Hienoja Ovat Islantilaiset

Sunnuntain Helsingin sanomat kirjoitti Islannin maineesta hienona maana. Aihe on nyt hieman kaukana musiikista, mutta lehti kirjoitti muun muassa, että Islanti on muiden silmissä niin kelpo ja kunnollinen pikkumaa, että. Islanti halutaan EU:n jäseneksi, vaikka tavallisesti niin tarkkoja ollaankin tiettyjen, muun muassa taloudellisten, kriteerien täyttymisestä. Hyvä ettei tuo pieni saari jo pian uppoa moiseen finanssikriisiin! Musiikkiasiaan: Helsingin sanomien toimitajat, tai kuka lie, olikin keksinyt, että Islannin mainio, maanläheinen ja sympaattinen maine on paljon sieltä lähtöisin olevan musiikki- ja kulttuuriskenen aikaansaamaa. Kuka voisi paljon muuta väittää? Kuka tietää Islannista jotain muuta kuin Björkin tai Sigur Rósin (tai luonnonihmeet, mutta unohdetaan ne nyt)? Tai kirjailijat, joita niitäkin pieneen maahan mahtuu muutama lahjakas. Jutussa oli mainittu juuri Björk, joka on perustanut sijoitusrahaston kantaakseen oman kortensa kekoon maan taloustilanteen parantamiseksi.

Islannissa kaikki tosiaan tuntuu olevan toisenlaista. En tiedä mitä maata, tai mistä tulevaa musiikkia, siihen ylipäätään voisi verrata. Yhdestä jos toisesta islantilaisaktista ole minäkin täällä kirjoittanut ja taas palaan aiheeseen. Viime aikoina minua ovat ilahduttaneet vuonna 1997 perustetun Múm-yhtyeen videot, joita tässä olen katsellut! Muun muassa tämä, Rhubarbidoo. Tästä on vaikea päätellä, viekö musiikki piirrosta vai piirros musiikkia eteenpäin! Aivan kuin olisi taas lapsi, jossain tuolla kultaisella kahdeksankymmentäluvulla, niin somaa tämä on.



Jos Rhubarbidoo oli piirrettymäinen, They made frogs smoke til they exploded on ehkä sen esiaste - luonnoslehtiö. Mutta hei: tässähän on samoja juttuja kuin Go go smear the poison ivyn kansissa! Minusta on edelleen silkkaa nerokkuutta laittaa vaihdettavat, samaa teemaa jatkavat kansilehdet albumiin. Ja vielä kierrätyspahvi - kaikki tukee tunnelmaa!



Aivan yhtä lapsenomaista sisältöä sen sijaan ei ollut 2002 vuonna julkaistun Finally we are no one -levyn Green grass of tunnelin videolla. Aivan mielettömän kaunis video, in my opinion.

Soittimellisesti Omituisten Kokoonpanojen Ilta

Menin kuin meninkin eilen tuolle keikalle, josta edellisessä merkinnässä kirjoitin. Jostain syystä nykyään tulee kovin vähän keikoilla käytyä - johtunee osaksi työajoistani, kun joudun harvinaisen usein viikonloppunakin töissä päivystämään (en enää kauaa!). Nyt oli kuitenkin sopivassa saumassa tämä keikka, joten ei kun MENOKS!

Nyt teille paljastuu myös karu totuus valokuvaustaidoistani hämärässä keikkasalissa. Pahoittelen kuvan pienuutta; tämä ulko asuni ei selvästikään tahdo julkaista kovin leveitä kuvia.

