Odotus Palkittiin Sunnuntaina

Sunnuntainen Sigur Rós -konsertti Kulttuuritalolla oli hieman erilainen elämys kuin olisin odottanut. Ensimmäisenä suu loksahti auki, kun bussista pois hypätessä näki sen jonon. Voi apua! Sitä riitti varmaan parinsadan metrin mitalta. Luulin, ettei se lyhenisi koskaan, mutta toisaalta vielä tuli paljon väkeä jonoon meidänkin jälkeemme. Parikymmentä minuuttia siinä vierähti tihkusateessa jonotellessa - yllättävän vähän kuitenkin.

Vanhentuneina ja vähemmän fanaattisina ihmisinä päädyttiin istumapaikkoihin. Paikat oli, noh, mitä nyt voi olla, kun saapuu paikalle suunnilleen koko väkijoukon puolivälissä. Toiseksi takimmaisesta rivistä, ihan reunasta, mutta ainakin sieltä näki hyvin. Ehkä tunnelma olisi ollut erilainen läheltä ihastellessa, väkijoukossa hikoillessa, mutta ei nyt tällä kertaa.

Illan soittolista Last.fm:n mukaan oli:

1. Svefn-g-Englar

2. Glósóli

3. Ný batterí

4. Fljótavík

5. Við spilum endalaust

6. Hoppípolla

7. Festival

8. Svo Hljótt

9. Heysátan

10. Inní mér syngur vitleysingur

11. Sæglópur

12. Hafsól

13. Gobbledigook

- - - - -

14. Popplagið

15. All Alright

Muutama ensimmäinen kappale, etenkin Glósóli tuntui jotenkin kaoottiselta. Siinä oli liikaa kaikkea. Mutta siitä setti eteni mielestäni parempaan suuntaan, hienoja kappaleita riitti joka lähtöön. Upealla tavalla monet kappaleista jaksoivat kantaa eteenpäin, kehittyä, yltyä lähes raivoisaan soittoon asti. Uuden levyn nimikkokipale Gobbledigook toimi livenä ihastuttavasti yleisön taputtaessa hulluna! Positiivista oli myös, ettei soitto varsinaisesti keskittynyt uuteen tuotantoon. Uuden levyn kappaleita soitettiin kuusi, loput yhdeksän biisiä suht tasaisesti muilta levyiltä. Vaikka häpeällisen vähän olen uusinta levyä ehtinyt kuunnella, täytyy sanoa, että kyllä pidän siitä jaVið spilum endalaustinkin tapaiset kappaleet toimivat livenäkin kivasti. Biisilistasta oli kuitenkin saatu sopivan vaihteleva, ehdottomasti.

Yhdessä vaiheessa keikkaa oli myös lähes tulkoon taianomainen hetki, kun oli hyvin hiljaista! Oli todella hämmentävä tilanne kesken konserttia, kun soittajat ovat hiljaa ja yleisö on aivan hiljaa. Kukaan ei taputa, ei puhu - jokainen varmaan lähes tulkoon hengitystä pidättäen odotti yhtyeen jatkavan soittamistaan. Hiljaisuus on hieno tehokeino enkä muista vastaavaa kesken konsertin aiemmin kohdanneeni!

Kuitenkin koska aiemmat Sigur Rós -"livekokemukseni" rajoittuvat tasan Heima-dvd:hen, en jotenkaan osannut ajatella yhtyettä näin rockaavana. Odotukseni olivat enemmän tasoa pientä ja kaunista, livenä bändi oli hiuksianostattava. Kuten monella taholla on todettu, yhtye lie nyt palannut enemmän juurilleen - soittamaan bändinä sen sijaan, että käyttäisi lavalla reippaalla kädellä jousi- ynnä muita soittimia sekä toisia bändejä.

Nyt olen nähnyt jo kaksi ihan huippusuosikkiani tänä kesänä livenä, ja vieläpä hyvän keikan molemmilta - ei huono saldo ollenkaan!

