Olavi On Hullu (Ja Ihana)

Olen ehkä rakastunut erääseen suomalaiseen muusikkopoikaan. Kuin mikäkin teinityttö! Hän on 25-vuotias, tummatukkainen, soittaa kitaraa ja kirjoittaa lauluja. Ja näyttelee. Ja hänen nimensä on liippaa hauskan läheltä Suomen yhden tunnetuimman tangolaulajan nimeä.

Hän on tietysti Olavi Uusivirta.

Voisin oikeastaan sanoa, että en tiedä, mitä tapahtui. Ensin tuli Spotify, sitten pienet valkoiset Genelecini soittivat Olavia. Ja kohta aloin jo käyttää nimeä Ihana Olavi. Eikä aikaakaan, kun puoliso kotona jo valitti, että taas tätä tyttöjen musiikkia. (Hah, taisit juuri jäädä kakkoseksi! Ei sentään pahasti, koska ainakin ylläolevassa kuvassa Olavi näyttää tyyliltään aika paljonkin samalta kuin toinen puoliskoni, miinus silmälasit.)

Asiaan. Olavi Uusivirran kolmas levy, reilu vuosi sitten ilmestynyt Minä olen hullu on yksinkertaisesti hyvä levy. Se ei ole sitä radioystävällistä kepeää ihankivaa poppia, miksikä sen ehkä voisi mieltää. Ainakaan pelkästään. Siellä ei juuri ole Raivo härän, Me ei kuolla koskaan tai Irrallaan -biisien kaltaisia hittejä, mutta loistavia kappaleita levyllä on sitäkin enemmän: Viimeinen kesä, Löysäläisen laulu, Ukonlintu ja virvaliekki... Ennen kaikkea kokonaisuus on yhtenäinen, hieno ja omaleimainen. Olavin musiikki on kuin hänen tyylinsä: molemmat ovat selkeästi muuttuneet uran varrella. Ja niin sen pitää ollakin.

Silti silmäni hiukan pyöristyivät, kun Rumban nettisivuilta luin Kai Latvalehdon arvostelua: "Sanoittajana yksikään alle kolmikymppinen suomalainen miesrokkari ei tällä hetkellä yllä Uusivirran tasolle." Hetken mietittyäni totesin, että olen kyllä samaa mieltä. (Joskin toisen hetken mietittyäni tuumasin, että eipä niitä kategoriaan sopivia tunnettuja muusikoitakaan mahdottoman paljoa ole.) Olavi on poikkeuksellisen hyvä sanoittaja, joka osaa hakea myös sellaista mennen ajan tunnelmaa biiseihinsä. Ei voi kuin nostaa hattua – harva suomenkielinen musiikki minua näin houkuttelee.

Ainoa asia mikä tässä harmittaa, on tietysti se, ettei herralla ole kesällä yhtään keikkoja. Olen taas auttamattomasti myöhässä – no, onhan Hullukin julkaistu jo yli vuosi sitten.

Ja koska blogipäivitys ei ole mitään ilman muutamaa YouTube-videota (...), loppuun vielä sitä Olavia, mihin ehkä suuri yleisö on tottunut...

...sekä sitä toista puolta, mikä levyltäkin löytyy:

En oikein osaa päättää, kummasta pidän enemmän.

Kuva: Savon Sanomat

Sunnuntai-illan Nynnyindieannos: Great Lake Swimmers

Olen tänään YouTuben ja MySpacen kautta kuunnellut kanadalaisyhtyettä Great lake swimmers. Musikantit asettuvat jota kuinkin samaan kategoriaan muun muassa Sufjan Stevensin, Bonnie ‘Prince’ Billyn ja rakastamani Iron & Winen kanssa. Ja laulaja on ulkonäöltään kuin hassu sekoitus Coldplayn Chris Martinia ja Flight of the Concordsin Bretiä!

