Kansallishurmaa

Jostain syystä olen viime aikoina hirmuisesti kiinnittänyt huomiota lyriikoihin – ja itse asiassa myös lukenut runoutta, kotimaista Eeva Kilpeä. Tuntuu, että tällä hetkellä kuin haen jotain sanoituksista; keskityn, koitan päästä jyvälle jostain merkittävästä.

Suureen suosiooni ovat taannoin tiensä löytäneet niin Metric kuin aiemmin mainittu Olavi Uusivirta ja The Nationalkin. Metric on hyväntuulista ja helppoa, mutta ihan älyttömän hyvin tehtyä indiepoppia/-rockia. Rytmiryhmän uusin levy Fantasies ansaitsee vähintäänkin kaksi peukkua! Mutta ei siitä tällä erää sen enempää, sillä varsinaisesti tulin hehkuttamaan The Nationalin hienoutta. (Taas tapani mukaan aika paljon muista jäljessä. That's me.)

Olen aiemminkin huomannut, että parhaat yhtyeet vaativat usein kypsyttelynsä; sen kasvun, että pääsee johonkin kiinni, oivaltamisen. Interpolin virstanpylvääseen, Anticsiin, pääsin sisälle vasta monen monituisen kuuntelukerran jälkeen. Mutta sitten se iski ja lujaa. Samoin kävin tämän The Nationalin kanssa. Kävinhän toki yhtyettä Ruisrockissakin viime kesänä katsomassa – ihme sinänsä, sillä yleensä minulla on taipumus missata kaikki, mistä myöhemmin alan diggailla. (Jon Spencer blues explosion, Muse, Nine, The Hives.. You name it.) Minä vain en osaa katsoa livenä yhtyeitä, joiden biisejä en tunne. Vaikka The Nationalin Ruisrock-keikka oli kyllä hyvä, sen verran minäkin tajusin! En kuitenkaan innostunut niin paljon, että olisin kotona asti jaksanut näitä kuunnella.

Pari viikkoa sitten kuitenkin muistin taas The Nationalin olemassaolon ja ajattelin testata kokonaisia levyllisiä. Olen pyöritellyt enimmäkseen Boxeria sekä Alligatoria – molemmat on tosi kovaa kamaa. Fake empire, Squalor Victoria, Secret meeting ja etenkin tämä Slow show kuuluvat suosikkeihini.

"You know I dreamed about you
for twenty-nine years before I saw you.."

Ehkä olen tulossa vanhaksi, kun tällainen setämusiikki vetoaa jo syvimpiin tunteisiini. Mielenmaisemani tästä musiikista: pimeä yö, ulkona ehkä sateinen ilma, istun ikkunalaudalla vähän alavireisellä mielellä, katselen ulos. Kuinka liikuttavaa.

Kuva: Last.fm

Olavi On Hullu (Ja Ihana)

Olen ehkä rakastunut erääseen suomalaiseen muusikkopoikaan. Kuin mikäkin teinityttö! Hän on 25-vuotias, tummatukkainen, soittaa kitaraa ja kirjoittaa lauluja. Ja näyttelee. Ja hänen nimensä on liippaa hauskan läheltä Suomen yhden tunnetuimman tangolaulajan nimeä.

Hän on tietysti Olavi Uusivirta.

Voisin oikeastaan sanoa, että en tiedä, mitä tapahtui. Ensin tuli Spotify, sitten pienet valkoiset Genelecini soittivat Olavia. Ja kohta aloin jo käyttää nimeä Ihana Olavi. Eikä aikaakaan, kun puoliso kotona jo valitti, että taas tätä tyttöjen musiikkia. (Hah, taisit juuri jäädä kakkoseksi! Ei sentään pahasti, koska ainakin ylläolevassa kuvassa Olavi näyttää tyyliltään aika paljonkin samalta kuin toinen puoliskoni, miinus silmälasit.)

Asiaan. Olavi Uusivirran kolmas levy, reilu vuosi sitten ilmestynyt Minä olen hullu on yksinkertaisesti hyvä levy. Se ei ole sitä radioystävällistä kepeää ihankivaa poppia, miksikä sen ehkä voisi mieltää. Ainakaan pelkästään. Siellä ei juuri ole Raivo härän, Me ei kuolla koskaan tai Irrallaan -biisien kaltaisia hittejä, mutta loistavia kappaleita levyllä on sitäkin enemmän: Viimeinen kesä, Löysäläisen laulu, Ukonlintu ja virvaliekki... Ennen kaikkea kokonaisuus on yhtenäinen, hieno ja omaleimainen. Olavin musiikki on kuin hänen tyylinsä: molemmat ovat selkeästi muuttuneet uran varrella. Ja niin sen pitää ollakin.