Kuva: 1541 / Flickr

Soittimellisesti Omituisten Kokoonpanojen Ilta

Menin kuin meninkin eilen tuolle keikalle, josta edellisessä merkinnässä kirjoitin. Jostain syystä nykyään tulee kovin vähän keikoilla käytyä - johtunee osaksi työajoistani, kun joudun harvinaisen usein viikonloppunakin töissä päivystämään (en enää kauaa!). Nyt oli kuitenkin sopivassa saumassa tämä keikka, joten ei kun MENOKS!

Nyt teille paljastuu myös karu totuus valokuvaustaidoistani hämärässä keikkasalissa. Pahoittelen kuvan pienuutta; tämä ulko asuni ei selvästikään tahdo julkaista kovin leveitä kuvia.

Berliinistä Turkuun saapunut Eagle Boston oli kokoonpanossaan omituinen. Siis kaksi bassoa, syntikka ja rummut? Selvä. Rumpali oli pukeutunut luurankoasuun ja maalannut kasvonsa mustiksi, miesbasistilla oli hopeanväriset avaruuskengät ja tuo musta-punainen peruukki, laulajalla oli kotkabootsit. Todella mielenkiintoista.. Syntikkamiehessä vaan ei tainnut olla mitään kummallisuuksia. Keikalla oli lähes kiusallisen vähän ihmisiä (ja vielä kolme maksanutta katsojaa vähemmän: pääsimme listalle, kiitos baarimikkoystävän!) eikä tunnelma oikein noussut missään vaiheessa. Yhtye näytti hauskalta, mutta kuulosti - hmm - lattealta. Harmikseni pitää sanoa, etten vielä MySpace-kuuntelujen ja tämän keikankaan jälkeen muista yhtäkään biisiä.

Toisin kuin Eagle Bostonin, Astrid Swanin suhteen minulla sentään oli jonkilaiset odotukset. Ikäväkseni pitää sanoa, että hieman metsään mentiin tässäkin - harvoin hyvä setti lähtee pelkästään syntikoista ja rummuista. Taisi tuo Astrid kyllä sanoa, että tämä on vasta heidän kolmas duo-keikkansa. Jotain siitä puuttui ja muutamat tunnistamani kappaleet kuulostivat nekin varsin erilaisilta kuin albumiversiot. Onnistuneena extrana oli viimeinen laulu, jonka aikana lavalle kipusi myös Eagle Boston! Toteutus oli ihan toimiva. Ei tämä Astridin keikka huono ollut, odotin kai vaan jotain vähemmän taiteellista.

Kaiken kaikkiaan ilta oli siis keskimääräisen hauska. Molemmat kokoonpanot olivat hieman poikkeuksellisia, kumpikaan illan esiintyjistä ei ollut hermoillekäyvän alatasoinen, olut oli halpaa eikä loppunut kesken ja seura oli tykättävää!

Kuvat: omia

I'm Just As Human As A Human Can Be..

Sain ostaa Weeping willowsin uusimman, Fear & love (2007), julkaisun poistohyllystä sopuhintaan kahdella eurolla tänään. Levyn kokonaisuudessaan kuunneltuani se osoittautui ehkä hienoiseksi pettymykseksi - miten minulle tuli sellainen olo, että levyyn on haettu aiempaa popimpaa tuntua, osa vanhasta WW-synkkyydestä oli poissa. Last.fm määrittelee yhtyeen ruotsalaiseksi, indieksi, popiksi, rockiksi - minä sanoisin tätä iskelmä-popiksi surumielisillä sanoituksilla. Ainakaan Magnus Carlsonin (kuvassa) ääni ei ole pop/rock-genrelle tyypillisimmästä päästä!

