maanantai 8. kesäkuuta 2009

Kansallishurmaa

Jostain syystä olen viime aikoina hirmuisesti kiinnittänyt huomiota lyriikoihin – ja itse asiassa myös lukenut runoutta, kotimaista Eeva Kilpeä. Tuntuu, että tällä hetkellä kuin haen jotain sanoituksista; keskityn, koitan päästä jyvälle jostain merkittävästä.

Suureen suosiooni ovat taannoin tiensä löytäneet niin Metric kuin aiemmin mainittu Olavi Uusivirta ja The Nationalkin. Metric on hyväntuulista ja helppoa, mutta ihan älyttömän hyvin tehtyä indiepoppia/-rockia. Rytmiryhmän uusin levy Fantasies ansaitsee vähintäänkin kaksi peukkua! Mutta ei siitä tällä erää sen enempää, sillä varsinaisesti tulin hehkuttamaan The Nationalin hienoutta. (Taas tapani mukaan aika paljon muista jäljessä. That's me.)

Olen aiemminkin huomannut, että parhaat yhtyeet vaativat usein kypsyttelynsä; sen kasvun, että pääsee johonkin kiinni, oivaltamisen. Interpolin virstanpylvääseen, Anticsiin, pääsin sisälle vasta monen monituisen kuuntelukerran jälkeen. Mutta sitten se iski ja lujaa. Samoin kävin tämän The Nationalin kanssa. Kävinhän toki yhtyettä Ruisrockissakin viime kesänä katsomassa – ihme sinänsä, sillä yleensä minulla on taipumus missata kaikki, mistä myöhemmin alan diggailla. (Jon Spencer blues explosion, Muse, Nine, The Hives.. You name it.) Minä vain en osaa katsoa livenä yhtyeitä, joiden biisejä en tunne. Vaikka The Nationalin Ruisrock-keikka oli kyllä hyvä, sen verran minäkin tajusin! En kuitenkaan innostunut niin paljon, että olisin kotona asti jaksanut näitä kuunnella.



Pari viikkoa sitten kuitenkin muistin taas The Nationalin olemassaolon ja ajattelin testata kokonaisia levyllisiä. Olen pyöritellyt enimmäkseen Boxeria sekä Alligatoria – molemmat on tosi kovaa kamaa. Fake empire, Squalor Victoria, Secret meeting ja etenkin tämä Slow show kuuluvat suosikkeihini.



"You know I dreamed about you
for twenty-nine years before I saw you.."

Ehkä olen tulossa vanhaksi, kun tällainen setämusiikki vetoaa jo syvimpiin tunteisiini. Mielenmaisemani tästä musiikista: pimeä yö, ulkona ehkä sateinen ilma, istun ikkunalaudalla vähän alavireisellä mielellä, katselen ulos. Kuinka liikuttavaa.

Kuva: Last.fm

torstai 4. kesäkuuta 2009

Olavi On Hullu (Ja Ihana)

Olen ehkä rakastunut erääseen suomalaiseen muusikkopoikaan. Kuin mikäkin teinityttö! Hän on 25-vuotias, tummatukkainen, soittaa kitaraa ja kirjoittaa lauluja. Ja näyttelee. Ja hänen nimensä on liippaa hauskan läheltä Suomen yhden tunnetuimman tangolaulajan nimeä.



Hän on tietysti Olavi Uusivirta.

Voisin oikeastaan sanoa, että en tiedä, mitä tapahtui. Ensin tuli Spotify, sitten pienet valkoiset Genelecini soittivat Olavia. Ja kohta aloin jo käyttää nimeä Ihana Olavi. Eikä aikaakaan, kun puoliso kotona jo valitti, että taas tätä tyttöjen musiikkia. (Hah, taisit juuri jäädä kakkoseksi! Ei sentään pahasti, koska ainakin ylläolevassa kuvassa Olavi näyttää tyyliltään aika paljonkin samalta kuin toinen puoliskoni, miinus silmälasit.)