Silti silmäni hiukan pyöristyivät, kun Rumban nettisivuilta luin Kai Latvalehdon arvostelua: "Sanoittajana yksikään alle kolmikymppinen suomalainen miesrokkari ei tällä hetkellä yllä Uusivirran tasolle." Hetken mietittyäni totesin, että olen kyllä samaa mieltä. (Joskin toisen hetken mietittyäni tuumasin, että eipä niitä kategoriaan sopivia tunnettuja muusikoitakaan mahdottoman paljoa ole.) Olavi on poikkeuksellisen hyvä sanoittaja, joka osaa hakea myös sellaista mennen ajan tunnelmaa biiseihinsä. Ei voi kuin nostaa hattua – harva suomenkielinen musiikki minua näin houkuttelee.

Ainoa asia mikä tässä harmittaa, on tietysti se, ettei herralla ole kesällä yhtään keikkoja. Olen taas auttamattomasti myöhässä – no, onhan Hullukin julkaistu jo yli vuosi sitten.

Ja koska blogipäivitys ei ole mitään ilman muutamaa YouTube-videota (...), loppuun vielä sitä Olavia, mihin ehkä suuri yleisö on tottunut...

...sekä sitä toista puolta, mikä levyltäkin löytyy:

En oikein osaa päättää, kummasta pidän enemmän.

Kuva: Savon Sanomat

Kesä Ja Festivaalit!

Kesä on täällä, ja mitäkö se tarkoittaa? Tietysti festareita maan joka kolkassa sekä esiintyjiä jokaiseen makuun! Minun osaltani festarit taitavat rajoittua Ilosaarirockiin, jossa olen toisen päivän palvelemassa janoista rokkikansaa pääanniskelualueella sekä Flow festivaliin, jonne tänä vuonna on Ihan Pakko suunnata, koska: YANN TIERSEN! Flow'ssa varmaan riittäisi katseltavaa ja kuunneltavaa kaikkina kolmena päivänä, mutta luulen silti olevani tylsä ja jättäväni kestit osaltani yhteen päivään. Perjantaina saatan Yann Tiersenin lisäksi nähdä Vampire Weekendin, Ladyhawken, Roots Manuvan, New Young Pony Clubin sekä liudan kotimaisia laulu- ja soitin yhtyeitä.

Yksi Flow'n esiintyjistä on sunnuntaina lavalle nouseva Lily Allen - joskaan en oikein osaa päättää, mitä ajattelisin tuosta ikäisestäni brittipopparista. Toisaalta musiikki on niin perus radiohuttua, mutta joissain kohtia siinä kyllä on sitä jotain, esimerkiksi The Fear -kappaleessa. Tämän hetkisessä työssäni konttorirottana tulee kuunneltua jonkin verran radiota (enkä edes itse valitse kanavaa) ja eilen kuulin Lily Allenin biisin Fuck you, joka herätti minussa jokseenkin suurta hilpeyttä.  Hauska kontrasti: yleensä kun nämä fuck you -biisit sun muut ovat sellaista kiukkuangstia, niin Lily Allen laulaa oman kappaleensa kevyesti rallatellen! Tulee ihan mieleen, tietääkö neiti mistä se laulaa. Ehkä juuri tästä syystä toinen mielleyhtymäni on Mr. Bean: jakso, jossa herra Bean näyttelee iloisesti keskisormea, eikä ilmeisesti oikein ymmärrä sen tarkoitusta. No, Lily varmasti kuitenkin tietää mistä on kyse. Vai mitä ajattelette?

Festariohjelmisto bändeineen kaipaa vielä tutustumista, tiedä mitä kiinnostavaa sieltä voi vielä löytyä. Minkälaisia suunnitelmia sinun festarikesääsi kuuluu?

Kuva: Rolling Stone

Hienoja Ovat Islantilaiset

Sunnuntain Helsingin sanomat kirjoitti Islannin maineesta hienona maana. Aihe on nyt hieman kaukana musiikista, mutta lehti kirjoitti muun muassa, että Islanti on muiden silmissä niin kelpo ja kunnollinen pikkumaa, että. Islanti halutaan EU:n jäseneksi, vaikka tavallisesti niin tarkkoja ollaankin tiettyjen, muun muassa taloudellisten, kriteerien täyttymisestä. Hyvä ettei tuo pieni saari jo pian uppoa moiseen finanssikriisiin! Musiikkiasiaan: Helsingin sanomien toimitajat, tai kuka lie, olikin keksinyt, että Islannin mainio, maanläheinen ja sympaattinen maine on paljon sieltä lähtöisin olevan musiikki- ja kulttuuriskenen aikaansaamaa. Kuka voisi paljon muuta väittää? Kuka tietää Islannista jotain muuta kuin Björkin tai Sigur Rósin (tai luonnonihmeet, mutta unohdetaan ne nyt)? Tai kirjailijat, joita niitäkin pieneen maahan mahtuu muutama lahjakas. Jutussa oli mainittu juuri Björk, joka on perustanut sijoitusrahaston kantaakseen oman kortensa kekoon maan taloustilanteen parantamiseksi.