Jotkin kappaleet tällä uusimmalla levyllä herättävät minussa hämmästystä. Sanoitukset I want to kiss you / I don't know why but it feels right / I want to see you / Shiver in the morning light esimerkiksi eivät kuulosta weepingwillowsmaisilta! Muutenkin kun tunnelma Shiver in the morning light kappaleella on niin poikkeuksellisen rakastunut ja hyvämielinen - siis hetkinen. Ja toisaalta taas tuntuu, ettei tällä levyllä ole paljoa eteenpäin menty. Hmm.

Vaikka levy ei olekaan yhtyeen vahvimmasta päästä, kaksi euroa voin maksaa pelkästään kauniista The burden -kappaleesta. Ja mahtavan herra Carlsonin äänestä!

Viime kesänä, aika lailla vuosi sitten, olin Wanajafestillä yhtyeen livekuntoakin todistamassa. Myöhäisillassa, viimeisenä yhtyeenä soitettu keikka oli yleisökadostaan huolimatta tosi liikuttava ja hieno. (Yleisökato: eturivissäkin oli väljää ja siihen pääsi koko keikan ajan!) Niin se vaan menee, että ikä tuo karismaa ja pyöreästi nelikymppisellä Carlsonilla sitä riittää. Herran esiintyminen on paljon vakuuttavampaa kuin takkutukkaisten teinipoikien tyttöjen perään ruikuttavat rakkauslaulut! Keikan jälkeen olin aivan myyty ja ihastunut Magnukseen. Ei sillä, hoitihan muukin yhtyeen väki tonttinsa hyvin.

Päivän YouTube ei kuitenkaan sisällä mitään viimeisimmän levyn kappaletta, vaan klassikoista hohdokkaimman, Weeping willows -tuotannon ehkä parhaan biisin: Touch me! Kappale on levyltä Into the light (2001).

Kuva: www.weepingwillows.nu

Interpol (ja The National) Ruisrockissa

Kuten jo eilisessä merkinnässä mainitsin, viime sunnuntaina oli ehkä musiikillisen annin koko vuoden kohokohta (kun se Björkkin perui ylihuomisen esiintymisensä, johon minulla oli liputkin jo!). Yksi ehdottomista suosikkiyhtyeistäni - puhun tietysti Interpolista - oli löytänyt tiensä Suomeen ja vieläpä tänne kotikaupunkiini.

Piirun verran iltakymmenen jälkeen alkanut soitto alkoi odotusteni mukaisesti uusimman levyn avausraidalla, komealla Pioneer to the fallsilla, jota seurasi valehtelematta maata notkuttanut hitti Slow hands. Minun oli pakko raivata tieni edemmäs, tästä en halunnut menettää elettäkään!

Yhtye oli kovin vähäeleinen eikä Turun pimenevässä illassa juuri välispiikkejä kuultu - tosin en sitä Paul Banksilta tai muulta porukalta varsinaisesti odottanutkaan. Toiset syyttelivät yhtyettä mielikuvituksettomuudesta, yllätyksettömyydestä ja siitä, miten yhtye soitti kuin itselleen tai kuinka kappaleet esitettiin juuri kuin levyillä. Minua se ei haitannut, tykkäsin älyttömästi siitä intiimistä ja riisutun tyylikkäästä setistä.

Livenä jotenkin vakuutuin vähemmän kuuntelemani Turn on the bright lights -levyn NYC-kipaleesta, joka kuultiin ensimmäisenä kolmesta encore-biisistä. Hienosti toimivat myös biisit kuten Evil, Not even jail sekä The Lighthouse ja vanhempi kappale Stella was a diver and she was alway down.

Mielenkiintoinen vastakkainasettelu oli tietysti Interpolin ja niin ikään Yhdysvalloista saapuneen The Nationalin välillä. Helsingin sanomien Jarkko Jokelainen vakuuttui allekirjoittaneen lailla enemmän Interpolista, kun taas Turun sanomien toimittaja (jonka nimeä valitettavasti en muista) kallistui menevämmän ja enemmän irroitelleen The Nationalin puolelle. Perusteluja riittää jos johonkin suuntaan ja omat vankat kannattajansa löytyy varmasti molemmista leireistä (niin; mistä sitten kiistellä, jos ei mielipideasioista?). Itse jäävään itseni tästä dilemmasta, sillä en ole koskaan kuunnellut yhtäkään The Nationalin levyä alusta loppuun.

