Musiikkikirjallisuutta: Please Kill Me

Please kill me - punkin sensuroimaton esihistoria on varmasti viihdyttävin koskaan lukemani musiikkikirja.

Kirja ilmestyi suomennettuna keväällä 2004 ja muistaakseni samana kesänä sen itse ensimmäisen kerran luin. Kirjan ovat enimmäkseen muusikkoja ja musiikkivaikuttajia haastattelemalla koonneet Legs McNeil sekä Gillian McCain. Ääneen pääsevät niin Andy Warhol, Lou Reed, Nico, Iggy Pop, Joey Ramone, DeeDee Ramone, Patti Smith, Debbie Harry, Sid Vicious ja Johnny Thunders kuin myös useat legendaariset toimittajat, managerit, bändärit - kymmenet ja kymmenet punkin historian havinoissa vaikuttaneet henkilöt.

Kirja ei liiemmin kaunistele asioita - enemmänkin kertoo tapahtumat sellaisena kuin paikalla olleet ne kokivat. Musiikin ohella tarinaa kuullaan huumeista laidasta laitaan, kaiken maailmaisista taiteilijoista ja elostelijoista, bileistä ympäri New Yorkia ja kuumimmista keikkapaikoista.

Kirja ja sen parissa vietetyt hauskat hetket tulivat mieleeni eilen Suomalaisessa kirjakaupassa opuksen nähdessäni. Viimein kirja päätyi hyllyyni - tämä on teos, josta varmasti on iloa vielä vuosienkin kuluttua. Aloitin sitä tänään lukemaan ja sen parissa varmasti vierähtää monet illat tästä eteenpäinkin.

Alla vielä pieni maistiainen kirjan huumehouruisemmasta puolesta. Nämä sanat lausunut Susan Pile toimi mm. Andy Warholin assistenttina.

Susan Pile: Jengi teki kummia juttuja vauhtipäissään. Joku tyyppi tuli kerran Max's Kansas City -baariin käsi kantositeessä. Kaikki ihmettelivät, mitä sille oli käynyt. "Joo, vedin vauhtia ja harjasin hiuksia kolme päivää", äijä vastasi.

Itse jakaisin kiitosta myös kirjan suomentajalle (Ike Vil); kieli on tasaisen hyvää, ilmaisut sopivan rouheita eivätkä ollenkaan teennäisen oloisia, mikä usein on vaarana, kun käännetään tämän tyylisen väen puhumisia ja kirjoittamisia.

Girls Can Rock Too!

Totta tosiaan! Suuri, tai ainakin nyt keskikokoinen, rakkauteni on viime aikoina - kuukausina, viimeisen vuoden ehkä - ollut 70- ja 80-lukulainen nais-rock. Ensimmäinen, muutaman vuoden takainen ihastukseni on Blondie. Ihana Blondie, Ihana Debbie Harry! Itselleni riitti pitkään klassikkolevy Parallel lines, kunnes vähän aikaa sitten hankin Eat to the Beatin. Makupala Blondielta, yksi omista lemppareistani, Atomic:

Playstation 2:n mainion Guitar Hero -pelin myötä löysin myös uusia ihastuksia - varsin saman tapaisia kuin Blondie. The Pretendersin Tattooed Love Boys oli seuraava mieleni lämmittäjä. Yhtyeen nimeä kantavalta Pretenders-levyltä löytyy menevämpiä biisejä Tattooed love boysin tapaan, mutta myös kepeämpää materiaalia. Brass in a pocket -hitistä tulee aina mieleen Lost in translation -elokuva, jossa ihana Scarlett Johansson sen laulaa. Omista valikoimistani löytyy myös yhtyeen levy Get close, josta tosin en mahdottoman paljon pidä. Yhtyeen ehkä tunnetuin kappale Don't get me wrong sieltä muun muassa löytyy, mutta itselleni se edustaa jotenkin liiaksi radiopoppia, jollaista en juuri jaksa kuunnella. Too bad! The Pretenders -maistiaisena nähtäköön Tattooed Love boys -video - sitä Pretendersiä, joka minut parhaiten sytyttää.

Viimeisin tämän sarjan ihastukseni on Heart, joka tunki tietoisuuteeni biiseillä Barracuda sekä Crazy on you. Ostin iTunes storesta kokeeksi yhtyeen kokoelman ja sitä on kyllä tullut kuunneltua, sillä tykkään ja paljon! Yhtyeen keskeisimmät jäsenet ovat sisarukset Ann ja Nancy Wilson ja heidän kultakautensa sijoittui 70-luvulle ja 80-luvun alkuun. Heartilta valittakoon videoksi live-esitys Barracudasta. Toi-mii. Tyttökitaristi Nancy Wilson on aika kova mimmi!