Islannissa kaikki tosiaan tuntuu olevan toisenlaista. En tiedä mitä maata, tai mistä tulevaa musiikkia, siihen ylipäätään voisi verrata. Yhdestä jos toisesta islantilaisaktista ole minäkin täällä kirjoittanut ja taas palaan aiheeseen. Viime aikoina minua ovat ilahduttaneet vuonna 1997 perustetun Múm-yhtyeen videot, joita tässä olen katsellut! Muun muassa tämä, Rhubarbidoo. Tästä on vaikea päätellä, viekö musiikki piirrosta vai piirros musiikkia eteenpäin! Aivan kuin olisi taas lapsi, jossain tuolla kultaisella kahdeksankymmentäluvulla, niin somaa tämä on.



Jos Rhubarbidoo oli piirrettymäinen, They made frogs smoke til they exploded on ehkä sen esiaste - luonnoslehtiö. Mutta hei: tässähän on samoja juttuja kuin Go go smear the poison ivyn kansissa! Minusta on edelleen silkkaa nerokkuutta laittaa vaihdettavat, samaa teemaa jatkavat kansilehdet albumiin. Ja vielä kierrätyspahvi - kaikki tukee tunnelmaa!



Aivan yhtä lapsenomaista sisältöä sen sijaan ei ollut 2002 vuonna julkaistun Finally we are no one -levyn Green grass of tunnelin videolla. Aivan mielettömän kaunis video, in my opinion.

Feelgood-biisi Blogaajatoveriltani

Mistä musiikkiblogaajat saavat inspiraatiota ja keksivät aiheensa? Itse tykkään ammentaa ideoita ja hakea uusia rytmejä - mistäpä muualtakaan kuin - muista musiikkiblogeista! Radio on aivan liian yksipuolinen ja ne kanavat, jotka eivät ole yksipuolisia, ovat muuten tarjonnaltaan kummallisia. Lehtiä olen nykyään laiska lukemaan ja tarjonta on niin valtavaa, ettei sieltä aina jaksa etsiä sitä pientä osaa, joka itseä sattuisi kiinnostamaan. Kannattaa siis etsiä muutama musiikkiblogi, jonka kirjoittajat kuuntelevat samankaltaista musiikkia, mistä itse pitää - silloin lienee jo aikamoisten löytöjen lähteellä! Etsinnät voi aloittaa esimerkiksi sivun vasemmasta reunasta, jossa on listattuna muutamia minun mielestäni erinomaisia musiikkiblogeja.

Anssi vasta eilettäin postasi Pienet nuotit -blogiinsa kalifornialaisyhtye Port O'Brienin videon I woke up today. Katsoin sen ja olin kolmessa ja puolessa minuutissa ihan myyty ja leveä hymy huulilla! Ihana, hyväntuulisin kappale pitkään aikaan. Tekee mieli tanssahdella ja laulaa mukana!



Piti sitten muutenkin vähän yhtyeeseen tutustua. MySpacessa on viisi biisiä kuultavana - eivät aivan yhtä rytmikkäitä kuin edelläesitetty, mutta varsin kivoja joka tapauksessa. Etenkin Fisherman's son! Ja Close the lid! Ensimmäinen yhtymäkohtani muuhun musiikkiin olin ruotsalainen Peter Björn and John, jonka muutaman vuoden takaista vihellyshittiä Young folks ei varmaan kukaan voi olla muistamatta. Ehkä yhtyeissä on jotain samaa?

Port O'Brien on julkaissut kaksi albumia, All we could do was sing ja The wind and the swell. Ja ne, tai ainakin jompi kumpi niistä, taisi juuri päätyä himottavien levyjeni listaan.

Päänsisäinen Kriisi

Tänään herätessäni päässäni soi jostain käsittämättömästä syystä Ismo Alangon Kriisistä kriisiin. Tuo innoitti kaivamaan muutamat vanhat Ismo-levyt esille! (Eipä niitäkään tosin ollut näissä maisemissa kahta enempää.)