Asiaan. Olavi Uusivirran kolmas levy, reilu vuosi sitten ilmestynyt Minä olen hullu on yksinkertaisesti hyvä levy. Se ei ole sitä radioystävällistä kepeää ihankivaa poppia, miksikä sen ehkä voisi mieltää. Ainakaan pelkästään. Siellä ei juuri ole Raivo härän, Me ei kuolla koskaan tai Irrallaan -biisien kaltaisia hittejä, mutta loistavia kappaleita levyllä on sitäkin enemmän: Viimeinen kesä, Löysäläisen laulu, Ukonlintu ja virvaliekki... Ennen kaikkea kokonaisuus on yhtenäinen, hieno ja omaleimainen. Olavin musiikki on kuin hänen tyylinsä: molemmat ovat selkeästi muuttuneet uran varrella. Ja niin sen pitää ollakin.

Silti silmäni hiukan pyöristyivät, kun Rumban nettisivuilta luin Kai Latvalehdon arvostelua: "Sanoittajana yksikään alle kolmikymppinen suomalainen miesrokkari ei tällä hetkellä yllä Uusivirran tasolle." Hetken mietittyäni totesin, että olen kyllä samaa mieltä. (Joskin toisen hetken mietittyäni tuumasin, että eipä niitä kategoriaan sopivia tunnettuja muusikoitakaan mahdottoman paljoa ole.) Olavi on poikkeuksellisen hyvä sanoittaja, joka osaa hakea myös sellaista mennen ajan tunnelmaa biiseihinsä. Ei voi kuin nostaa hattua – harva suomenkielinen musiikki minua näin houkuttelee.

Ainoa asia mikä tässä harmittaa, on tietysti se, ettei herralla ole kesällä yhtään keikkoja. Olen taas auttamattomasti myöhässä – no, onhan Hullukin julkaistu jo yli vuosi sitten.

Ja koska blogipäivitys ei ole mitään ilman muutamaa YouTube-videota (...), loppuun vielä sitä Olavia, mihin ehkä suuri yleisö on tottunut...



...sekä sitä toista puolta, mikä levyltäkin löytyy:



En oikein osaa päättää, kummasta pidän enemmän.

Kesä Ja Festivaalit!

Kesä on täällä, ja mitäkö se tarkoittaa? Tietysti festareita maan joka kolkassa sekä esiintyjiä jokaiseen makuun! Minun osaltani festarit taitavat rajoittua Ilosaarirockiin, jossa olen toisen päivän palvelemassa janoista rokkikansaa pääanniskelualueella sekä Flow festivaliin, jonne tänä vuonna on Ihan Pakko suunnata, koska: YANN TIERSEN! Flow'ssa varmaan riittäisi katseltavaa ja kuunneltavaa kaikkina kolmena päivänä, mutta luulen silti olevani tylsä ja jättäväni kestit osaltani yhteen päivään. Perjantaina saatan Yann Tiersenin lisäksi nähdä Vampire Weekendin, Ladyhawken, Roots Manuvan, New Young Pony Clubin sekä liudan kotimaisia laulu- ja soitin yhtyeitä.

Photo

Yksi Flow'n esiintyjistä on sunnuntaina lavalle nouseva Lily Allen - joskaan en oikein osaa päättää, mitä ajattelisin tuosta ikäisestäni brittipopparista. Toisaalta musiikki on niin perus radiohuttua, mutta joissain kohtia siinä kyllä on sitä jotain, esimerkiksi The Fear -kappaleessa. Tämän hetkisessä työssäni konttorirottana tulee kuunneltua jonkin verran radiota (enkä edes itse valitse kanavaa) ja eilen kuulin Lily Allenin biisin Fuck you, joka herätti minussa jokseenkin suurta hilpeyttä.  Hauska kontrasti: yleensä kun nämä fuck you -biisit sun muut ovat sellaista kiukkuangstia, niin Lily Allen laulaa oman kappaleensa kevyesti rallatellen! Tulee ihan mieleen, tietääkö neiti mistä se laulaa. Ehkä juuri tästä syystä toinen mielleyhtymäni on Mr. Bean: jakso, jossa herra Bean näyttelee iloisesti keskisormea, eikä ilmeisesti oikein ymmärrä sen tarkoitusta. No, Lily varmasti kuitenkin tietää mistä on kyse. Vai mitä ajattelette?



Festariohjelmisto bändeineen kaipaa vielä tutustumista, tiedä mitä kiinnostavaa sieltä voi vielä löytyä. Minkälaisia suunnitelmia sinun festarikesääsi kuuluu?