Olavi On Hullu (Ja Ihana)

Olen ehkä rakastunut erääseen suomalaiseen muusikkopoikaan. Kuin mikäkin teinityttö! Hän on 25-vuotias, tummatukkainen, soittaa kitaraa ja kirjoittaa lauluja. Ja näyttelee. Ja hänen nimensä on liippaa hauskan läheltä Suomen yhden tunnetuimman tangolaulajan nimeä.

Hän on tietysti Olavi Uusivirta.

Voisin oikeastaan sanoa, että en tiedä, mitä tapahtui. Ensin tuli Spotify, sitten pienet valkoiset Genelecini soittivat Olavia. Ja kohta aloin jo käyttää nimeä Ihana Olavi. Eikä aikaakaan, kun puoliso kotona jo valitti, että taas tätä tyttöjen musiikkia. (Hah, taisit juuri jäädä kakkoseksi! Ei sentään pahasti, koska ainakin ylläolevassa kuvassa Olavi näyttää tyyliltään aika paljonkin samalta kuin toinen puoliskoni, miinus silmälasit.)

Asiaan. Olavi Uusivirran kolmas levy, reilu vuosi sitten ilmestynyt Minä olen hullu on yksinkertaisesti hyvä levy. Se ei ole sitä radioystävällistä kepeää ihankivaa poppia, miksikä sen ehkä voisi mieltää. Ainakaan pelkästään. Siellä ei juuri ole Raivo härän, Me ei kuolla koskaan tai Irrallaan -biisien kaltaisia hittejä, mutta loistavia kappaleita levyllä on sitäkin enemmän: Viimeinen kesä, Löysäläisen laulu, Ukonlintu ja virvaliekki... Ennen kaikkea kokonaisuus on yhtenäinen, hieno ja omaleimainen. Olavin musiikki on kuin hänen tyylinsä: molemmat ovat selkeästi muuttuneet uran varrella. Ja niin sen pitää ollakin.

Silti silmäni hiukan pyöristyivät, kun Rumban nettisivuilta luin Kai Latvalehdon arvostelua: "Sanoittajana yksikään alle kolmikymppinen suomalainen miesrokkari ei tällä hetkellä yllä Uusivirran tasolle." Hetken mietittyäni totesin, että olen kyllä samaa mieltä. (Joskin toisen hetken mietittyäni tuumasin, että eipä niitä kategoriaan sopivia tunnettuja muusikoitakaan mahdottoman paljoa ole.) Olavi on poikkeuksellisen hyvä sanoittaja, joka osaa hakea myös sellaista mennen ajan tunnelmaa biiseihinsä. Ei voi kuin nostaa hattua – harva suomenkielinen musiikki minua näin houkuttelee.

Ainoa asia mikä tässä harmittaa, on tietysti se, ettei herralla ole kesällä yhtään keikkoja. Olen taas auttamattomasti myöhässä – no, onhan Hullukin julkaistu jo yli vuosi sitten.

Ja koska blogipäivitys ei ole mitään ilman muutamaa YouTube-videota (...), loppuun vielä sitä Olavia, mihin ehkä suuri yleisö on tottunut...

...sekä sitä toista puolta, mikä levyltäkin löytyy:

En oikein osaa päättää, kummasta pidän enemmän.

Kuva: Savon Sanomat

Suosikin Paluu

Seuraa uutisia suomalaisesta musiikista - vasta kun niin julistin, etten juuri suomenkielistä kuuntele!

Eilen korviini kiiri nimittäin kuumia uutisia: Tehosekoitin palaa lavoille kesällä! Viisi vuotta sitten lopettanut Tehosekoitin esiintyy kesällä muutamilla festivaaleilla: Ruisrockissa, Raumanmeren juhannuksessa, Himos Festivaleilla, Suomi-ilmiössä (Oulussa) ja Tammerfestissä.

Tehosekoitin on kyllä ollut mitä erinomaisin livebändi. Aina kova meno ja biisit on hyviä! Tuli käytyä jäähyväiskiertueellakin Turun Klubilla vielä katsomassa, silloin vuonna 2004. Toivottavasti kesällä tiemme kohtaavat ja pääsen keikalle vielä kerran! (Minä kun en kovin innoissani tuosta kotikaupunkini Ruisrockista ole...)

Yhtyeellä on aina paikka sydämessäni. Yksi hauska muisto liittyy rippijuhliini, lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Serkkuni (jo aikuiset) olivat askarrelleet minulle kortin ja kirjoittaneet sinne sanoja Tehosekoittimen Maailma on sun -kappaleesta!

Nosta kasvot ylös sateeseen
Katso lintujen lentoa
Ne ei kylvä, ei ne satoa korjaa
Mut niil on tarpeeks kaikkea

Oi niitä aikoja!