Back to 80's: Johannes Rojola

Eilen Turun Klubilla oli HITTO-klubi, jossa DJ:t keskittyivät ihmisten tanssittamiseen lähinnä melko techno-henkisellä musiikilla. Illan kohokohtana yhden maissa esiintyi Johannes Rojola, kuin suoraan 80-luvulta! Esitystä ei voinut seurata ilman leveää virnettä aika ajoin. Mitä muuta voi sanoa miehestä, jonka vaalea takatukka on kuin vesiputous, päällä komeilee liila Ball-liivi, taustat hakkaa elektrobiittiä, joka on kuin herran syntymävuodelta (1982) ja päälle hän soittaa sylissään pitämäänsä keyboardia? Todellakin! Jos ei muuta, niin tässä on ainakin sellainen omantienkulkija että.

Monikin lähde netissä tarjoaa hänen musiikkiaan: MySpace, Last.fm sekä nettisivut osoitteessa johannesrojola.com. Jo sivujen ulkoasu itsessään kertoo hyvin, hyvin paljon. Jos haluat kuunnella, tutustu esimerkiksi 2007 kesähittiin Lennetään avaruustanssiin. Sen voit ladata ilmaiseksi Last.fm:stä.

Kuva: Last.fm

Ääntä Ja Kuvaa: Sigur Rósin Heima-dvd

Poikaystäväni ja minä olimme viime sunnuntaina ystävämme luona katsomassa paljonpuhutun Sigur Rósin Heima-dvd:n. Viimein! Joka taho sitä on suitsuttanut, kehunut sen erinomaisuutta ja hienoutta - "näytännön tarjonnut" ystävämmekin vaatimattomasti sanoi sen olevan paras koskaan näkemänsä musiikki-dvd. Odotukset korkealla painelimme sen siis katsomaan.

Ja voi jestas.. Oli kyllä oikeat puitteet siihen! Videotykki, kangas ja 5.1 ääni. Oli todellakin aika täydellistä, kun materiaalikin oli niin erinomaista. Äänenlaatu oli hämmentävän hyvä! Se kun ei edes ole mitään studionauhoitetta.

Heima on islantia ja tarkoittaa kotia/kotimaata/kotona tms.. Oikein valittu nimi julkaisulle, jossa islantilainen yhtye matkaa ympäri kotimaataan, pienissä kylissä, luonnonsuojelualueilla, vuonoilla.. Heima rakentuu kuudentoista Sigur Rósin ilmaiskonsertin ympärille; yhtye esiintyy mitä erilaisimmilla paikoilla, kuten kalanjalostamossa, seuraintaloilla ja laaksossa, joka vain vähän myöhemmin padottiin tekojärveksi. Ilmaiskonsertit vetivät kaiken ikäistä väkeä katsomaan, koska se oli jotain erilaista; jotain, mitä näissä pienissä kylissä ei muuten ikinä tapahdu. Ilmaiskonserttien kiertue kuten myös Heima-dvd huipentuu isoon ulkoilmakeikkaan Reykjavíkissa (joka sekin on muuten yli 55 000 asukasta pienempi kaupunki kuin Turku). Heimassa kuvataan ihastuttavan paljon yleisöä, heidän ilmeitään, lapsia, aikuisia. Kappaleiden välillä muusikoita haastatellaan ja merkittävässä osassa tällä julkaisulla on myös Islannin luonto; maisemaa, vesiä, jäätiköitä, yksityiskohtia ynnä muuta näytetään paljon ja se todellakin tuntuu kuin täydentävän musiikkia. Heima on ihastuttava matka Islantiin.

Kuvauksesta vastaa Dean DeBlois, joka tunnustautuu yhtyeen suureksi faniksi. Niin tunnustaudun kyllä melkein minäkin; en ole toista yhtä liikuttavaa, lämminhenkistä ja ihanaa musiikki-dvd:tä nähnyt.

Vakaa aikomukseni oli laittaa muutama lämminhenkinen kuva filmiltä, mutta se kyllä nyt jää, koska löytämäni kuvat olivat varsin isoja enkä ole vielä mikään haka Blogspotin kanssa. Sigur Rósin nettisivuilla on varsin kattava galleria Heima-kuvia, kiinnostuneet voivat sieltä käydä ihastelemassa.

Uutta Musiikkia: Vampire Weekend

Radio Helsingin toimittajien Top 5 -blogi on muutamaankin otteeseen hehkuttanut uutta indie-tulokasta Vampire Weekendiä, joten pakkohan asiasta oli lähteä ottamaan selvää.