Berliinistä Turkuun saapunut Eagle Boston oli kokoonpanossaan omituinen. Siis kaksi bassoa, syntikka ja rummut? Selvä. Rumpali oli pukeutunut luurankoasuun ja maalannut kasvonsa mustiksi, miesbasistilla oli hopeanväriset avaruuskengät ja tuo musta-punainen peruukki, laulajalla oli kotkabootsit. Todella mielenkiintoista.. Syntikkamiehessä vaan ei tainnut olla mitään kummallisuuksia. Keikalla oli lähes kiusallisen vähän ihmisiä (ja vielä kolme maksanutta katsojaa vähemmän: pääsimme listalle, kiitos baarimikkoystävän!) eikä tunnelma oikein noussut missään vaiheessa. Yhtye näytti hauskalta, mutta kuulosti - hmm - lattealta. Harmikseni pitää sanoa, etten vielä MySpace-kuuntelujen ja tämän keikankaan jälkeen muista yhtäkään biisiä.

Toisin kuin Eagle Bostonin, Astrid Swanin suhteen minulla sentään oli jonkilaiset odotukset. Ikäväkseni pitää sanoa, että hieman metsään mentiin tässäkin - harvoin hyvä setti lähtee pelkästään syntikoista ja rummuista. Taisi tuo Astrid kyllä sanoa, että tämä on vasta heidän kolmas duo-keikkansa. Jotain siitä puuttui ja muutamat tunnistamani kappaleet kuulostivat nekin varsin erilaisilta kuin albumiversiot. Onnistuneena extrana oli viimeinen laulu, jonka aikana lavalle kipusi myös Eagle Boston! Toteutus oli ihan toimiva. Ei tämä Astridin keikka huono ollut, odotin kai vaan jotain vähemmän taiteellista.

Kaiken kaikkiaan ilta oli siis keskimääräisen hauska. Molemmat kokoonpanot olivat hieman poikkeuksellisia, kumpikaan illan esiintyjistä ei ollut hermoillekäyvän alatasoinen, olut oli halpaa eikä loppunut kesken ja seura oli tykättävää!

Kuvat: omia

Keikalla Suomessa: Eagle Boston

Jaksaisikohan sitä innostua Astrid Swanista ja ns. markan elektrosta? Tätä olisi tarjolla Turun Klubilla ensi torstaina, 14. elokuuta. Sisään pääsee kuudella eurolla.

Astrid Swanista kirjoitin jo maaliskuussa. Kummempiin toimenpiteisiin tämä MySpace-tuttavuus ei sen jälkeen johtanut - lähinnä Sea/e life -kappaletta olen silloin tällöin pyöritellyt, koska pidän siitä aika lailla. Mikä jottei Astrid-neito olisi kerran ihan kiva livenäkin todistaa, joten katsotaan, katsotaan. Hintakaan ei ole paha.

Toinen illan esiintyjä, markan elektroksi kategorisoimani yhtye, on berliiniläinen Eagle Boston. Nimi oli itselleni aivan vieras, kunnes internetin ihmemaa ja jälleen MySpace valottivat asiaa. Varsinaisia sivuja tällä(kään) yhtyeellä ei näytä olevan, mikä itselle on aina hienoinen pettymys. MySpace on kätevä, kun haluaa tutustua uuteen musiikkiin, mutta ulkoasu on melkoisen aikansa elänyt eikä sieltä informaatiota löydy nimeksikään. Yhtye ei näyttäisi olevan signattu vielä millekään levymerkille, joten pienestä ja tuntemattomasta kokoonpanosta lienee kyse yhtyeen kotimaassa Saksassakin.

Sen verran tietoa sain kuitenkin irti, että Eagle Bostonilla on myös kolme keikkaa Helsingissä 15.-17. elokuuta - muun muassa Flow festivalilla lauantaina. Kannattaa edes pikakuunnella, jos Flow'hun olet suuntaamassa!

Itse en tosin löydä näistä kappaleista mitään kovin erikoista - eivät jää kyllä sitten ollenkaan mieleen parin kuuntelukerran jälkeen. Onhan se mukavaa, että musiikkia tehdään, mutta jostain syystä tämän tyylistä musiikkia tehdään tällä hetkellä vähän liikaakin ja genre kärsii hienoisesta omaperäisten ideoiden puutteesta.