Päänsisäinen Kriisi

Tänään herätessäni päässäni soi jostain käsittämättömästä syystä Ismo Alangon Kriisistä kriisiin. Tuo innoitti kaivamaan muutamat vanhat Ismo-levyt esille! (Eipä niitäkään tosin ollut näissä maisemissa kahta enempää.)

Miehen musiikkia tuli kuunneltua enemmän nuoruusvuosina - joka ei omalla kohdallani kylläkään tarkoita Hassisen kone- ja Sielun veljet -vaiheita, paitsi marginaalisesti. Alangolla on monia oivaltavia sanoituksia, mikä on varmaan suurin syy siihen, että ylipäätään jossain määrin pidän kyseisestä musiikista. Suomenkielisessä musiikissa ehkä omalla kohdallani eniten häiritsee huonot/korviinpistävät/provokatiiviset/ärsyttävät sanoitukset. Omalla äidinkielellä lauletussa musiikissa tällaiset asiat ovat niin selkeitä - häiritsee, jos joku “ei toimi”.

Laskin äsken huvikseni, paljonko suomenkielistä musiikkia kirjastoissani on. Yksitoista yhtyettä, joista Egotrippi on ehkä ainoa, joka on mielestäni aivan erinomaisen ihana. Esimerkiksi tämä parin vuoden takainen Asfaltin pinta -kappale ja video! Tyttömusiikkia ehkä parhaimmillaan. Ja minulla ainakin tällainen tunnelmointivideo laukaisee hillittömän kaipauksen kesään!



Mitä mieltä sinä olet: onko suomenkielinen musiikki mistään kotoisin?

Mietin vielä, kertooko tuo nyt jostain, kun päässäni soi moinen kriisibiisi. Olenko jotenkin tavallista stressaantuneempi? Freudilaiset tulkitsevat unia, mutta kuka tulkitsee päässä soivia kappaleita? Cyanide and Happinessissa vaivan takia mentiin oikein lääkäriin. Heh!

Kuva: Magnus Scharmanoff

Parasta Juuri Nyt: Kent!

Viikonloppuna innostuin oikein urakalla kuuntelemaan Kentiä ja juuri muuta ei täällä sen jälkeen olekaan soinut. Tillbaka till samtiden, mikä upea levy!

Ensimmäiset muistot Tillbaka till samtidenista ovat viime vuodelta, ajalta hieman ennen joulua. Olin ystäväni luona joulukortteja askartelemassa ja kuuntelimme tätä levyä. Se oli tainnut juuri niihin aikoihin ilmestyä, ystäväni oli sen käynyt ostamassa. Silloin tunnelmat levyn suhteen olivat osaltani vähän nihkeät - en oikein innostunut kuulemistani "ysärivaikutteista" levyllä, ylipäätään noista elektronisemmista lisäyksistä vanhaan Kentiin.

Joululahjaksi Sony BMG:ltä (töiden kautta) sain tämän levyn itselleni. Taisin sen talvella kuunnella pari kertaa läpi - oikeastaan mikään ei vaan houkutellut tarttumaan siihen. Keväällä ja kesällä kuitenkin levy rupesi vähän enemmän aukeamaan, kun kuuntelin sitä muutamaan otteeseen. Aloin hiljakseen tykkäillä uudemmanlaisesta, syntikoita mukaansa napanneesta Kentistä. Bändi tuli myös nähtyä heinäkuussa Ruisrockissa - oli yhtä aikaa sekä rokkaava että tanssittava setti!

Asiasta sivummalle; edellisviikolla alkoi opiskelu. Nyt alkuunsa on menossa perusopintoja - muun muassa ruotsin kertauskurssi! Kielioppiasioita ja sanoja vähän vielä tapailen (vaikka oikeasti ehkä puhunkin keskimääräistä paremmin ruotsia) ja keksin yhtenä iltana, että tutkailenpa vähän Kentin sanoituksia oppimistarkoituksessa. Nyt olen melkein jäänyt koukkuun siihen puuhaan! Kummasti se on saanut myös näkemään Kentin hieman eri vinkkelistä.

Mutta yleisesti Tillbaka till samtiden -levystä. Se taitaa olla aikamoinen mielipiteiden jakaja yhtyeen fanien keskuudessa. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä (noinkin pitkäikäisen) yhtyeen pitää kehittyä ja mennä eteenpäin. Mitä muutokseenkin tulee, kaikkia ei voi koskaan miellyttää yhtä aikaa. Olisihan Kent voinut viedä musiikkiaan vaikka hevimpäänkin suuntaan (mikä nyt tuntuu olevan kovinkin muodikasta), jolloin se todennäköisesti kiinnostaisi minua huomattavasti vähemmän.