Kyseessä on New Yorkissa kaksi vuotta sitten perustettu yhtye. Kuluvan vuoden tammikuussa päivänvalon näki yhtyeen ensimmäinen levy Vampire weekend, joka on nauttinut kriitikoiden suosiota. Levyn julkaisija on XL Recordings, jonka muita yhtyeitä ovat muun muassa Radiohead, Sigur Rós, Devendra Banhart ja The White stripes, joten melko nimekkäässä leirissä ollaan.

Vampire Weekendiä on kuvattu muun muassa The Strokesiksi afrikkalaishengellä. Aikamoista etnisyyttä tästä toki löytyykin ja esimerkiksi kappaleessa Mansard Roof laulaja kuulostaa mielestäni jopa Bob Marleyltä! Cape cod kwassa kwassa -kappale taas pääsi 57. sijalle Rolling Stone -lehden listauksessa vuoden 2007 sadasta parhaasta kappaleesta. Ihan mukava saavutus sinänsä!

Itse en ole hirveän innostunut tällaisesta afro-henkisestä musiikista. Ihan hyvin tehtyähän tämä on, mutta ei vaan ole minun juttuni. Kannattaa silti laittaa nimi korvan taakse - voi olla, että tästä vielä kuulemme.

Kuva: http://www.myspace.com/vampireweekend

Yhtyeen kotisivut osoitteessa http://www.vampireweekend.com

Täydellistä Yöajan Musiikkia: The Gathering

Yläkerrassa pidetään bileitä eikä musiikki ole kovin tasokasta: kaikesta päätellen ohjelmassa on SingStar Legendat, jotain huonoa jumputtavaa musiikkia, myrsky repii puita, taivas salamoi ja kaikkea tätä kruunaa säännöllisesti kajahtelevat WUHUU! -huudot. Kunnollisena naapurina kuitenkin siedän tätä - onhan tämä ehkä ensimmäinen kerta, kun ylipäätään kuulen musiikkia naapurista - ollenkin, että sen soittaminen nyt sijoittuu ilta- ja yöaikaan.

Roskamusiikin pakkosyötöltä minut sentään pelastavat kuulokkeet sekä The Gatheringin Souvenirs, joka on jotenkin niin täydellistä juuri nyt. Levy soljuu kevyesti, mutta varmasti eteenpäin, hieno biisi toisensa jälkeen. Välillä noustaan ylemmäs, välillä mennään matalammalla, synkistellään minimaalisella soitolla. 

Kappale These good people aloittaa levyn hienosti, lupaillen, enteillen tulevaa. Seuraavat suosikkini ovat jopa popahtava You learn about it, hurjaksi äityvä Monsters ja koko levyn kruunaava viimeinen kappale A Life all mine, joka on Anneke van Giersbergenin ja Ulverista tutun Trickster G:n duetto. Oikeastaan on ihan järjettömän vaikea sanoa, mistä tällä levyllä ei pitäisi, koska tämä on niin erinomainen ja yhteennivoutuva kokonaisuus. Kaunista ja täydellistä juuri nyt. Paljon muuta en itse asiassa olekaan The Gatheringilta kuunnellut pitkään aikaan.

Toinen öiseen aikaan hyvin sopiva yhtye on Sigur Rós, jonka viimeisimmän levyn Heim/Hvarf juuri sain ystävältäni messengerin välityksellä. Tutustunen siihen paremmin hieman myöhemmin!

Takaisin Rumban Tilaajaksi, Kolmas Kerta Toden Sanoo?

Tänään illalla soitti lehtimyyjä ja tarjosi Rumbaa. Olin jo aiemmin miettinyt lehden tilaamista uudelleen, se tuli minulle viimeksi pari vuotta sitten. Soundihan meille tällä hetkellä tuee, mutta Rumba on mielestäni mukavampi lukea, kevyempi. No, tilattuahan se tuli, koska hintakin oli niin sopuisa: 25 euroa loppuvuoden lehdistä. Tästä lähin siis postiluukusta kolisee Rumba kahdesti kuussa. Rules ok!

Talvilomalla Kemijärven kirjastossa tuli lueskeltua myös Rytmi-lehteä, joka oli minulle entuudestaan oikeastaan tuntematon. Ihan mielekästä antia siinäkin olisi tarjolla, mutta en henno tilata, koska lehti ilmestyy vain kahdeksan kertaa vuodessa ja sen hinta olisi äkkiseltään katsottuna vuodeksi noin 32 euroa (tarjouksella!).

Ilmaislehdet tulee myöskin usein napattua, etenkin Suessa on monenlaista mielenkiintoista.

Mitä musiikkilehtiä sinä luet?