Videoiden kauneinta antia edustaa biisi To leave it behind. Ihana kesä, ranta, surusilmäinen mies ja seepiasävyt! Olen muutenkin jo ikävöinyt kesää eikä tämä ainakaan auta siihen. Vai mitä sinä sanot?



Biiseistä tykkään enemmän singlekipaleesta Your rocky spine, jossa soittimien skaalakin on vähän monipuolisempi. (Mandoliini! Jess!) Kaiken kaikkiaan somia kappaleita, joita kuuntelee mielellään.



Löysin myös sattumalta sivun, josta voi ladata yhtyeen tarjoaman ilmaisen viisi kappaletta kattavan EP:n! Käyhän lataamassa täältä, jos kiinnostuit.

Kuva: Last.fm

12 Raitaa Komeaa Folkia!

Käteisvarantoni kasvoivat eilen harvinaisen mittaviin 70 euroon, kiitos visiitin Lippupalvelussa. Niin, se surullisenkuuluisa peruuntunut Björkin konsertti toi nämä rahat jälleen käsilleni. Koska livemusiikkielämys jäi kokematta ja noin viidenkympin junamatkat tekemättä, päätin, että voin hyvillä mielin sijoittaa edes osan näistä rahoista parahin levykauppaan nimeltä 8raita.

Ostin kolme levyä. Ensimmäisenä käteen tarttui huippuarvostelut saanut Isobel Campbellin ja Mark Laneganin yhteislevy Sunday at Devil Dirt.

Tätä olen tänään eniten kuunnellut. Vaikka en duosta alkuun muutamien MySpace-tuokioiden jälkeen enemmälti innostunut, olen nyt täysin vakuuttunut levyn erinomaisuudesta. Asetelma on epätavallinen: kirkasääninen kaunis, reilu kolmekymppinen nainen, joka myös on entinen Belle & Sebastianin taustalaulaja ja sellisti sekä grunge- ja rock-yhteyksistä, muun muassa Screaming treesistä ja Gutter twinsistä tuttu matalaääninen, yli nelikymppinen mies lyövät musikaaliset päänsä yhteen ja tekevät jo toisen levyllisen synkeitä folk-balladeja (ensimmäinen julkaistiin vuonna 2006 ja se kantoi nimeä Ballad of the Broken seas). Isobel henkäilee kauniisti ja etäisesti "siellä jossain", Laneganin ääni tulee syvältä sielusta - lähimmät vertailukohdat löytynevät Johnny Cashista sekä Tom Waitsista. Lopputulos on eheä ja ihastuttavan hieno; haluan nyt jo laittaa levyn soimaan uudelleen ja uudelleen.

Toukokuussa julkaistu levy koristaa nyt levyhyllyäni enkä yhtään harmittele, että maksoin siitä täyden hinnan, vaikka en kovin usein "kalliita" levyjä ostelekaan!

Tämän uutukaisen lisäksi ostoskassiini päätyivät Nouvelle Vaguen kakkoslevy Bande À part vuodelta 2006 sekä ostoslistallakin kummitellut Iron & Winen debyytti The creek drank the cradle. Näiden pariin palailen mahdollisesti myöhemmin - jos uudet ystäväni Isobel ja Mark sen sallivat...

Kuluneen Keväät Levyt Top 3

Koska nyt on kesä (perustelut: 1. kalenteri näyttää kesäkuuta 2. olen neljän viikon kesälomalla 3. joku on varmasti nähnyt jo pääskysen), aion tehdä Last.fm:n avustuksella katsauksen siihen, mitä musaa olen kuluneena keväänä kuunnellut.

Keväinen musiikkimakuni on painottunut hyvin paljon kaikkeen kevyeen ja rentoon - syksyllä saatan taasen kaivaa järeämmät aseet esille, mutta kevään ja valon myötä en sellaista kaipaa.

