yleensä minulla on taipumus missata kaikki, mistä myöhemmin alan diggailla. (Jon Spencer blues explosion, Muse, Nine, The Hives.. You name it.) Minä vain en osaa katsoa livenä yhtyeitä, joiden biisejä en tunne. Vaikka The Nationalin Ruisrock-keikka oli kyllä hyvä, sen verran minäkin tajusin! En kuitenkaan innostunut niin paljon, että olisin kotona asti jaksanut näitä kuunnella.

Pari viikkoa sitten kuitenkin muistin taas The Nationalin olemassaolon ja ajattelin testata kokonaisia levyllisiä. Olen pyöritellyt enimmäkseen Boxeria sekä Alligatoria – molemmat on tosi kovaa kamaa. Fake empire, Squalor Victoria, Secret meeting ja etenkin tämä Slow show kuuluvat suosikkeihini.

"You know I dreamed about you
for twenty-nine years before I saw you.."

Ehkä olen tulossa vanhaksi, kun tällainen setämusiikki vetoaa jo syvimpiin tunteisiini. Mielenmaisemani tästä musiikista: pimeä yö, ulkona ehkä sateinen ilma, istun ikkunalaudalla vähän alavireisellä mielellä, katselen ulos. Kuinka liikuttavaa.

Kuva: Last.fm

Feelgood-biisi Blogaajatoveriltani

Mistä musiikkiblogaajat saavat inspiraatiota ja keksivät aiheensa? Itse tykkään ammentaa ideoita ja hakea uusia rytmejä - mistäpä muualtakaan kuin - muista musiikkiblogeista! Radio on aivan liian yksipuolinen ja ne kanavat, jotka eivät ole yksipuolisia, ovat muuten tarjonnaltaan kummallisia. Lehtiä olen nykyään laiska lukemaan ja tarjonta on niin valtavaa, ettei sieltä aina jaksa etsiä sitä pientä osaa, joka itseä sattuisi kiinnostamaan. Kannattaa siis etsiä muutama musiikkiblogi, jonka kirjoittajat kuuntelevat samankaltaista musiikkia, mistä itse pitää - silloin lienee jo aikamoisten löytöjen lähteellä! Etsinnät voi aloittaa esimerkiksi sivun vasemmasta reunasta, jossa on listattuna muutamia minun mielestäni erinomaisia musiikkiblogeja.

Anssi vasta eilettäin postasi Pienet nuotit -blogiinsa kalifornialaisyhtye Port O'Brienin videon I woke up today. Katsoin sen ja olin kolmessa ja puolessa minuutissa ihan myyty ja leveä hymy huulilla! Ihana, hyväntuulisin kappale pitkään aikaan. Tekee mieli tanssahdella ja laulaa mukana!



Piti sitten muutenkin vähän yhtyeeseen tutustua. MySpacessa on viisi biisiä kuultavana - eivät aivan yhtä rytmikkäitä kuin edelläesitetty, mutta varsin kivoja joka tapauksessa. Etenkin Fisherman's son! Ja Close the lid! Ensimmäinen yhtymäkohtani muuhun musiikkiin olin ruotsalainen Peter Björn and John, jonka muutaman vuoden takaista vihellyshittiä Young folks ei varmaan kukaan voi olla muistamatta. Ehkä yhtyeissä on jotain samaa?

Port O'Brien on julkaissut kaksi albumia, All we could do was sing ja The wind and the swell. Ja ne, tai ainakin jompi kumpi niistä, taisi juuri päätyä himottavien levyjeni listaan.

Interpol (ja The National) Ruisrockissa

Kuten jo eilisessä merkinnässä mainitsin, viime sunnuntaina oli ehkä musiikillisen annin koko vuoden kohokohta (kun se Björkkin perui ylihuomisen esiintymisensä, johon minulla oli liputkin jo!). Yksi ehdottomista suosikkiyhtyeistäni - puhun tietysti Interpolista - oli löytänyt tiensä Suomeen ja vieläpä tänne kotikaupunkiini.