Olen iloinen tästä uudesta kurssista, vaikka ottikin sellaiset puoli vuotta, että löysin sen hienouden. Hauskan havainnoin tein myös miettiessäni suosikkibiisejäni levyltä: Berlin, LSD, Någon?, Vy från ett luftslott, Columbus.. Kolme ensimmäistähän ovat nimenomaan näitä uudentyylisiä kappaleita! Entistä tanssittavampia, syntikoilla höystettyjä. Columbus taas on muuten vaan nätti, tykkään sen sanoista.

Oi Kent, oi Kent!

Kuinka paljon musiikin sanoitukset sinulle merkitsevät? Minkä verran aikaa ja energiaa kulutat niiden lukemiseen ja miettimiseen?

Parasta vuodelta 2006

Viime vuoden kesänä minä ja varmasti jokunen muukin tanssahtelimme progetunnelmissa 2006 julkaistun Von Hertzen Brothersin Approach-levyn parissa. Miten oivallinen ja hyväntuulinen levy tuo onkaan! Suosikkilauluni kyseiseltä läpyskältä on useiden kuuntelujen jälkeen Let thy will be done. Ne kitarat! Tuo mieskuoro! Stemmat! TOI-MII!

Näin tyttönä isoin ongelmani onkin enää päättää, kuka on veljeksistä se ihanin!

16 horsepower = 11 931.1979 watts

Tarkoitukseni oli hieman googletella yhtyettä nimeltä 16 Horsepower ja otsikossa se, mitä tuo hakukoneystävämme ensimmäiseksi kertoi. Kiitos tiedosta, mutta tämä ei ollut aivan se, mitä etsin!

Kuukausi-pari sitten uuden musiikin kaipuussani siirtelin miehen levyhyllystä kaksi albumillista tätä alternative-countrya koneelleni - ja pian se mahtuu jo viidentoista kuunnelluimman yhtyeen joukkoon Last.fm:ssäni! Paremmalla (tai no, ainakin älykkäämmällä) puoliskollani on tapana kuunnella hieman minua marginaalisempaa musiikkia - Biosphereä, Bohren & der Club of gorea, Tim Heckeriä, noisea, neo-folkia, IDM:ää, ambientia ja sitä rataa. Läheskään kaikista hänen musiikillisista aivoituksistaan en jaksa ottaa selvää enkä miettiä, mikä kuuluu siihen osastoon, josta saattaisin löytää jotain tykättävää.

Eteen osuneet Heppavoimat olivat kuitenkin harvinaisen onnistunut löydös.

16 Horsepower on 1992 perustettu vaihtoehto-country-rockia soittava yhtye Denveristä, Coloradosta. David Eugene Edwards (laulu, kitarat), Pascal Humbert (basso) ja Jean-Yves Tola (lyömäsoittimet) musisoivat yhdessä vuoteen 2005 asti, jolloin yhtye hajosi erimielisyyksien vuoksi. Tänä päivänä Edwards ja Humbert soittavat yhdessä Woven handissa.

16 Horsepowerin lauluista löytyy huomattavat määrät myös uskonnollista viestiä ja kristillistä tematiikkaa. Onneksi harvoin kuitenkaan niin suorassa muodossa, että tällainen paatunut kirkosta eronnut sielu siitä ahdistuisi!

  

Itse olen kuunnellut vuonna 2000 julkaistuja albumeja, Secret South sekä Hoarse, joista jälkimmäinen koostuu live-taltioinneista vuodelta 1998. Todella, siis todella koukuttavaa tavaraa. Tässä musiikkia, joka sopii syksyyn kuin jalka hanskaan - ellei jopa vielä paremmin!

Linkkejä:

16 horsepower - Woven hand

MySpace

Kuva: Last.fm

Inssimusiikkia: Jon Spencer Blues Explosion!

Matkalla elokuviin näin autokouluauton, joka sopivasti hurjasteli punaisia päin popit raikuen, vain yksi ihminen kyydissään tosin. Jotenkin tästä tuli mieleen omat villit kuukauteni autokoulussa syksyllä viisi vuotta sitten ja etenkin inssi, jossa naurettavien radiokanavien sijaan kuuntelimme musiikkia minun levyltäni!

Jotenkin on jäänyt mieleeni, että viimeisellä ajotunnilla ennen inssiä sekä inssissä vielä autossa soi silloin diggailemani The Jon Spencer blues explosionin (tai lyhyemmin JSBX:n) levy Orange. Tuo Jon Spencerin, Russell Siminsin ja Judah Bauerin muodostama trio lyhensi sittemmin nimensä pelkäksi Blues explosioniksi - 2004 julkaistu Damage-levy ainakin ilmestyi jo lyhennetyllä nimellä.

