Kesä Ja Festivaalit!

Kesä on täällä, ja mitäkö se tarkoittaa? Tietysti festareita maan joka kolkassa sekä esiintyjiä jokaiseen makuun! Minun osaltani festarit taitavat rajoittua Ilosaarirockiin, jossa olen toisen päivän palvelemassa janoista rokkikansaa pääanniskelualueella sekä Flow festivaliin, jonne tänä vuonna on Ihan Pakko suunnata, koska: YANN TIERSEN! Flow'ssa varmaan riittäisi katseltavaa ja kuunneltavaa kaikkina kolmena päivänä, mutta luulen silti olevani tylsä ja jättäväni kestit osaltani yhteen päivään. Perjantaina saatan Yann Tiersenin lisäksi nähdä Vampire Weekendin, Ladyhawken, Roots Manuvan, New Young Pony Clubin sekä liudan kotimaisia laulu- ja soitin yhtyeitä.

Yksi Flow'n esiintyjistä on sunnuntaina lavalle nouseva Lily Allen - joskaan en oikein osaa päättää, mitä ajattelisin tuosta ikäisestäni brittipopparista. Toisaalta musiikki on niin perus radiohuttua, mutta joissain kohtia siinä kyllä on sitä jotain, esimerkiksi The Fear -kappaleessa. Tämän hetkisessä työssäni konttorirottana tulee kuunneltua jonkin verran radiota (enkä edes itse valitse kanavaa) ja eilen kuulin Lily Allenin biisin Fuck you, joka herätti minussa jokseenkin suurta hilpeyttä.  Hauska kontrasti: yleensä kun nämä fuck you -biisit sun muut ovat sellaista kiukkuangstia, niin Lily Allen laulaa oman kappaleensa kevyesti rallatellen! Tulee ihan mieleen, tietääkö neiti mistä se laulaa. Ehkä juuri tästä syystä toinen mielleyhtymäni on Mr. Bean: jakso, jossa herra Bean näyttelee iloisesti keskisormea, eikä ilmeisesti oikein ymmärrä sen tarkoitusta. No, Lily varmasti kuitenkin tietää mistä on kyse. Vai mitä ajattelette?

Festariohjelmisto bändeineen kaipaa vielä tutustumista, tiedä mitä kiinnostavaa sieltä voi vielä löytyä. Minkälaisia suunnitelmia sinun festarikesääsi kuuluu?

Kuva: Rolling Stone

I'm Just As Human As A Human Can Be..

Sain ostaa Weeping willowsin uusimman, Fear & love (2007), julkaisun poistohyllystä sopuhintaan kahdella eurolla tänään. Levyn kokonaisuudessaan kuunneltuani se osoittautui ehkä hienoiseksi pettymykseksi - miten minulle tuli sellainen olo, että levyyn on haettu aiempaa popimpaa tuntua, osa vanhasta WW-synkkyydestä oli poissa. Last.fm määrittelee yhtyeen ruotsalaiseksi, indieksi, popiksi, rockiksi - minä sanoisin tätä iskelmä-popiksi surumielisillä sanoituksilla. Ainakaan Magnus Carlsonin (kuvassa) ääni ei ole pop/rock-genrelle tyypillisimmästä päästä!

Jotkin kappaleet tällä uusimmalla levyllä herättävät minussa hämmästystä. Sanoitukset I want to kiss you / I don't know why but it feels right / I want to see you / Shiver in the morning light esimerkiksi eivät kuulosta weepingwillowsmaisilta! Muutenkin kun tunnelma Shiver in the morning light kappaleella on niin poikkeuksellisen rakastunut ja hyvämielinen - siis hetkinen. Ja toisaalta taas tuntuu, ettei tällä levyllä ole paljoa eteenpäin menty. Hmm.

Vaikka levy ei olekaan yhtyeen vahvimmasta päästä, kaksi euroa voin maksaa pelkästään kauniista The burden -kappaleesta. Ja mahtavan herra Carlsonin äänestä!