En tiedä vielä, annanko jälkimmäiselle yhtyeelle livenä mahdollisuuden. Torstai ja perjantai sattuvat kyllä somasti olemaan vapaapäiviäni..

Iloinen Kesävideo: Move Your Feet

Pientä kisaväsymystä on selvästi ollut ilmassa musiikkiblogien maailmassa - omani ei empiiristen havaintojeni tuloksena ole ollut ainoa, joka on kärsinyt päivitystahdin hiipumisesta. Mutta täällä olen, elämä voittaa, syksy saapuu ja koulu alkaa!

Ajattelin ensin säästää tämän hauskan videon ns. "pahan päivän varalle", mutta mitä sitä pihtailemaan! Aurinkoiseen päiväänkin sopii kivasti iloinen elektropop ja pelien maailmasta kuvituksensa ammentava musiikkivideo. Esittäjänä on kymmenenvuotias tanskalaisduo Junior Senior - yhtyeen Junior on Jesper Mortensen ja Senior on Jeppe Laursen. Kyseinen Move your feet -kipale oli kaksikon ensimmäinen single ensimmäiseltä levyltä, D-d-don't stop the beatilta (2003). 

Kuva: Last.fm

Klubille Kolmas Syyskuuta!

Töissä muutama viikko sitten silmiini osui sähköposti viikon musiikkiuutuuksista/-uutisista ja aikani kuluksi päätin sitäkin vaihteeksi lueskella. Yksi yhtyeistä kuulosti muita kiinnostavammalta ja kotona piti asiaan tarkemmin tutustua.

Kyseinen yhtye on nimeltään The Deer Tracks, Ruotsin Gävlestä ponnistava kokeellista electroa vääntävä duo. Yhtyeen ytimen muodostavat David Lehnberg ja Elin Lindfors, jotka ovat puuhailleet musiikkiprojektinsa parissa 2006-2007 vuodenvaihteesta lähtien. Ensimmäinen mieleeni tuleva vertailukohta on islantilainen Múm, seuraavaksi Lehnbergin lauluääni tuo mieleeni kotimaisen Iconcrashin Jaanin äänen.

The Deer Tracksin ensimmäinen levy, 9 kappaletta käsittävä Aurora, julkaistaan 27. elokuuta. MySpacessa on tällä hetkellä kolme biisiä tulevalta levyltä kuultavana; Slow collision, Before the storm (liekö saanut nimensä Daruden vuosituhannen alussa julkaistusta levystä, heh!) ja Yes this is my broken shield. Yhtye keikkailee albumin julkaisun tiimoilta täällä Suomessa neljässä eri kaupungissa:

3.9. Klubi, Turku

4.9. Kuudes linja, Helsinki

5.9. Klubi, Tampere

6.9. Lutakko, Jyväskylä

Taidanpa pistäytyä tuolla ensimmäiseksi mainitulla keikalla yhtyeen katsastamassa, jos nyt liput tulevaan opiskelijabudjettiini vaan sopivat!

Kuvat: MySpace

Ladytron 4.0

Heti alkuun pahoittelen ennen edellistä merkintää ollutta puolentoista viikon taukoa. Lomailin tuon ajan Ikuisessa Kaupungissa, toisin sanoen Roomassa. Musiikillisesti minulla ei ole oikein mitään sanottavaa tuosta kaupungista: löysimme vajaan sadan kilometrin kävelymme aikana kaksi levykauppaa. Molemmat olivat selvästi jonkun ketjun liikkeitä (enhän minä enää niitä nimiä muista) eikä sieltä osannut oikein mitään hakea. Hintataso lie ollut melko sama kuin Suomessakin. Matkaseuralaiseni osti Molokon levyn, itse tyydyin vaan Family Guy -rintanappeihin kotona ikävöivälle miehelle tuliaisiksi. Liikkeissä Roomassa yleensä soi vaihtelevaa musiikkia, yleensä jotain jumputusta tai radiosta muuta täydellisesti mieleenpainumatonta, ravintoloissa parhaimmillaan oli joku vanha setä korvan juuressa hanuria vetelemässä. Tuli ikävä omaa musiikkia, kun päässä alkoivat soida huolestuttavat suomihitit, kuten Simmarit, sammarit, kummarit ja pipo, Eppu Normaali, Danny tai Don huonot, jotka eivät todellakaan kuulu normaaliin musiikkimakuuni.