Miehen musiikkia tuli kuunneltua enemmän nuoruusvuosina - joka ei omalla kohdallani kylläkään tarkoita Hassisen kone- ja Sielun veljet -vaiheita, paitsi marginaalisesti. Alangolla on monia oivaltavia sanoituksia, mikä on varmaan suurin syy siihen, että ylipäätään jossain määrin pidän kyseisestä musiikista. Suomenkielisessä musiikissa ehkä omalla kohdallani eniten häiritsee huonot/korviinpistävät/provokatiiviset/ärsyttävät sanoitukset. Omalla äidinkielellä lauletussa musiikissa tällaiset asiat ovat niin selkeitä - häiritsee, jos joku “ei toimi”.

Laskin äsken huvikseni, paljonko suomenkielistä musiikkia kirjastoissani on. Yksitoista yhtyettä, joista Egotrippi on ehkä ainoa, joka on mielestäni aivan erinomaisen ihana. Esimerkiksi tämä parin vuoden takainen Asfaltin pinta -kappale ja video! Tyttömusiikkia ehkä parhaimmillaan. Ja minulla ainakin tällainen tunnelmointivideo laukaisee hillittömän kaipauksen kesään!



Mitä mieltä sinä olet: onko suomenkielinen musiikki mistään kotoisin?

Mietin vielä, kertooko tuo nyt jostain, kun päässäni soi moinen kriisibiisi. Olenko jotenkin tavallista stressaantuneempi? Freudilaiset tulkitsevat unia, mutta kuka tulkitsee päässä soivia kappaleita? Cyanide and Happinessissa vaivan takia mentiin oikein lääkäriin. Heh!

Kuva: Magnus Scharmanoff

Sunnuntai-illan Nynnyindieannos: Great Lake Swimmers

Olen tänään YouTuben ja MySpacen kautta kuunnellut kanadalaisyhtyettä Great lake swimmers. Musikantit asettuvat jota kuinkin samaan kategoriaan muun muassa Sufjan Stevensin, Bonnie ‘Prince’ Billyn ja rakastamani Iron & Winen kanssa. Ja laulaja on ulkonäöltään kuin hassu sekoitus Coldplayn Chris Martinia ja Flight of the Concordsin Bretiä!

Videoiden kauneinta antia edustaa biisi To leave it behind. Ihana kesä, ranta, surusilmäinen mies ja seepiasävyt! Olen muutenkin jo ikävöinyt kesää eikä tämä ainakaan auta siihen. Vai mitä sinä sanot?



Biiseistä tykkään enemmän singlekipaleesta Your rocky spine, jossa soittimien skaalakin on vähän monipuolisempi. (Mandoliini! Jess!) Kaiken kaikkiaan somia kappaleita, joita kuuntelee mielellään.



Löysin myös sattumalta sivun, josta voi ladata yhtyeen tarjoaman ilmaisen viisi kappaletta kattavan EP:n! Käyhän lataamassa täältä, jos kiinnostuit.

Kuva: Last.fm

ROKKERROL!

Perjantai-iltaan kuin hanska jalkaan sopiva hulvaton rockabilly-biisi Stray catsilta, joka muuten ensi viikolla keikkailee Suomessa! Ei kuulu varsinaisiin suosikkeihini muuten kuin punaviinin huuruisina perjantai-iltoina! Tanssimme äsken ja tuli hiki!

Parasta vuodelta 2006

Viime vuoden kesänä minä ja varmasti jokunen muukin tanssahtelimme progetunnelmissa 2006 julkaistun Von Hertzen Brothersin Approach-levyn parissa. Miten oivallinen ja hyväntuulinen levy tuo onkaan! Suosikkilauluni kyseiseltä läpyskältä on useiden kuuntelujen jälkeen Let thy will be done. Ne kitarat! Tuo mieskuoro! Stemmat! TOI-MII!

Näin tyttönä isoin ongelmani onkin enää päättää, kuka on veljeksistä se ihanin!

Iloinen Kesävideo: Move Your Feet

Pientä kisaväsymystä on selvästi ollut ilmassa musiikkiblogien maailmassa - omani ei empiiristen havaintojeni tuloksena ole ollut ainoa, joka on kärsinyt päivitystahdin hiipumisesta. Mutta täällä olen, elämä voittaa, syksy saapuu ja koulu alkaa!

Ajattelin ensin säästää tämän hauskan videon ns. "pahan päivän varalle", mutta mitä sitä pihtailemaan! Aurinkoiseen päiväänkin sopii kivasti iloinen elektropop ja pelien maailmasta kuvituksensa ammentava musiikkivideo. Esittäjänä on kymmenenvuotias tanskalaisduo Junior Senior - yhtyeen Junior on Jesper Mortensen ja Senior on Jeppe Laursen. Kyseinen Move your feet -kipale oli kaksikon ensimmäinen single ensimmäiseltä levyltä, D-d-don't stop the beatilta (2003). 