Viime kesänä, aika lailla vuosi sitten, olin Wanajafestillä yhtyeen livekuntoakin todistamassa. Myöhäisillassa, viimeisenä yhtyeenä soitettu keikka oli yleisökadostaan huolimatta tosi liikuttava ja hieno. (Yleisökato: eturivissäkin oli väljää ja siihen pääsi koko keikan ajan!) Niin se vaan menee, että ikä tuo karismaa ja pyöreästi nelikymppisellä Carlsonilla sitä riittää. Herran esiintyminen on paljon vakuuttavampaa kuin takkutukkaisten teinipoikien tyttöjen perään ruikuttavat rakkauslaulut! Keikan jälkeen olin aivan myyty ja ihastunut Magnukseen. Ei sillä, hoitihan muukin yhtyeen väki tonttinsa hyvin.

Päivän YouTube ei kuitenkaan sisällä mitään viimeisimmän levyn kappaletta, vaan klassikoista hohdokkaimman, Weeping willows -tuotannon ehkä parhaan biisin: Touch me! Kappale on levyltä Into the light (2001).

Kuva: www.weepingwillows.nu

Interpol (ja The National) Ruisrockissa

Kuten jo eilisessä merkinnässä mainitsin, viime sunnuntaina oli ehkä musiikillisen annin koko vuoden kohokohta (kun se Björkkin perui ylihuomisen esiintymisensä, johon minulla oli liputkin jo!). Yksi ehdottomista suosikkiyhtyeistäni - puhun tietysti Interpolista - oli löytänyt tiensä Suomeen ja vieläpä tänne kotikaupunkiini.

Piirun verran iltakymmenen jälkeen alkanut soitto alkoi odotusteni mukaisesti uusimman levyn avausraidalla, komealla Pioneer to the fallsilla, jota seurasi valehtelematta maata notkuttanut hitti Slow hands. Minun oli pakko raivata tieni edemmäs, tästä en halunnut menettää elettäkään!

Yhtye oli kovin vähäeleinen eikä Turun pimenevässä illassa juuri välispiikkejä kuultu - tosin en sitä Paul Banksilta tai muulta porukalta varsinaisesti odottanutkaan. Toiset syyttelivät yhtyettä mielikuvituksettomuudesta, yllätyksettömyydestä ja siitä, miten yhtye soitti kuin itselleen tai kuinka kappaleet esitettiin juuri kuin levyillä. Minua se ei haitannut, tykkäsin älyttömästi siitä intiimistä ja riisutun tyylikkäästä setistä.

Livenä jotenkin vakuutuin vähemmän kuuntelemani Turn on the bright lights -levyn NYC-kipaleesta, joka kuultiin ensimmäisenä kolmesta encore-biisistä. Hienosti toimivat myös biisit kuten Evil, Not even jail sekä The Lighthouse ja vanhempi kappale Stella was a diver and she was alway down.

Mielenkiintoinen vastakkainasettelu oli tietysti Interpolin ja niin ikään Yhdysvalloista saapuneen The Nationalin välillä. Helsingin sanomien Jarkko Jokelainen vakuuttui allekirjoittaneen lailla enemmän Interpolista, kun taas Turun sanomien toimittaja (jonka nimeä valitettavasti en muista) kallistui menevämmän ja enemmän irroitelleen The Nationalin puolelle. Perusteluja riittää jos johonkin suuntaan ja omat vankat kannattajansa löytyy varmasti molemmista leireistä (niin; mistä sitten kiistellä, jos ei mielipideasioista?). Itse jäävään itseni tästä dilemmasta, sillä en ole koskaan kuunnellut yhtäkään The Nationalin levyä alusta loppuun.