Omaa musiikkianihan on vaikka tämä Ladytron. Olin aivan unohtanut yhtyeen uutukaisen levyn saapuneen kauppohin! 28. toukokuuta julkaistu albumi kantaa nimeä Velocifero ja on yhtyeen neljäs pitkäsoitto aiempien levyjen 604 (2000), Light and Magic (2002) sekä Witching hour (2005) jälkeen.

MySpacesta muutamia kappaleita kuunneltuani minulla pitäisi varmasti olla niistä mielipide. Ainakin: kuulostaa Ladytronilta! Electropopia tämä on edelleen ja itse olen löytävinäni näistä muutamista biiseistä enemmän 80- ja 90-lukulaisia vaikutteita ja soundeja kuin aiemmasta tuotannosta. Harha-askeliksi näitä en kuitenkaan sanoisi, sillä pieniä uusia juttuja on kokeiltu ihan tyylillä!

Levyn ensimmäinen single Ghosts jää kertsirenkutuksellaan päähän ensimmäisilläkin kuuntelukerroilla: There's a ghost in me / wants to say I'm sorry / doesn't mean I'm sorry. Aluksi maistuu, loppua kohti rupeaa jo hieman tympimään - ei ole niitä kappaleita, joita jaksaisin kuunnella muutamankin kerran putkeen. Ehkä tässä on enemmän pop-henkeä kuin aiemmassa Ladytronissa?

Avausraita Black cat on jälleen yhtyeen bulgarialaisvahvistuksen Mira Aroyon kotikielellään laulama ja jostain syystä nämä raidat omakohtaisesti lähes aina toimivia, vaikka en kielestä tuon taivallista ymmärräkään. Kieli kuulostaa karskilta ja vähän naukuvalta, mutta hyvältä! Biisin kulku ja äänimaailma on jo lähempänä vanhaa Ladytronia, tästä minä tykkään.

MySpace on lisäksi saanut soitantaan biisit Runaway, Deep blue sekä Versus levyn yhteensä kolmestatoista kappaleesta.

YouTubessa on lisäksi virallinen video Ghosts-sinkkubiisistä. Videolla on somia pupuja, kummituskaupunki, yhtyeen herrat Daniel Hunt ja Reuben Wu ovat kuin Dressmann-mainoksesta (tai pelottavimmillaan kuin Reservoir dogsista), mutta näyttävät äärimmäisen hyviltä, samoin kuin Helen Marnie lyhyessä mekossaan ja Mira, jota tosin näytetään harmittavan vähän. Tyylikäs pätkä, I say!

Tämän pienen tutustumisen jälkeen sanoisin: pakkohankinta!!

Katse Islantiin Päin!

Minun ei tarvitse mennä Flow festivalin luokse - Flow festival tulee minun luokseni. Jos nyt ei konkreettinen festivaali, niin ainakin törmään siellä esiintyviin artisteihin jos jossain yhteyksissä!

Viimeisimpänä mainittakoon seikkailuni Last.fm:ssa musiikillisten naapureideni sivuilla muutama päivä sitten. Selailemalla ja koekuuntelemalla yhtä jos toista löysin islantilaisen herran nimeltä Björn Kristiansson, joka tekee musiikkia nimellä Borko.