Kuva: Last.fm

Synkkää Lauantai-iltaa, Toverit

Kymmenen päivää putkeen töitä (ja huomenna mennään vasta viidennessä!), kaikki seuralaiseni ovat Uuden musiikin festivaaleilla - minä istun kotona, käyn töissä ja valmistan mysliä. Vielä kun ulkona on lähes yötä myöten helle, josta en edellämainittujen seikkojen takia oikein osaa nauttia - höh. Siis enpä ole parempaa viikonloppua pitkiin aikoihin viettänyt.

Tätä iltaa täydentämään sopii hyvin Anna Ternheimin ja Fyle Dangerfieldin duetto Lovers dream, jossa videolla jopa soitetaan viime aikoina kovin ihastelemaani instrumenttia: sahaa! Anna on videolla vielä paljon nätimpi kuin valokuvissa, ihana, kaunis Anna.

Anna Ternheimin lisäksi soittolista on tänään koostunut pitkälti miehen

levyistä:

16 Horsepower - Hoarse

16 Horsepower - Secret South

Autechre - Cichlisuite

Autechre - Gantz Graf

sekä aiemmin illalla vähän Nouvelle Vaguesta, kun olotilani oli hieman eloisampi.

Kaikkien Aikojen Suosikit vol. 2: Yann Tiersen

Kuinka rakastankaan Yann Tierseniä ja kuinka vähälle huomiolle herran musiikki onkaan blogissani jäänyt! Taannoisessa kymmenen kysymyksen listauksessa taisin Les retrouvailles -levyn mainita, mutta siihen se jääkin. Eiköhän ole aika korjata asia!

Suurin osa varmasti tietää Tiersenin sävellyksistä iki-ihanan Amélie-elokuvan soundtrackin (2001), ehkä jokunen on korva tarkkana myös katsellut Goodbye Lenin!in (2003), jonka sävellystyö on samaisen miehen käsialaa. Elokuvamusiikin lisäksi Yann Tiersen on tehnyt kuusi omaa studiolevyä; La valse des monstres (1995), Rue des Cascades (1996), Le Phare (1998), Tout es calme (1999), L'Absente (2001) ja Les retrouvailles (2005). Ranskassa Tiersen tuli tunnetuksi Le Phare -levyllä, muualla menestystä seurasi lähinnä tuon Amélie-levyn jälkeen.

Itselläni näistä levyistä on pyöreästi puolet sekä Yann Tiersenin ja Shannon Wrightin yhteislevy Yann Tieren & Shannon Wright (2004). Tiersen on käyttänyt monilla levyistään useita ulkopuolisia laulajia ja muusikoita; Lisa Germano, Dominique A, Neil Hannon, Natasha Régnier ja niin edelleen.

Ihailen Tiersenin sävellystyön monipuolisuutta - joskin silti hänen sävellyksensä kuulostavat aina yanntiersenmäisiltä. Varsinkin live-pätkistä monipuolisuuden huomaa: osa kappaleista on raivokasta viulunvingutusta, lennokasta, osa surumielistä, osa kaunista yhteislaulantaa. Pääosassa kappaleissa soivat piano, viulu, harmonikka ja kitara ja näitä yhdistellään muihin soittimiin ja ääniin: melodikaan, lelupianoon, kirjoituskoneen naputukseen..

Wikipedia kertoo Yann Tiersenin soittaneen esimerkiksi Le Phare -levyllä seuraavia: violins, accordion, piano, mandolins, guitar, typewriter, small and big saucepans, cooking pot, tam-tam, banjo, harpsichord, oud, acoustic guitar, 12 stringed guitar, toy piano, vibra phone, cello, melodica, chimes, bowed mandolins, bicycles, bontempi, vocals. En edes tiedä, mitä nämä kaikki ovat ja se jos mikä on mahtavaa! Ainakin siinä mielessä, että musiikissa uskalletaan käyttää vähemmän tavallisiakin soittimia.

Mutta mutta. Siloitellumpi (tai ainakin vähemmän rujo) Amélie-levy on levylautasellani riittävästi pyörinyt diggailuni alkuvuosina ja nykyisiksi suosikeiksi ovat ennemmin nousseet niin lennokkaammat ja raivoisammat kappaleet kuin myös muutamat levyiltä löytyvät englanninkieliset biisit. Helpottavat vähän tuskaani, kun en ranskaa ymmärrä! Kokonaisuudessaan yksi hienoimmista kappaleista niin sävellykseltään kuin sanoiltaan on mielestäni Dominique A:n laulama Monochrome levyltä Le Phare. Siinä on niin sympaattinen ja hauska videokin!