Katsoin keikkaa noin puoliväliin ja luulen saaneeni melko hyvän käsityksen siitä, mitä yhtye voi olla. En silti enemmälti innostunut näistä jenkeistä - toisaalta enhän varsinaisesti välittänyt Interpolistakaan ensimmäisillä kuuntelukerroilla! The National vaatisi varmaan jälleen aikansa, mutta kun olis niin paljon muutakin.

Jarkko Jokelainen arvioi ja vertasi näiden kahden yhtyeen soittoa Helsingin sanomien arviossa ja itse yhdyn lähes jokaiseen Interpolista sanottuun sanaan. Kirjoituksen voit lukea täältä.

Jos ennen olin ihastunut, nyt olen rakastunut. Voi Interpol, minkä teit.

Kuva: Helsingin sanomat

Kymmenen Kysymystä Musiikista

Toisin kuin puolet muusta valtakunnasta, minä olen kesälomani pitänyt ja palannut takaisin töihin. Musiikkirintamalla on hieman hiljaista, koska teen siitä sellaista; en ole ollut oikein motivoitunut ostamaan uusia levyjä enkä suoraan sanottuna ole edes huikean paljon musiikkia kuunnellut. Viimeksi WOW!-tuntemuksia aiheutti avopuolison kuuntelema Aphex Twin - kaipa sitä "älykästä tanssimusiikkia" pitää siis omalle koneellekin saada paremmin tutustuttavaksi. Eilen oli kesäni yksi musiikillisista kohokohdista: Interpol Ruisrockissa! Nyt on olo toisaalta hieman apea, koska se on nyt ohi. Keikka oli kuitenkin aivan erinomaisen hyvä, huh huh sentään.

Paremman puutteessa täyttelen nyt tällaisen musiikkikyselyn - en pistäisi pahakseni, jos muutkin musiikkiblogilliset näitä täyttelisivät!

1. Yksi levy, joka muutti elämääsi

Ei ehkä muuttanut elämääni, mutta saattoi olla avainasemassa musiikkimakuani muuttamassa elektroniseen suuntaan: Fischerspoonerin #1 vuonna 2004.

2. Yksi levy, jonka olet kuunnellut useammin kuin kerran

Vaikka Yann Tiersenin Les retrouvailles, sitä olen kuunnellut hyvin paljon. (Olisipa kysymys mieluummin "levy, jonka olet kuunnellut hädin tuskin kerran"!) 

3. Yksi levy, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle

Iron & Winen Shepherd's dog voisi sopia sinnekin..

4. Yksi levy, joka teki sinusta hupakon 

Esimerkiksi Gwen Stefanin Love angel music babyn ostaessani koen sen jotenkin ehkä kolhaisseen itsekunnioitustani, tunnen itseni hieman naurettavaksi omistaessani tällaisen levyn, mutta siinä ihan totta on muutama varsin menevä raita. 

5. Yksi levy, joka sai sinut melkein sekomaan

Ehkä Interpolin Antics siinä vaiheessa, kun tajusin sen loistavuuden kunneltuani sitä enemmän. Avopuolisoni jopa huomautteli, että kuuntelisit välillä jotain muuta, mä oon jo kyllästynyt tähän.. 

6. Yksi levy, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin

En muista, olenko itkenyt suoranaisesti jotain musiikkia. Oikealla hetkellä esimerkiksi The Gatheringin Souvenirs on melkein itkettävän hyvä levy. 

7. Yksi levy, jonka toivoisit tulleen tallennetuksi

Jeff Buckleyn ennen kuolemaa kesken jäänyt levy My sweetheart the drunk. Kuolema korjasi ainutlaatuisen, lahjakkaan muusikon aivan liian nuorena! 

8. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan levytetty

Koko Ruoskan tuotanto. Jotain niin jäätävää, etten tajua, mitä hyvää kukaan siinä kuulee!

9. Yksi levy, jota kuuntelet paraikaa 

Yann Tiersenin Les retrouvailles - kun siitä tuolla aiemmin kerran jo mainitsin! 

