Katson Joskus Myös Elokuvia

Katsoin edellispäivänä toistamiseen David Lynchin elokuvista tähän mennessä ainoan, jonka voin sanoa ymmärtäneeni. Kyseinen elokuva on Blue velvet, vuodelta 1986. Muutama päivä ennen sitä ja tehokkaasti vielä sen jälkeenkin elokuvan samanniminen tunnusbiisi soi päässäni.

Biisi on vanhaa iskelmää. Ensimmäisen kerran kappaleesta tuli hitti vuonna 1951 Tony Bennetin käsissä. Neljä vuotta myöhemmin jälleen listamenestystä kappale saavutti The Cloversin esittämänä ja jälleen vuonna 1963 kappale oli listoilla Bobby Vintonin esittämä. Toisin sanoen: on tätä sitten laulettukin.

Blue velvet -elokuvan naispääosassa on laulajatar Dorothy Vallensia esittävä Isabella Rosselini. Hänen todellisista laulunlahjoistaan en tiedä, enkä myös siitä, laulaako hän itse kappaleet elokuvassa. Tässä klippi elokuvasta!

Blue velvet on kyllä hyvä jännäri. Eikä musiikissakaan mitää vikaa ole! Elokuvan musiikista on vastannut 70-luvulta asti elokuvasävellyksiä tehnyt Angelo Badalamenti, jonka muita meriittejä tuolla saralla ovat muun muassa musiikit elokuviin The Beach, Holy smoke, Cabin fever ja Dark water sekä musiikit lukuisiin muihin David Lynchin elokuviin ja sarjoihin Twin Peaksista lähtien.

Angelo Badalamenti on David Lynchille sitä, mitä Danny Elfman on Tim Burtonille.

Jottei asiapitoisuus liikaa lipsahtaisi elokuvatrivian puolelle, kerron taannoisesta löydöksestäni. Ostin alen loppurysäyksestä alle 3 eurolla oldies-rock'n'roll-kokoelman! Tuplalevyltä löytyy jos joitain klassikoita: Sealed with a kiss, There goes my baby, Dream lover.. On Buddy Hollya, Patsy Clinea, The Everly brothersia, Bobby Darinia ja juuri tämä nimenomainen Blue Velvet -tulkinta Bobby Vintonilta. Aivan mahtavaa. Kunnon menneen ajan hurmaa -tunnelmaa - tekee mieli pukea kellohame päälle ja lähteä vähän tansseihin vanhalla amerikanraudalla! (Taisin juuri myös vähän ihastua 60-luvun tyyliin ja tähän löytämääni sivustoon.)

I'm Just As Human As A Human Can Be..

Sain ostaa Weeping willowsin uusimman, Fear & love (2007), julkaisun poistohyllystä sopuhintaan kahdella eurolla tänään. Levyn kokonaisuudessaan kuunneltuani se osoittautui ehkä hienoiseksi pettymykseksi - miten minulle tuli sellainen olo, että levyyn on haettu aiempaa popimpaa tuntua, osa vanhasta WW-synkkyydestä oli poissa. Last.fm määrittelee yhtyeen ruotsalaiseksi, indieksi, popiksi, rockiksi - minä sanoisin tätä iskelmä-popiksi surumielisillä sanoituksilla. Ainakaan Magnus Carlsonin (kuvassa) ääni ei ole pop/rock-genrelle tyypillisimmästä päästä!

Jotkin kappaleet tällä uusimmalla levyllä herättävät minussa hämmästystä. Sanoitukset I want to kiss you / I don't know why but it feels right / I want to see you / Shiver in the morning light esimerkiksi eivät kuulosta weepingwillowsmaisilta! Muutenkin kun tunnelma Shiver in the morning light kappaleella on niin poikkeuksellisen rakastunut ja hyvämielinen - siis hetkinen. Ja toisaalta taas tuntuu, ettei tällä levyllä ole paljoa eteenpäin menty. Hmm.

Vaikka levy ei olekaan yhtyeen vahvimmasta päästä, kaksi euroa voin maksaa pelkästään kauniista The burden -kappaleesta. Ja mahtavan herra Carlsonin äänestä!

Viime kesänä, aika lailla vuosi sitten, olin Wanajafestillä yhtyeen livekuntoakin todistamassa. Myöhäisillassa, viimeisenä yhtyeenä soitettu keikka oli yleisökadostaan huolimatta tosi liikuttava ja hieno. (Yleisökato: eturivissäkin oli väljää ja siihen pääsi koko keikan ajan!) Niin se vaan menee, että ikä tuo karismaa ja pyöreästi nelikymppisellä Carlsonilla sitä riittää. Herran esiintyminen on paljon vakuuttavampaa kuin takkutukkaisten teinipoikien tyttöjen perään ruikuttavat rakkauslaulut! Keikan jälkeen olin aivan myyty ja ihastunut Magnukseen. Ei sillä, hoitihan muukin yhtyeen väki tonttinsa hyvin.