Toiseksi esittelykohteeksi otan On tour -dvdl:tä Le Banquet -liven, joka valottaa enemmän harmonikka- ja live-puolta. Kyseinen dvd on muuten erittäin antoisa tuotos, sympaattinen ja lämmin kiertuepätkä, joka sisältää toki live-taltiointeja, mutta myös kuvaa tien päältä, jonkin verran haastatteluja ja niin edelleen. Suosittelen, jos muuten artistista pidät!

Tämän miehen sävellykset ovat vaan minun korviini jotain niin uskomatonta. (Minun avomiehenikin soitti nuorempana viulua - miksei hänestä tullut tällaista mestaria?) Vielä kun pääsisi livenä näkemään, ai että! Rakastan.

Kuvat: Last.fm

I'm Just As Human As A Human Can Be..

Sain ostaa Weeping willowsin uusimman, Fear & love (2007), julkaisun poistohyllystä sopuhintaan kahdella eurolla tänään. Levyn kokonaisuudessaan kuunneltuani se osoittautui ehkä hienoiseksi pettymykseksi - miten minulle tuli sellainen olo, että levyyn on haettu aiempaa popimpaa tuntua, osa vanhasta WW-synkkyydestä oli poissa. Last.fm määrittelee yhtyeen ruotsalaiseksi, indieksi, popiksi, rockiksi - minä sanoisin tätä iskelmä-popiksi surumielisillä sanoituksilla. Ainakaan Magnus Carlsonin (kuvassa) ääni ei ole pop/rock-genrelle tyypillisimmästä päästä!

Jotkin kappaleet tällä uusimmalla levyllä herättävät minussa hämmästystä. Sanoitukset I want to kiss you / I don't know why but it feels right / I want to see you / Shiver in the morning light esimerkiksi eivät kuulosta weepingwillowsmaisilta! Muutenkin kun tunnelma Shiver in the morning light kappaleella on niin poikkeuksellisen rakastunut ja hyvämielinen - siis hetkinen. Ja toisaalta taas tuntuu, ettei tällä levyllä ole paljoa eteenpäin menty. Hmm.

Vaikka levy ei olekaan yhtyeen vahvimmasta päästä, kaksi euroa voin maksaa pelkästään kauniista The burden -kappaleesta. Ja mahtavan herra Carlsonin äänestä!

Viime kesänä, aika lailla vuosi sitten, olin Wanajafestillä yhtyeen livekuntoakin todistamassa. Myöhäisillassa, viimeisenä yhtyeenä soitettu keikka oli yleisökadostaan huolimatta tosi liikuttava ja hieno. (Yleisökato: eturivissäkin oli väljää ja siihen pääsi koko keikan ajan!) Niin se vaan menee, että ikä tuo karismaa ja pyöreästi nelikymppisellä Carlsonilla sitä riittää. Herran esiintyminen on paljon vakuuttavampaa kuin takkutukkaisten teinipoikien tyttöjen perään ruikuttavat rakkauslaulut! Keikan jälkeen olin aivan myyty ja ihastunut Magnukseen. Ei sillä, hoitihan muukin yhtyeen väki tonttinsa hyvin.

Päivän YouTube ei kuitenkaan sisällä mitään viimeisimmän levyn kappaletta, vaan klassikoista hohdokkaimman, Weeping willows -tuotannon ehkä parhaan biisin: Touch me! Kappale on levyltä Into the light (2001).

Kuva: www.weepingwillows.nu

Inssimusiikkia: Jon Spencer Blues Explosion!

Matkalla elokuviin näin autokouluauton, joka sopivasti hurjasteli punaisia päin popit raikuen, vain yksi ihminen kyydissään tosin. Jotenkin tästä tuli mieleen omat villit kuukauteni autokoulussa syksyllä viisi vuotta sitten ja etenkin inssi, jossa naurettavien radiokanavien sijaan kuuntelimme musiikkia minun levyltäni!

Jotenkin on jäänyt mieleeni, että viimeisellä ajotunnilla ennen inssiä sekä inssissä vielä autossa soi silloin diggailemani The Jon Spencer blues explosionin (tai lyhyemmin JSBX:n) levy Orange. Tuo Jon Spencerin, Russell Siminsin ja Judah Bauerin muodostama trio lyhensi sittemmin nimensä pelkäksi Blues explosioniksi - 2004 julkaistu Damage-levy ainakin ilmestyi jo lyhennetyllä nimellä.