Viimeisen kolmen kuukauden kuunnelluimmat levyni ovat:

1. José González: In our nature (2007)

Levy on edeltäjäänsä Veneeriä pelkistetympi sovituksiltaan, sanoitukseltaan pohdiskelevampi. Se on jonkinmoinen matka "ihmisyyden primitiiviselle puolelle". Joitain mainitakseni kappaleet käsittelevät sellaisia aiheita kuin moraali ja ihmisluonto.  Soitetuin raita levyltä on Killing for love, vaikka suosikkini kuitenkin ehkä on levyn päättävä kahdeksanminuuttinen Cycling trivialities.

2. Iron & Wine: Shepherd's dog (2007)

Varsinkin viime päivinä tunnun kuunnelleen tätä levyä tauottomasti. Tutustuin Iron & Wineen talvella (olipa muuten Sam Beam Rautoineen ja viineineen kolmas merkintäni tässä blogissa!) Our endless numbered days -levyn muodossa ja ihastuin. Hieman myöhemmin tuli ostettua tämä Shepherd's dog, johon olen aivan rakastunut. Sain ystävänikin ostamaan tämän levyn pelkällä hehkutuksellani, mutta - noh - hän ei siitä loppujen lopuksi innostunut ilmeisesti aivan yhtä paljon kuin allekirjoittanut. Henkilökohtainen suosikkini kahdentoista kappaleen joukosta on House by the sea. Kiitän vinkkauksesta tämän levyn suuntaan lukijaani Anssia, joka kommentissaan vinkkasi tämän levyn olevan mielestään viime vuoden paras levy, koko maailmassa. Taidan minäkin vielä myöhäisheränneenä yhtyä mielipiteeseen!

3. Devendra Banhart: Smokey rolls down thunder canyon (2007)

Kolmantena minuun on kuluneena keväänä iskenyt amerikkalainen kummajaisfolk Devendra Banhartin muodossa. Vasta levyn ostettuani ja sitä jonkin aikaa kuunneltuani minulle selvisi, että levyn ensimmäisessä kappaleessa, Cristobal, laulaa meksikolainen näyttelijäsuosikkini, ihana Gael García Bernal - joka ei ainakaan tee kappaleesta yhtään huonompaa. Smokey rolls down thunder canyon on hauskalla tavalla sekoitus niin monenlaista musiikkia olematta kuitenkaan sekava tai epäyhtenäinen. Puolivälistä löytyy uinumisvaihe, keskiväli sisältää meneviä jopa bilehenkisiä kappaleita ja niin edelleen. Alkuun suosikkini oli huikea Seahorse, tällä hetkellä miellyttää vanhat iskelmät mieleen tuova Shabop shalom. Tämä levy vaatii aikaa ja keskittymistä, mutta myös palkitsee.

Loppujen lopuksi näissä kolmessa albumissa on hämmentävän paljon yhteistä. Kaikki mieslaulajia, singer-songwritereita, kaikki kolme levyä ovat melko vähäeleisiä. Siihen on kai hyvä kiteyttää mennyt kevät musiikilliselta anniltaan minun kohdaltani!

Ihanat naislaulajat vol. 3: Anna Ternheim

Jostain ihmeen syystä Anna Ternheim on taas yksi niistä muusikoista, joiden tuotanto on mennyt minulta aivan ohi korvien. Eilen töissä selailin kuuden euron levyerää ja satuin sieltä löytämään Anna Ternheimin 2006 julkaistun levyn Separation road. Nimi oli tuttu, ehkä joku kaverini kuunteleekin tätä, joten halvan hinnan vuoksi päätin ottaa levyn kuunteluun.

Kattavaan tutkiskeluun ei työnteolta ollut aikaa, mutta mieleen jäi heti voimakkaasti ruotsalainen nuotti ääntämyksessä. Vaan eihän se haittaa, kun olen nykyään ihan rakastunut kaikenlaisiin aksentteihin! (Toinen ihana on ranskalaisen bossa novaksi hittejä vääntävän Nouvelle Vaguen Love will tear us apart -cover suloisen aksenttinsa vuoksi!) Kansilehdykkää selasin vähäsen - melko synkkää tunnelmaa, sanoitukset vaikuttavat surullisilta.