Siviilissä ala-asteen musiikinopettajana toimivan miehen ja yhtyeensä debyyttialbumi Celebrating life julkaistiin alkuvuodesta 2008. Levy käsittää kahdeksan kappaletta, joista kolme (sekä kaksi vanhaa kappaletta) löytyvät MySpacesta. Itse ihastuin kuitenkin eniten Continental love -instrumentaalikipaleeseen, joka on täyspitkänä kuultavissa Borkon Last.fm-sivulla. 

Arvosteluissa yhtyettä verrataan Múmiin - Borko ja Múm ovat muuten olleet kiertueellakin yhdessä - mutta minä sanoisin, että tämä on hieman alavireisempää ja vakavampaa kuin ainakin Múmin Go go smear the poison ivy. Osalla kappaleista on laulua ja kunnon sanoitukset, osalla pelkkää soittoa ja kilkutusta. Itse määrittelisin musiikin makoilevan jossain kotikutoisen elektropopin sekä post-rockin välimaastossa. Borko oli muuten Last.fm:ssä hauskasti tagitettu myös sanoilla cheaper than food - jokseenkin kuvaavaa sekin (varsinkin, kun Islannissa ruoan kehutaan olevan kallista).

Borko esiintyy Flow festivalilla Helsingissä lauantaina 16. elokuuta.

Kuva: Icelandairwaves.com

Onnellisuutta Chilloutin Parissa

Hauskaa toukokuista iltaa, hyvät lukijani! Allekirjoittanutta on viime aikoina vaivannut motivaation puute hyvin monenkin asian suhteen: valintakokeisiin lukemiseen, työssäkäyntiin, kodin yleisen järjestyksen ylläpitoon, blogaamiseen ja tänne kirjoittamiseen näin joitain mainitakseni.

Musiikillisella puolella mikään viimeaikainen ei ole herättänyt suuria tunnekuohuja. Varasin ja lunastin liput Sigur Rósin elokuiseen show'hun - siinä kai ne kuulumiset sillä saralla sitten ovatkin.

Tänään kotimatkalla minut valtasi huikea seesteisyyden ja rakastavaisuuden tunne. Se johtui ehkä juuri alkaneesta kesälomastani (josta vieläpä maksetaan, kuinka uskomatonta sekin on!) tai suopeasta ilmasta, en tiedä. Hyvä olo on hengessä läsnä vieläkin ja hyvään oloon sekä ilta-aikaan sopii erityisen hyvin Slowhillin levy Fennika muutaman vuoden takaa.

Slowhillin muodostavat Vellu Maurola a.k.a DJ Slow sekä Rinneradiosta tuttu Tapani Rinne. Musiikillisesti levy sijoittuu jonnekin jazzin, chilloutin ja elektronisen musiikin maastoon ambient-sävytteineen. Pianoa, huiluja, sampleja, pehmeitä (kone)rumpuja, saksofoneja, joikausta ynnä muuta - siitä on Fennika tehty.

Levy on ihana eteerinen, unenomainen ja tasainen kokonaisuus alkaen Come back as a butterflysta ja päättyen Niko's dreamiin. Väliin mahtuu kahdeksan kappaletta, joista omat suosikkini voisivat olla vaikka Everyone is a star ja sitä seuraava La noche en la isla sekä levyn aloittava jo mainittu Come back as a butterfly. Kuten Jussi Niemi Soundin arvostelussa (2/2005) mainitsee: "Parasta tässä on, että musiikki toimii loistavasti taustana, mutta kestää keskittyneempääkin kuuntelua."

Muutaman kipaleen voit käydä tunnelman vuoksi kuuntelemassa vaikka duon MySpace-sivuilta.

Long Live José

Kuten olen aiemmin kertonut, pidän José Gonzálezista. Pidän melkein kaikesta häneen liittyvästä. Viimeisimpänä José tuli mieleen Zero 7:n The Garden -albumia kuunnellessa - mies laulaa levyllä ainakin kappaleilla Left behind, Today, Future sekä Crosses, joka onkin Josén oma kipale Veneer-levyltä zerosevenmäisemmillä soundeilla vaan. Kunhan jaksan, voisin myöhemmin hehkuttaa hieman lisää tuota vuoden 2006 mahdollisesti parasta albumia.