Päivän YouTube ei kuitenkaan sisällä mitään viimeisimmän levyn kappaletta, vaan klassikoista hohdokkaimman, Weeping willows -tuotannon ehkä parhaan biisin: Touch me! Kappale on levyltä Into the light (2001).

Kuva: www.weepingwillows.nu

12 Raitaa Komeaa Folkia!

Käteisvarantoni kasvoivat eilen harvinaisen mittaviin 70 euroon, kiitos visiitin Lippupalvelussa. Niin, se surullisenkuuluisa peruuntunut Björkin konsertti toi nämä rahat jälleen käsilleni. Koska livemusiikkielämys jäi kokematta ja noin viidenkympin junamatkat tekemättä, päätin, että voin hyvillä mielin sijoittaa edes osan näistä rahoista parahin levykauppaan nimeltä 8raita.

Ostin kolme levyä. Ensimmäisenä käteen tarttui huippuarvostelut saanut Isobel Campbellin ja Mark Laneganin yhteislevy Sunday at Devil Dirt.

Tätä olen tänään eniten kuunnellut. Vaikka en duosta alkuun muutamien MySpace-tuokioiden jälkeen enemmälti innostunut, olen nyt täysin vakuuttunut levyn erinomaisuudesta. Asetelma on epätavallinen: kirkasääninen kaunis, reilu kolmekymppinen nainen, joka myös on entinen Belle & Sebastianin taustalaulaja ja sellisti sekä grunge- ja rock-yhteyksistä, muun muassa Screaming treesistä ja Gutter twinsistä tuttu matalaääninen, yli nelikymppinen mies lyövät musikaaliset päänsä yhteen ja tekevät jo toisen levyllisen synkeitä folk-balladeja (ensimmäinen julkaistiin vuonna 2006 ja se kantoi nimeä Ballad of the Broken seas). Isobel henkäilee kauniisti ja etäisesti "siellä jossain", Laneganin ääni tulee syvältä sielusta - lähimmät vertailukohdat löytynevät Johnny Cashista sekä Tom Waitsista. Lopputulos on eheä ja ihastuttavan hieno; haluan nyt jo laittaa levyn soimaan uudelleen ja uudelleen.

Toukokuussa julkaistu levy koristaa nyt levyhyllyäni enkä yhtään harmittele, että maksoin siitä täyden hinnan, vaikka en kovin usein "kalliita" levyjä ostelekaan!

Tämän uutukaisen lisäksi ostoskassiini päätyivät Nouvelle Vaguen kakkoslevy Bande À part vuodelta 2006 sekä ostoslistallakin kummitellut Iron & Winen debyytti The creek drank the cradle. Näiden pariin palailen mahdollisesti myöhemmin - jos uudet ystäväni Isobel ja Mark sen sallivat...

Vanhat Pois, Uudet Tilalle!

Tuumasin tuossa siivotessani, että levyni eivät mahdu niille varattuun hyllyyn ja totesin: ei muuta kuin heikompia karsimaan! Minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa luopua levyistä - toisin kuin monia kavereitani, minua ei kiinnosta säästää kaiken maailman Hansoneita ja Backstreet boyseja varhaisnuoruuden vuosiltani. Miksi säästäisin? Ei niitä kuitenkaan tule kuunneltua, vievät vaan tilaa (hyvä että edes tässä kohdin ajattelen käytännöllisesti!). Olen levyjäni kaupitellut kirpputoreilla ja vienyt antikkaan varmaan sen verran, että niitä olisi ehkä puolet tai toinen mokoma lisää, jos olisin kaikki säästänyt.

Tänään tein pitkästä aikaa reissun Alfa Antikvaan mukanani tusinan verran levyjä, kaikenlaisia harhaostoksia ja muita vähälle huomiolle jääneitä albumeita. Oli Glueciferia, Katri Ylanderia, Millencolinia, Ville Leinosta, Nine inch nailsia, Jimi Hendrixiä, Killprettyä ynnä muuta. Nyreähkö vanha herra sanoi, että vaihdossa kelpaavat, kolmekymmentä euroa. Ei muuta kuin laatikoita penkomaan ja 12 levyä + 2 euroa vaihtuivat seuraavaan:

Neil Young - Greatest hits, 7 €

Bright eyes - Digital ash in a digital urn, 7 €

Kemopetrol - Everything's fine, 6 €

+ Mytologia-kirja, 12 €

Kotona Neil Young soimaan, kelpaa. Miksi kuunnella uutta musiikkia, kun se kuitenkin on enimmäkseen vanhan toistoa?