10. Yksi levy, jonka olet aikonut kuunnella

Coldplayn uusin Viva la vida or Death and all his friends - joskus vielä ihan ajan kanssa ja tunteella! 

Nyt haasta viisi bloggaaja

Haastan kaikki sivujani lukevat muut musiikkiblogaajat!

Katse Islantiin Päin!

Minun ei tarvitse mennä Flow festivalin luokse - Flow festival tulee minun luokseni. Jos nyt ei konkreettinen festivaali, niin ainakin törmään siellä esiintyviin artisteihin jos jossain yhteyksissä!

Viimeisimpänä mainittakoon seikkailuni Last.fm:ssa musiikillisten naapureideni sivuilla muutama päivä sitten. Selailemalla ja koekuuntelemalla yhtä jos toista löysin islantilaisen herran nimeltä Björn Kristiansson, joka tekee musiikkia nimellä Borko.

Siviilissä ala-asteen musiikinopettajana toimivan miehen ja yhtyeensä debyyttialbumi Celebrating life julkaistiin alkuvuodesta 2008. Levy käsittää kahdeksan kappaletta, joista kolme (sekä kaksi vanhaa kappaletta) löytyvät MySpacesta. Itse ihastuin kuitenkin eniten Continental love -instrumentaalikipaleeseen, joka on täyspitkänä kuultavissa Borkon Last.fm-sivulla. 

Arvosteluissa yhtyettä verrataan Múmiin - Borko ja Múm ovat muuten olleet kiertueellakin yhdessä - mutta minä sanoisin, että tämä on hieman alavireisempää ja vakavampaa kuin ainakin Múmin Go go smear the poison ivy. Osalla kappaleista on laulua ja kunnon sanoitukset, osalla pelkkää soittoa ja kilkutusta. Itse määrittelisin musiikin makoilevan jossain kotikutoisen elektropopin sekä post-rockin välimaastossa. Borko oli muuten Last.fm:ssä hauskasti tagitettu myös sanoilla cheaper than food - jokseenkin kuvaavaa sekin (varsinkin, kun Islannissa ruoan kehutaan olevan kallista).

Borko esiintyy Flow festivalilla Helsingissä lauantaina 16. elokuuta.

Kuva: Icelandairwaves.com

Provinssirockin Uudet Kiinnitykset

Provinssirock julkisti tänään liudan uusia nimiä, jotka ensi kesänä Törnävänsaaren lavoille astuvat. Sisältö oli seuraava: Danko Jones (CAN), Coheed and Cambria (US), The Dø (FRA), Billy Talent (CAN), Black lips (US) ja Dinosaur Jr. (US). Muutama kotimainen täydennyskin saatiin: Lauri Tähkä ja Elonkerjuu, Ismo Alanko Teholla, Kari Peitsamon Skootteri ja YUP.

Eivät mainittavia tunteita minussa herättäneet nämä kiinnitykset. Danko Jonesin levyjä omastakin hyllystä löytyy kyllä useampi, bändi on tietyssä mielentilassa mainio ja livenä ovat kovia. Kävin Ilosaarirockissa 2004 katsastamassa rytmiryhmän keikkakunnon ja kyllä kelpasi! Ei se silti niin tajuntaaräjäyttävää ollut, että pakko olisi uudelleen nähdä.

Sen sijaan pienesti kiinnostaa tämä Ranskasta saapuva The Dø. Kyseessä on duo, jonka muodostavat elokuvasävellyksiäkin tehnyt Dan Levy ja suomalais-ranskalainen laulaja Olivia B.Merilahti. Musiikki on pop-folk-mitäikinä henkistä indietä naislaulajalla varustettuna. MySpacessa on viisi biisiä kuunneltavissa, Last.fm:ssa kolme. Biiseistä On my shoulders lienee jonkinlainen hitti ja kieltämättä, kyllä tässä potentiaalia on. Duolta on ilmestynyt yksi levy; A Mouthful -nimeä kantava julkaisu tuli myyntiin Ranskassa tämän vuoden tammikuussa. Suomen julkaisupäivää saanemme vielä tovin odottaa. Kaikesta huolimatta: Provinssirockiin suuntaavien ainakin kannattaa tutustua!