Katsoin keikkaa noin puoliväliin ja luulen saaneeni melko hyvän käsityksen siitä, mitä yhtye voi olla. En silti enemmälti innostunut näistä jenkeistä - toisaalta enhän varsinaisesti välittänyt Interpolistakaan ensimmäisillä kuuntelukerroilla! The National vaatisi varmaan jälleen aikansa, mutta kun olis niin paljon muutakin.

Jarkko Jokelainen arvioi ja vertasi näiden kahden yhtyeen soittoa Helsingin sanomien arviossa ja itse yhdyn lähes jokaiseen Interpolista sanottuun sanaan. Kirjoituksen voit lukea täältä.

Jos ennen olin ihastunut, nyt olen rakastunut. Voi Interpol, minkä teit.

Kuva: Helsingin sanomat

It’s a Psychobilly Freak-out! Tiger Army @ Tavastia 9.4.2008

Tämän viikon keskiviikkona sain ensimmäiset kokemukseni psychobilly-/rockabilly-keikoista! Ei sillä, että tarkoituksena olisi lähitulevaisuudessa niitä paljon lisää harrastaa, ei ole aivan ominta musiikkimakuani, mutta tulipa lähdettyä, kun sattui hyvä tilaisuus.

Olin nimittäin työkaverini Jukan kanssa katsomassa Tavastialla Tiger Armya - tuota amerikkalaista psychobilly-punk-rock’n’roll -rytmiryhmää. Jukka sai levy-yhtiön kautta nimesä listalle (1+1) ja minä tulin pyydetyksi mukaan, koska vähän tykkään kuitenkin yhtyeestä eikä kukaan kaverinsa saanut lähdetyksi Helsinkiin asti keskellä viikkoa.

Täsmälliset pojat alkoivat soittonsa hieman luvatun kello kymmenen jälkeen. Kolmihenkinen yhtye toimii kokoonpanolla kitaristi-laulaja Nick 13, pystybassoa soittava Geoff Kresge ja rumpali James Meza. Oikein kiiteltävää soittoa sinänsä, että onhan kolmijäsenisellä kokoonpanolla enemmän soviteltavaa ja ns. kikkailtavaa verrattuna isompaan yhtyeeseen. Toimiva setti oli kuitenkin saatu yhdelläkin kitaralla - oli mukavaa, miten välillä himmailtiin ja välillä paahdettiin sitten täysillä.

Koska Tiger army -tuntemukseni rajoittuu siihen, mitä työkaverit (yksi nykyinen ja yksi entinen) ovat levyjä pyöritelleet - ja tämä uusin Music from regions beyon varsinkin on ollut todellisessa tehosoitossa - biisejä en montaakaan tunnistanut. Kourallisesta ehkä keksin, että tämän olen joskus kuullut ja Pain-nimisen kipaleen tiedän nyt jopa nimeltä.

Ilahduttavaa oli myös nähdä, miten vaihtelevaa väkeä yhtye oli vetänyt Tavastian täyteen: oma odotukseni klubista täynnä töttörötukkia meni vähän metsään. Ikähaitari oli aikamoinen ja stereotyyppistä Tiger army -diggaria on vieläkin vaikea määrittää.

Itse en ollut yhtyeestä aivan yhtä pähkinöinä kuin seuralaiseni, mutta missään nimessä ei harmittanut - ei, vaikka tähän liittyi kaksi tuntia autossa istumista suuntaansa sekä minimaaliset alle viiden tunnin yöunet seuraavana yönä.

Kauaa ei fanien tarvitse Tiikeriarmeijan seuraavaa Suomen-keikkaakaan odottaa - yhtye on nimittäin jo buukattu korsolaisten kekkereille eli Ankkarockiin elokuussa!