Tänään päädyin MySpaceen kuuntelemaan muutamia biisejä - onnekseni sattuivat vielä olemaan levyltä, jonka olen ostamassa. Duettona miehen kanssa laulettu Lovers dream on äkkiseltään kuunneltuna nätti rakkauslaulu, kaunis No subtle men soljuu ihanasti eteenpäin melkeinpä pelkän laulun varassa, Girl laying down -kappaleessa taas kuuluu varsinkin se ruotsalainen ääntämys. Jousia käytetään taidolla ja pianoa on paljon, mutta silti laulu näyttelee merkittävintä osaa.

Tässä on jotain kaunista, kaipausta, nähtyä elämää. Separation road on varmasti ostamisen arvoinen levy - ja kuudella eurolla pakollinen hankinta!

Kuva: http://www.myspace.com/annaternheim

Mies Ja Kitara: José González

Rakastan José Gonzálezin simppeleitä, mutta ajatuksellisia sanoituksia, akustisen kitaran tunnelmaa, tätä kaikkea! Miehen musiikki on vaan niin täydellistä kuunneltavaa: illalla yksin kotona, kuulokkeilla, uppoutuen, sängyllä pötkötellen, hyvistä kaiuttimista.. 

2003 julkaistulta Veneer-levyltä yksi suosikeistani on Crosses. Sanoitukset ovat jotenkin lohduttavat “eksyksissä olevalle” (huolimattakin hieman hartaasta tunnelmasta):

Don't you know that I'll be around to guide you
Through your weakest moments to leave them behind you
Returning nightmares only shadows
We'll cast some light and you'll be alright for now

Crosses all over, heavy on your shoulders
The sirens inside you waiting to step forward
Disturbing silence darkens your sight
We'll cast some light and you'll be alright for now

Crosses all over the boulevard

The streets outside your window overflooded
People staring they know you've been broken
Repeatedly reminded by the looks on their faces
Ignore them tonight and you'll be alright
We'll cast some light and you'll be alright

Ostin eilen José Gonzálezin uusimman albumin, In our naturen. Musiikillisestihan se on hyvin samanlaista kuin edellinenkin levy, mutta lisää uusia ihastuttavia sanoituksia, yksi Massive Attack -cover (Teardrop), ehkä hieman pelkistetympi tunnelma - tekee tehtävänsä, täyttää annetut odotukset. Olen täydellisen tyytyväinen.

José González on tulossa 28. huhtikuuta Kulttuuritalolle Helsinkiin soittamaan. Liput 39 euroa! Se on paljon, vaikka ottaisi huomioon senkin, että samalla rahalla näkee toisenkin kokoonpanon, lähinnä akustista folkia esittävän Death Vesselin. Nytpä pääsen muuten sanomaan, että minä olenkin Josén jo kerran nähnyt - ja sanon muuten, että varmaan kahdeksasosalla tuosta hinnasta. Olin 2004 Turun Klubilla SUE-illassa, jossa esiintyivät José, Sela sekä Lapko, jonka olin noihin aikoihin löytänyt. Lapkoa olin lähinnä mennyt katsomaan, mutta Joséstakin muistan sen tunnelman. Mies kitaransa kanssa istuu lavalla, soittaa, ottaa yleisön omakseen. Sellaisessa on jotain erityistä, tiedättekö.

Käykäähän kiinnostuneet katsastamassa myös herran nettisivut osoitteessa http://www.jose-gonzalez.com. Heti alkuunsa paukahtaa käytiin musiikkivideo, joita sivuilla on katsottavana useampiakin - myös aiemmin hehkutetusta Crosses-kipaleesta.