Tänään kävin myös YouTubessa ihastelemassa ruotsalaisen elektroduo The Knifen (kuvassa yllä) versiota Josén Heartbeats-kappaleesta ja kieltämättä se oli ihan vakuuttava. Soundi on hiukan löysä (mutta ilmeisesti tämä on aika The Knifelle ominaista?), mutta mielestäni oikealla tavalla. Eihän neljän minuutin munaakaan laiskuuden vuoksi keitetä neljää minuuttia kahdeksan sijasta: joskus löysä vaan on parempi! Video biisille on melko vaatimaton (ei välttämättä huonolla tavalla), mutta pidän noista skeittaajista.

Voisin nyt niin kuvitella itseni vähän väsyneessä humalassa Dynamon tanssilattialle laiskasti liikuttelemaan jalkojani näissä tahdeissa..

Kuva: MySpace

Elektronista rakkautta: Kraftwerk

Kepeän ja yksinkertaisen musiikin kaipuussa olen nyt monena päivänä löytänyt tieni miehen levyhyllylle, K-kirjaimeen. Kissa vieköön, miten olenkaan nyt vasta löytänyt Kraftwerkin hienouden?

Soittoon ovat päässeet yhtyeen varsinaisen kultakauden levyt: Autobahn (1974), Radio-activity (1975), Trans-Europe express (1977), The Man Machine (1978) sekä Computer world (1981). Aika moista retroa siis - kaikki on tehty monta vuotta ennen kuin minua on edes ollut olemassa.

    

Kraftwerk oli ensimmäisten joukossa luomassa musiikkia, joka tehtiin kokonaan koneilla. Eräillä kappaleilla, kuten Trans-Europe espressillä, laulu on melko luonnollista tai vain vähän muokattua, kun taas toisissa kappaleissa, muun muassa Robotsissa, on käytetty vokoderia robottimaisen lauluäänen tuottamiseksi.

Kappaleiden vähäiset sanoitukset käsittelevät monesti eurooppalaisuutta, teknologiaa, modernia elämää - vai mitä sanovat jo kappaleiden nimet Robots, Antenna, Uranium, Neon lights tai  The Model? Lisäksi Computer world -levy rakentuu sanoiltaankin tietokoneiden ympärille.

Kraftwerk on tänään saanut minut autuaaseen mitääntekemättömyyteen nytkyttelemään päätäni ihanien kepoisten rytmien tahdissa - onneksi sentään on vapaapäivä. Ei kaikki musiikki toimi näin hyvin vielä 30 vuotta julkaisunsa jälkeen!

Pieni trivia vielä loppuun: tiesittekö, että Coldplay lainasi Kraftwerkin Computer love -kappaleesta riffin Talk-hittiinsä vuonna 2005 julkaistule X & Y -albumille?

Antony and The Johnsons Meets Discopallo

HITTO!-klubilla tässä keväällä ihmettelin DJ:n pyörittämään biisiä, jossa erehtymättömästi lauloi Antony Hegarty, mutta Antony and The Johnsonsia kipale ei missään nimessä ollut vaan jotain paljon discompaa. Unohtui sekin ihmetys tuonne jonnekin mielen takaosaa, kunnes keskiviikkona ilmestynyt Rumba muistutteli minua tästä levyarviollaan Hercules and Love affair: Hercules and love affair, jossa suitsutettiin enkeliäänistä Antonya discovivahteineen. Bingo!

Tämän aamun olen viettänyt MySpacessa biisejä kuunnellen ja loistokkain renkutus on ehdottomasti kappale nimeltään Blind. Antony Hegartyn korkea ja vaikeroiva ääni ei ole jotain, mitä olisi helppo mieltää 70-lukuhenkiseen house-discobiisiin, mutta kontrasti on ihan älyttömän toimiva ja biisit hyvin tehtyjä.