Piirun verran iltakymmenen jälkeen alkanut soitto alkoi odotusteni mukaisesti uusimman levyn avausraidalla, komealla Pioneer to the fallsilla, jota seurasi valehtelematta maata notkuttanut hitti Slow hands. Minun oli pakko raivata tieni edemmäs, tästä en halunnut menettää elettäkään!

Yhtye oli kovin vähäeleinen eikä Turun pimenevässä illassa juuri välispiikkejä kuultu - tosin en sitä Paul Banksilta tai muulta porukalta varsinaisesti odottanutkaan. Toiset syyttelivät yhtyettä mielikuvituksettomuudesta, yllätyksettömyydestä ja siitä, miten yhtye soitti kuin itselleen tai kuinka kappaleet esitettiin juuri kuin levyillä. Minua se ei haitannut, tykkäsin älyttömästi siitä intiimistä ja riisutun tyylikkäästä setistä.

Livenä jotenkin vakuutuin vähemmän kuuntelemani Turn on the bright lights -levyn NYC-kipaleesta, joka kuultiin ensimmäisenä kolmesta encore-biisistä. Hienosti toimivat myös biisit kuten Evil, Not even jail sekä The Lighthouse ja vanhempi kappale Stella was a diver and she was alway down.

Mielenkiintoinen vastakkainasettelu oli tietysti Interpolin ja niin ikään Yhdysvalloista saapuneen The Nationalin välillä. Helsingin sanomien Jarkko Jokelainen vakuuttui allekirjoittaneen lailla enemmän Interpolista, kun taas Turun sanomien toimittaja (jonka nimeä valitettavasti en muista) kallistui menevämmän ja enemmän irroitelleen The Nationalin puolelle. Perusteluja riittää jos johonkin suuntaan ja omat vankat kannattajansa löytyy varmasti molemmista leireistä (niin; mistä sitten kiistellä, jos ei mielipideasioista?). Itse jäävään itseni tästä dilemmasta, sillä en ole koskaan kuunnellut yhtäkään The Nationalin levyä alusta loppuun.

Katsoin keikkaa noin puoliväliin ja luulen saaneeni melko hyvän käsityksen siitä, mitä yhtye voi olla. En silti enemmälti innostunut näistä jenkeistä - toisaalta enhän varsinaisesti välittänyt Interpolistakaan ensimmäisillä kuuntelukerroilla! The National vaatisi varmaan jälleen aikansa, mutta kun olis niin paljon muutakin.

Jarkko Jokelainen arvioi ja vertasi näiden kahden yhtyeen soittoa Helsingin sanomien arviossa ja itse yhdyn lähes jokaiseen Interpolista sanottuun sanaan. Kirjoituksen voit lukea täältä.

Jos ennen olin ihastunut, nyt olen rakastunut. Voi Interpol, minkä teit.

Kuva: Helsingin sanomat

Interpol Suomeen!

Oh my god, nyt on maailmankirjat sekaisin: luin juuri Helsingin sanomien nettisivuilta, että yhdysvaltalainen Interpol on yksi Ruisrockin pääesiintyjistä. Siis INTERPOL!!! Tämä kruunaa muutenkin loistavan päiväni ja tekee minusta maailman onnellisimman tyttölöisen - onhan kyiseinen bändi yksi ehdottomia suosikkejani. Ihanaa, parasta, loistavuutta, kiitos!

Kuva (jälleen): Wendy Lynch

Parasta Just Nyt: This Modern Love

"Do you want to come over and kill some time.."

Yksi tämän hetken ehdottomia suosikkejani on Bloc party ja etenkin Silent alarm -levyltä biisi This modern love. Mutta oioi! Ei siinä vielä kaikki. Kanadalainen Final Fantasy - tai lähinnä nokkamiehensä Owen Pallett - on tehnyt biisistä oman versionsa viuluineen kaikkineen ja se on vähintään yhtä hyvä.

Tässä video kyseisen biisin mainiosta live-esityksestä. Suositten todella!