Kuva: www.jose-gonzalez.com / Fredrik Egerstrand

Ihanat Naislaulajat vol. 1 ja Viikonlopun Cover

Astrid Swanin uuden levyn, Spartan Picnicin, arvosteluja lukiessani päädyin neitokaisen MySpaceen toivossa kuulla albumilta muutama biisilohkaisu. Sieltähän niitä löytyi, kolmekin kappaletta (As long as it's not you, Sea life ja This could be mother's milk) sekä melko yllättävä cover The Killersin When you were youngista!

Partainen miesrock on Astrid Swanin käsissä muuttunut herkäksi nainen ja piano -kappaleeksi. Ihan mielenkiintoisen vaihteleva biisi - joskaan se ei varsinaisesti kuulosta siltä, että sen eteen olisi maailman eniten jaksettu nähdä vaivaa. Ehkä selitys vähän hapuilevan kuuloiseen lauluääneen löytyy siitä, että muilla kappaleilla on niin paljon enemmän instrumentteja eikä lauluun kiinnitä samalla tavalla huomiota. Joka tapauksessa, ihan hauska ylläri tämä oli! Coverin pääset kuuntelemaan ylläolevasta MySpace-linkistä.

Tämä Astrid-neito on oikeastaan ihan mielenkiintoinen tuttavuus. Muutamaan otteeseen tässä kuunneltuani olen alkanut vallankin pitämään lauluista, esimerkiksi juuri Sea life miellyttää. Pienesti toivon, että levyn hinta vähän laskisi - se saattaisi hyvinkin päätyä vielä levyhyllyyni.

Astrid Swan keikkailee:

3.4. Turku, Klubi

9.4. Tampere, Klubi (w/ Anna Järvinen)

10.4. Jyväskylä, Poppari

12.4. Joensuu, Karjalatalon kellari

24.5. Helsinki, Gloria (ikärajaton)

Kiinnostuneiden kannattaa myös vierailla laulajan kotisivuilla osoitteessa www.astridswan.com.

EDIT: Totta tosiaan, When you were young -cover on siis livenauhoitus eli siinä selitys ns. viimeistelemättömyyden tuntuun!

Uusi Tuttavuus: Iron & Wine

Nimi Iron & Wine on pyöriskellyt päässäni ja tutustu näihin -muistilappusillani ehkä edellisvuodesta saakka. Ensin kuulin tästä maininnan erään tutun kautta, sitten Last.fm-radiossa soi Postal service -cover Such great heights ja viimeisimpänä kaveri Livejournalissa suositteli tätä, kun kerroin haluavani löytää uutta musiikkia. Edes vähän tutummasta päästä on helpompi aloittaa; suosituksissa oli jos jonkinlaista poppenpollia, mutta Iron & Wine oli kuin muistutus menneestä. Olisiko nyt aika?

Surffailin tovin netissä, kuuntelin muutamia biisejä ja muistin, miksi olin jo aikoinani tähän halunnut tutustua. Pehmeät akustiset kitarat, lempeä ja kuiskauksenomainen mieslaulajan ääni - kerta kaikkiaan niin rauhoittavaa, mukavaa, pehmeää indietä, etten voi olla pitämättä. Koska levykauppaankin on yli kilometri matkaa (...) eikä saatavuudesta voi kuitenkaan olla varma, latasin vuonna 2004 julkaistun levyn Our endless numbered days iTunes storesta. Ensimmäisiksi suosikeiksi levyltä ovat nousseet Cinder and smoke, Teeth in the grass ja Sodom, South Georgia.

Mies Iron & Winen takana on Sam Beam, floridalainen 33-vuotias laulaja-lauluntekijä. Ensimmäisellä levyllään herra teki kaiken itse, kotonaan, tällä toisella mukaan pääsi jo muutama muukin muusikko, mutta tunnelma on silti ihastuttavan pienimuotoinen ja vähäeleinen. Pitää vanhempaankin tuotantoon ehdottomasti jossain vaiheessa tutustua!

Kuva: http://wendylynchphotography.com