Salaa vähän toivon, ettei tulisi enää mitään huippunimiä tänne Suomeen festareille. Olen jo hyvin yli kaksikymmentä! En jaksaisi enää juosta festareilla! Vaan kiitos Interpolin, sinne Ruisrockiin on nyt ainakin pakko mennä. Toivon selviäväni yhden päivän lipulla eikä toisaalta ehkä ole kovin vastenmielistä saati kallista ulkoilla alle kymmentä kilometriä tuonne Ruissalon puistikoihin.

Olisipa jo kesä ja kärpäsiä!

Kuva: http://www.myspace.com/thedoband

Interpol Suomeen!

Oh my god, nyt on maailmankirjat sekaisin: luin juuri Helsingin sanomien nettisivuilta, että yhdysvaltalainen Interpol on yksi Ruisrockin pääesiintyjistä. Siis INTERPOL!!! Tämä kruunaa muutenkin loistavan päiväni ja tekee minusta maailman onnellisimman tyttölöisen - onhan kyiseinen bändi yksi ehdottomia suosikkejani. Ihanaa, parasta, loistavuutta, kiitos!

Kuva (jälleen): Wendy Lynch

Festarikiinnitykset: Ilosaarirock vs. Provinssirock

Kevät on jännittävää aikaa tässä kymmenien festivaalien maassa. Kun lumet sulavat, alkavat esiintyjälistat olla valmiita yhdellä jos toisella festivaalilla. Minua henkilökohtaisesti kiinnostaa eniten kilpapari Ilosaarirock vs. Provinssirock - minähän olen Ilosaarirockin mitä suurin fani, monet kesät olen kauniin heinäkuisen viikonlopun Rokissa viettänyt ja se on minun silmissäni aina ykkönen.

Mutta kun kiinnostavasta musiikkitarjonnasta on kyse, kumpi tänä vuonna vie voiton?

Ilosaarirockiin varmistuneista bändeistä kiinnostavimmat ovat tällä hetkellä skotlannin post-rock -ihme Mogwai, tanskan indie-poppoo Kashmir sekä jo moneen kertaan nähty, mutta aina varma Hellacopters. Muita ulkomaankiinnityksiä ovat muun muassa Comeback Kid, Cult of Luna, The Heptones, Converge ja Venetian Snares, jonka tiedän ainakin lähipiiriäni kiinnostavan. Kovin suuria tai tunnettuja nimiä listalla ei vielä ole, mutta tietyissä piireissä valinnat varmasti herättävät kiinnostusta.

Provinssirock puolestaan lähtee liikkeelle isoilla nimillä: Foo Fighters, System of a Downin nokkamies Serj Tankian ja The Sounds sekä Hardcore Superstar länsinaapuristamme Ruotsista ovat ainoat tähän mennessä varmistuneet ulkomaiset nimet.

Onhan Provinssirockilla varmasti suuremmalle yleisölle enemmän tarjottavaa, mutta kyllä minua kiinnostaa niin paljon enemmän Ilosaarirockin pienemmät nimet - nämä, jotka eivät varmasti Suomen kaikkia festivaaleja kierrä. Kevään myötä molempien listat saavat varmasti vielä kymmeniä nimiä lisää, joten lopullista tuomiota en lähde vielä lukemaan. Nähtäväksi jää, saako jompi kumpi tai jokin aivan muu festivaali listoilleen niin kiinnostavan kattauksen, että saa minutkin liittymään telttakansaan ja festaripörreihin muutaman vuoden tauon jälkeen!

Kuva: http://www.ilosaarirock.fi