Musiikki on aikamoista crosskitcheniä - näin ruoanlaittotermejä lainatakseni! Jotenkin kuvaillakseni sanoisin sitä punk-bluesiksi rockin hengessä ja enimmäkseen juuri kaikkea tätä sekaisin Jon Spencerin räkäisellä, hetkittäin huutavalla äänellä höystettynä. Biisit ovat tiukkoja ja saavat jalat takomaan lattiaa rytmikäästi.

Orange julkaistiin 14 vuotta sitten ja se oli yhtyeen kolmas levy. En ole oikeastaan pitkään aikaan kuunnellut tätä Spencerin rytmiryhmää - näin iän karttuessa olen vähän jättänyt raskaamman musiikin ja siirtynyt kepeämpiin indie-, folk- ynnä muihin hippeilyihin, noh, kuten täältä tiedätte. Taas vaihteeksi kuunneltuna tämä kuitenkin kuulosti ihan älyttömän hyvältä - sopisi kylläkin ehkä paremmin lauantai-iltaan ja etkoiluun kuin tiistai-iltaan ja aikaiseen nukkumaanmenoon!

Trio käväisi muuten Ruisrockissakin keikan heittämässä vuonna 2002. Enpä tainnut itse olla paikalla sitä todistamassa, koska mielikuvieni mukaan "löysin" bändin vasta hieman myöhemmin. (Todellakin: ei ole kerta eikä kaksi, kun olen missannut festarikeikan bändiltä, josta myöhemmin tulee iso suosikkini. Toisena hyvänä esimerkkinä mainittakoon Muse, joka soitti Ilosaarirockissa samana kesänä kuin JSBX Ruisrockissa. Tästä viisastuneena yritän nykyään tutustua ennakkoon tulevilla festareilla esiintyviin artisteihin ja yhtyeisiin, jottei vastaavaa pääsisi enää tässä mittakaavassa käymään.)

Tässä vielä yhden suosikkini, avausraita Bellbottomsin video. Kiitos Blues explosion, kiitos YouTube.

Girls Can Rock Too!

Totta tosiaan! Suuri, tai ainakin nyt keskikokoinen, rakkauteni on viime aikoina - kuukausina, viimeisen vuoden ehkä - ollut 70- ja 80-lukulainen nais-rock. Ensimmäinen, muutaman vuoden takainen ihastukseni on Blondie. Ihana Blondie, Ihana Debbie Harry! Itselleni riitti pitkään klassikkolevy Parallel lines, kunnes vähän aikaa sitten hankin Eat to the Beatin. Makupala Blondielta, yksi omista lemppareistani, Atomic:

Playstation 2:n mainion Guitar Hero -pelin myötä löysin myös uusia ihastuksia - varsin saman tapaisia kuin Blondie. The Pretendersin Tattooed Love Boys oli seuraava mieleni lämmittäjä. Yhtyeen nimeä kantavalta Pretenders-levyltä löytyy menevämpiä biisejä Tattooed love boysin tapaan, mutta myös kepeämpää materiaalia. Brass in a pocket -hitistä tulee aina mieleen Lost in translation -elokuva, jossa ihana Scarlett Johansson sen laulaa. Omista valikoimistani löytyy myös yhtyeen levy Get close, josta tosin en mahdottoman paljon pidä. Yhtyeen ehkä tunnetuin kappale Don't get me wrong sieltä muun muassa löytyy, mutta itselleni se edustaa jotenkin liiaksi radiopoppia, jollaista en juuri jaksa kuunnella. Too bad! The Pretenders -maistiaisena nähtäköön Tattooed Love boys -video - sitä Pretendersiä, joka minut parhaiten sytyttää.

Viimeisin tämän sarjan ihastukseni on Heart, joka tunki tietoisuuteeni biiseillä Barracuda sekä Crazy on you. Ostin iTunes storesta kokeeksi yhtyeen kokoelman ja sitä on kyllä tullut kuunneltua, sillä tykkään ja paljon! Yhtyeen keskeisimmät jäsenet ovat sisarukset Ann ja Nancy Wilson ja heidän kultakautensa sijoittui 70-luvulle ja 80-luvun alkuun. Heartilta valittakoon videoksi live-esitys Barracudasta. Toi-mii. Tyttökitaristi Nancy Wilson on aika kova mimmi!

Interpol Suomeen!

Oh my god, nyt on maailmankirjat sekaisin: luin juuri Helsingin sanomien nettisivuilta, että yhdysvaltalainen Interpol on yksi Ruisrockin pääesiintyjistä. Siis INTERPOL!!! Tämä kruunaa muutenkin loistavan päiväni ja tekee minusta maailman onnellisimman tyttölöisen - onhan kyiseinen bändi yksi ehdottomia suosikkejani. Ihanaa, parasta, loistavuutta, kiitos!

Kuva (jälleen): Wendy Lynch