Musiikki on aikamoista crosskitcheniä - näin ruoanlaittotermejä lainatakseni! Jotenkin kuvaillakseni sanoisin sitä punk-bluesiksi rockin hengessä ja enimmäkseen juuri kaikkea tätä sekaisin Jon Spencerin räkäisellä, hetkittäin huutavalla äänellä höystettynä. Biisit ovat tiukkoja ja saavat jalat takomaan lattiaa rytmikäästi.

Orange julkaistiin 14 vuotta sitten ja se oli yhtyeen kolmas levy. En ole oikeastaan pitkään aikaan kuunnellut tätä Spencerin rytmiryhmää - näin iän karttuessa olen vähän jättänyt raskaamman musiikin ja siirtynyt kepeämpiin indie-, folk- ynnä muihin hippeilyihin, noh, kuten täältä tiedätte. Taas vaihteeksi kuunneltuna tämä kuitenkin kuulosti ihan älyttömän hyvältä - sopisi kylläkin ehkä paremmin lauantai-iltaan ja etkoiluun kuin tiistai-iltaan ja aikaiseen nukkumaanmenoon!

Trio käväisi muuten Ruisrockissakin keikan heittämässä vuonna 2002. Enpä tainnut itse olla paikalla sitä todistamassa, koska mielikuvieni mukaan "löysin" bändin vasta hieman myöhemmin. (Todellakin: ei ole kerta eikä kaksi, kun olen missannut festarikeikan bändiltä, josta myöhemmin tulee iso suosikkini. Toisena hyvänä esimerkkinä mainittakoon Muse, joka soitti Ilosaarirockissa samana kesänä kuin JSBX Ruisrockissa. Tästä viisastuneena yritän nykyään tutustua ennakkoon tulevilla festareilla esiintyviin artisteihin ja yhtyeisiin, jottei vastaavaa pääsisi enää tässä mittakaavassa käymään.)

Tässä vielä yhden suosikkini, avausraita Bellbottomsin video. Kiitos Blues explosion, kiitos YouTube.

Ladytron 4.0

Heti alkuun pahoittelen ennen edellistä merkintää ollutta puolentoista viikon taukoa. Lomailin tuon ajan Ikuisessa Kaupungissa, toisin sanoen Roomassa. Musiikillisesti minulla ei ole oikein mitään sanottavaa tuosta kaupungista: löysimme vajaan sadan kilometrin kävelymme aikana kaksi levykauppaa. Molemmat olivat selvästi jonkun ketjun liikkeitä (enhän minä enää niitä nimiä muista) eikä sieltä osannut oikein mitään hakea. Hintataso lie ollut melko sama kuin Suomessakin. Matkaseuralaiseni osti Molokon levyn, itse tyydyin vaan Family Guy -rintanappeihin kotona ikävöivälle miehelle tuliaisiksi. Liikkeissä Roomassa yleensä soi vaihtelevaa musiikkia, yleensä jotain jumputusta tai radiosta muuta täydellisesti mieleenpainumatonta, ravintoloissa parhaimmillaan oli joku vanha setä korvan juuressa hanuria vetelemässä. Tuli ikävä omaa musiikkia, kun päässä alkoivat soida huolestuttavat suomihitit, kuten Simmarit, sammarit, kummarit ja pipo, Eppu Normaali, Danny tai Don huonot, jotka eivät todellakaan kuulu normaaliin musiikkimakuuni.

Omaa musiikkianihan on vaikka tämä Ladytron. Olin aivan unohtanut yhtyeen uutukaisen levyn saapuneen kauppohin! 28. toukokuuta julkaistu albumi kantaa nimeä Velocifero ja on yhtyeen neljäs pitkäsoitto aiempien levyjen 604 (2000), Light and Magic (2002) sekä Witching hour (2005) jälkeen.

MySpacesta muutamia kappaleita kuunneltuani minulla pitäisi varmasti olla niistä mielipide. Ainakin: kuulostaa Ladytronilta! Electropopia tämä on edelleen ja itse olen löytävinäni näistä muutamista biiseistä enemmän 80- ja 90-lukulaisia vaikutteita ja soundeja kuin aiemmasta tuotannosta. Harha-askeliksi näitä en kuitenkaan sanoisi, sillä pieniä uusia juttuja on kokeiltu ihan tyylillä!