Toukokuun MUST HAVE -levyni on siis hitto vieköön Hercules and Love affairin yhtyeen nimeä kantava debyytti ja minusta tuntuu, että Blind on omakohtaisesti yksi tulevan kesän kovimmista biiseistä. Biisillä on myös yksinkertaisen tyylikäs video!

Sunnuntaitunnelmointia Electroclashin Rytmeissä

Halusin nähdä Sin cityn siitä asti, kun se elokuvateattereihin kesällä 2005 rantautui. Kuitenkin vasta tänään sain takalistoni sohvalle ja kyseisen elokuvan videotykille pyörimään, ystävän luona kun olimme. Olivat ilmeisesti odotukset varsin korkealla, koska raina osoittautui melkoiseksi pettymykseksi ja puolessa välissä jopa nukahdin. No, olihan sentään pimeää, elokuva oli lähes mustavalkoinen ja olin herännyt aamulla aikaisin. Aivan liian raskasta minun sunnuntaipäivääni (unohdettakoon nyt se, että itse elokuvan valitsin).

Minun sunnuntaipäivääni sen sijaan kelpaa paremmin kuin hienosti tuttavuus vuodelta 2004; yhtye, joka myös muistuttaa minua minun ja nykyiseni avopuolisoni suhteen alkuajoista: Fischerspooner.

Fischerspooner on yksi electroclashin, elektronisen musiikin alalajin, kärkinimiä muun muassa Ladytronin ohella. Newyorkilaisen yhtyeen ytimen muodostavat säveltäjä Warren Fischer sekä laulunkirjoittaja ja vokaaleista vastaava Casey Spooner - nokkelimmat teistä lukijoista varmaan tässä vaiheessa keksivät, mistä yhtyeen nimi on johdettu. Lisäksi mukana on liuta muuta väkeä: kitaristi, muutama naislaulaja, koreografi ja tanssijoita ja niin edelleen.

Yhtyeen live-esiintymisiä katsellessa toteaa, että lavalla on varsinainen friikkisirkus, väkeä riittää ja jos pitäisi keksiä vastakohta musiikkityylille shoegaze, Fischerspooner saattaisi olla hyvin lähellä totuutta.

Vuonna 2001 päivänvalonsa näki rytmiryhmän kahdesta itselle tutusta levystä parempi, erinomaisen hieno albumi nimeltään #1. Singlebiisiksikin irroitettu, yhtyeen ehkä tunnetuin hitti Emerge on yksinkertaisesti nerokas, eräs omista bilesuosikeistani, ikinä. Sinänsä nyt mennään hieman väärässä päivässä: olisi mieluummin lauantai! Valot pois ja tanssimaan! Partyy!

Mutta väliäkö viikonpäivästä: hyvä levy toimii aina.

Maistiaisena yhtyeestä annettakoon YouTuben tarjota kestosuosikki Emergen musiikkivideo, jonka lopussa näemme hieman esimakua siitä, mitä yhtyeen liveakti voi olla.

Kuva: Fischerspoonerin fanisivustolta

Portishead: Third

Olen todella ihastunut Portisheadin uutukaiseen levyyn, nimeltänsä Third. Tämä on suoraan sanottuna minulle yhtyeen ensimmäinen levy, jota kokonaisuudessaan olen kuunnellut - ja itse asiassa intouduinpa yhtyeestä niin, että tilasin kaksi vanhempaakin levyä tukusta.

Ihanaa. En nyt osaa muuta sanoa.

Björk Saapuu Konsertoimaan Helsinkiin Heinäkuussa!