Levyn ensimmäinen single Ghosts jää kertsirenkutuksellaan päähän ensimmäisilläkin kuuntelukerroilla: There's a ghost in me / wants to say I'm sorry / doesn't mean I'm sorry. Aluksi maistuu, loppua kohti rupeaa jo hieman tympimään - ei ole niitä kappaleita, joita jaksaisin kuunnella muutamankin kerran putkeen. Ehkä tässä on enemmän pop-henkeä kuin aiemmassa Ladytronissa?

Avausraita Black cat on jälleen yhtyeen bulgarialaisvahvistuksen Mira Aroyon kotikielellään laulama ja jostain syystä nämä raidat omakohtaisesti lähes aina toimivia, vaikka en kielestä tuon taivallista ymmärräkään. Kieli kuulostaa karskilta ja vähän naukuvalta, mutta hyvältä! Biisin kulku ja äänimaailma on jo lähempänä vanhaa Ladytronia, tästä minä tykkään.

MySpace on lisäksi saanut soitantaan biisit Runaway, Deep blue sekä Versus levyn yhteensä kolmestatoista kappaleesta.

YouTubessa on lisäksi virallinen video Ghosts-sinkkubiisistä. Videolla on somia pupuja, kummituskaupunki, yhtyeen herrat Daniel Hunt ja Reuben Wu ovat kuin Dressmann-mainoksesta (tai pelottavimmillaan kuin Reservoir dogsista), mutta näyttävät äärimmäisen hyviltä, samoin kuin Helen Marnie lyhyessä mekossaan ja Mira, jota tosin näytetään harmittavan vähän. Tyylikäs pätkä, I say!

Tämän pienen tutustumisen jälkeen sanoisin: pakkohankinta!!

Uutta TV-viihdettä Musiikilla Höystettynä

Eilen ja tänään olen kuluttanut elämääni katsomalla dvd:ltä HBO:n uusiseelantilais-jenkkiläistä tv-sarjaa nimeltä Flight of the Conchords. Avopuolison sisko toi sen tuliaisina palatessaan Skotlannista Suomeen ja tuliainen oli harvinaisen onnistunut! Sarja kertoo kahdesta Uudesta-Seelannista New Yorkiin muuttaneesta nuoresta miehestä, Bretistä ja Jemainesta. Pojilla on bändi nimeltään Flight of the Conchords, hieman säälittävä manageri, yksi fani ja kova hinku saada keikka.

Sarja on viihdyttävä, jokaisessa jaksossa on vähintäänkin muutama jakson henkilöistä tai tapahtumista kirjoitettu laulu, yleensä sanoituksiltaan jokseenkin huvittava. Tässä laulu, jonka Bret (parrakkaampi) kirjoitti tyttöystävälleen Cocolle. Kuunnelkaa tuota romantiikan virtaa lyriikoissa!

Räppikin taittuu, kun on niinkin kovat räppinimet kuin Hiphopopotamus ja Rhymenoceros!

Suomeen sarja ei tietääkseni ole rantautunut, mutta mistä sitä tietää, vaikka tämä vielä täällä nähtäisiinkin - etenkin kun Yleisradio teki ohjelmaostosopimuksen HBO:n kanssa. YouTubesta näitä pätkiä tosiaan ainakin löytyy - tai mitäpä internetin ihmemaassa tänä päivänä ei olisi. 

Kuva: HBO

Long Live José

Kuten olen aiemmin kertonut, pidän José Gonzálezista. Pidän melkein kaikesta häneen liittyvästä. Viimeisimpänä José tuli mieleen Zero 7:n The Garden -albumia kuunnellessa - mies laulaa levyllä ainakin kappaleilla Left behind, Today, Future sekä Crosses, joka onkin Josén oma kipale Veneer-levyltä zerosevenmäisemmillä soundeilla vaan. Kunhan jaksan, voisin myöhemmin hehkuttaa hieman lisää tuota vuoden 2006 mahdollisesti parasta albumia.

Tänään kävin myös YouTubessa ihastelemassa ruotsalaisen elektroduo The Knifen (kuvassa yllä) versiota Josén Heartbeats-kappaleesta ja kieltämättä se oli ihan vakuuttava. Soundi on hiukan löysä (mutta ilmeisesti tämä on aika The Knifelle ominaista?), mutta mielestäni oikealla tavalla. Eihän neljän minuutin munaakaan laiskuuden vuoksi keitetä neljää minuuttia kahdeksan sijasta: joskus löysä vaan on parempi! Video biisille on melko vaatimaton (ei välttämättä huonolla tavalla), mutta pidän noista skeittaajista.

Voisin nyt niin kuvitella itseni vähän väsyneessä humalassa Dynamon tanssilattialle laiskasti liikuttelemaan jalkojani näissä tahdeissa..

Kuva: MySpace