Meinasin juuri tulla tänne kirjoittamaan Björkistä - ja sitten Helsingin sanomia lukiessani sain lisää syytä kirjoitttaa samasta aiheesta! Päivän paras uutinen on tässä:

Juhlaviikot tuo Björkin heinäkuussa Helsinkiin

Ja päivän huonoin uutinen on tässä: liput maksavat 70 €/kpl. Esityksen luvataan kuitenkin olevan ainutlaatuinen. "Luvassa on visuaalisesti upea konsertti, joka on osa tänään julkistettua Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoa", Tiketti uutisoi sivuillaan. En epäile konsertin näyttävyyttä tai hienoutta, mutta kun koko konsertti matkoineen kustantaa noin 110 euroa, rahankäytön järkevyyttä rupeaa pakostakin miettimään.

Silti minusta tuntuu, että sinne on vaan pakko päästä. Eri asia tietysti, miten helposti liput tällaiselle laiskalle jonottajalle liikenevät. Mainittakoon vielä, että lipunmyynti alkaa ensi maanantaina 21.4. klo 9.00 Tiketissä ja Lippupalvelussa.

Mutta tosiaan: Björkistä olin juuri tulossa muutenkin kirjoittamaan. Mieltäni on jo pitempään vaivannut 2004 julkaistu levy Medúlla. En varmaan ole likimainkaan ainoa, jonka mielestä kyseinen levy on Björkin vaikeimmin avautuva, erikoisin. Olen kuitenkin päättänyt ottaa albumin viimeistään nyt tehokuunteluun. Kunnianhimoinen tavoitteeni on ymmärtää levyä ja jopa oppia pitämään siitä. Ongelmana vaan on levyn vaikeus. Vaikea löytää tarttumapintaa. Ensimmäisinä mieleeni ovat jääneet kappaleet Where is the line sekä avausraita Pleasure is all mine, joista etenkin ensimmäisenä mainitusta nyttemmin jo pidän.

Sananen vielä itse levystä. Medúlla on tehty pitkälti a cappella - ilman soitinsäestystä, ihmisäänillä. Ja mikäs siinä: Björkillä on kaunis, monipuolinen ja taipuisa ääni. Björkin itsensä lisäksi äänialaansa esittelevät inuiitti-kurkkulaulaja Tanya Tagaz Gillis, lontoolaiset sekä islantilaiset kuorot, Faith No Moresta ennen tunnettu Mike Patton, Robert Wyatt sekä ihmis-beatboxit kuten japanilainen Dokata, brittiläinen Shlomo sekä The Rootsin Rahzel. Kun ihmisäänistä poiketaan, käytetään lähinnä koneita musiikin tekemiseen.

Björkin studioalbumit (soolona):

Debut (1993)

Post (1995)

Homogenic (1997)

Vespertine (2001)

Medúlla (2004)

Volta (2007)

Back to 80's: Johannes Rojola

Eilen Turun Klubilla oli HITTO-klubi, jossa DJ:t keskittyivät ihmisten tanssittamiseen lähinnä melko techno-henkisellä musiikilla. Illan kohokohtana yhden maissa esiintyi Johannes Rojola, kuin suoraan 80-luvulta! Esitystä ei voinut seurata ilman leveää virnettä aika ajoin. Mitä muuta voi sanoa miehestä, jonka vaalea takatukka on kuin vesiputous, päällä komeilee liila Ball-liivi, taustat hakkaa elektrobiittiä, joka on kuin herran syntymävuodelta (1982) ja päälle hän soittaa sylissään pitämäänsä keyboardia? Todellakin! Jos ei muuta, niin tässä on ainakin sellainen omantienkulkija että.

Monikin lähde netissä tarjoaa hänen musiikkiaan: MySpace, Last.fm sekä nettisivut osoitteessa johannesrojola.com. Jo sivujen ulkoasu itsessään kertoo hyvin, hyvin paljon. Jos haluat kuunnella, tutustu esimerkiksi 2007 kesähittiin Lennetään avaruustanssiin. Sen voit ladata ilmaiseksi Last.fm:stä.

Kuva: Last.fm