Ihanat naislaulajat vol. 3: Anna Ternheim

Jostain ihmeen syystä Anna Ternheim on taas yksi niistä muusikoista, joiden tuotanto on mennyt minulta aivan ohi korvien. Eilen töissä selailin kuuden euron levyerää ja satuin sieltä löytämään Anna Ternheimin 2006 julkaistun levyn Separation road. Nimi oli tuttu, ehkä joku kaverini kuunteleekin tätä, joten halvan hinnan vuoksi päätin ottaa levyn kuunteluun.

Kattavaan tutkiskeluun ei työnteolta ollut aikaa, mutta mieleen jäi heti voimakkaasti ruotsalainen nuotti ääntämyksessä. Vaan eihän se haittaa, kun olen nykyään ihan rakastunut kaikenlaisiin aksentteihin! (Toinen ihana on ranskalaisen bossa novaksi hittejä vääntävän Nouvelle Vaguen Love will tear us apart -cover suloisen aksenttinsa vuoksi!) Kansilehdykkää selasin vähäsen - melko synkkää tunnelmaa, sanoitukset vaikuttavat surullisilta.

Tänään päädyin MySpaceen kuuntelemaan muutamia biisejä - onnekseni sattuivat vielä olemaan levyltä, jonka olen ostamassa. Duettona miehen kanssa laulettu Lovers dream on äkkiseltään kuunneltuna nätti rakkauslaulu, kaunis No subtle men soljuu ihanasti eteenpäin melkeinpä pelkän laulun varassa, Girl laying down -kappaleessa taas kuuluu varsinkin se ruotsalainen ääntämys. Jousia käytetään taidolla ja pianoa on paljon, mutta silti laulu näyttelee merkittävintä osaa.

Tässä on jotain kaunista, kaipausta, nähtyä elämää. Separation road on varmasti ostamisen arvoinen levy - ja kuudella eurolla pakollinen hankinta!

Kuva: http://www.myspace.com/annaternheim

Mies Ja Kitara: José González

Rakastan José Gonzálezin simppeleitä, mutta ajatuksellisia sanoituksia, akustisen kitaran tunnelmaa, tätä kaikkea! Miehen musiikki on vaan niin täydellistä kuunneltavaa: illalla yksin kotona, kuulokkeilla, uppoutuen, sängyllä pötkötellen, hyvistä kaiuttimista.. 

2003 julkaistulta Veneer-levyltä yksi suosikeistani on Crosses. Sanoitukset ovat jotenkin lohduttavat “eksyksissä olevalle” (huolimattakin hieman hartaasta tunnelmasta):

Don't you know that I'll be around to guide you
Through your weakest moments to leave them behind you
Returning nightmares only shadows
We'll cast some light and you'll be alright for now

Crosses all over, heavy on your shoulders
The sirens inside you waiting to step forward
Disturbing silence darkens your sight
We'll cast some light and you'll be alright for now

Crosses all over the boulevard

The streets outside your window overflooded
People staring they know you've been broken
Repeatedly reminded by the looks on their faces
Ignore them tonight and you'll be alright
We'll cast some light and you'll be alright

Ostin eilen José Gonzálezin uusimman albumin, In our naturen. Musiikillisestihan se on hyvin samanlaista kuin edellinenkin levy, mutta lisää uusia ihastuttavia sanoituksia, yksi Massive Attack -cover (Teardrop), ehkä hieman pelkistetympi tunnelma - tekee tehtävänsä, täyttää annetut odotukset. Olen täydellisen tyytyväinen.

José González on tulossa 28. huhtikuuta Kulttuuritalolle Helsinkiin soittamaan. Liput 39 euroa! Se on paljon, vaikka ottaisi huomioon senkin, että samalla rahalla näkee toisenkin kokoonpanon, lähinnä akustista folkia esittävän Death Vesselin. Nytpä pääsen muuten sanomaan, että minä olenkin Josén jo kerran nähnyt - ja sanon muuten, että varmaan kahdeksasosalla tuosta hinnasta. Olin 2004 Turun Klubilla SUE-illassa, jossa esiintyivät José, Sela sekä Lapko, jonka olin noihin aikoihin löytänyt. Lapkoa olin lähinnä mennyt katsomaan, mutta Joséstakin muistan sen tunnelman. Mies kitaransa kanssa istuu lavalla, soittaa, ottaa yleisön omakseen. Sellaisessa on jotain erityistä, tiedättekö.

Käykäähän kiinnostuneet katsastamassa myös herran nettisivut osoitteessa http://www.jose-gonzalez.com. Heti alkuunsa paukahtaa käytiin musiikkivideo, joita sivuilla on katsottavana useampiakin - myös aiemmin hehkutetusta Crosses-kipaleesta.

Kuva: www.jose-gonzalez.com / Fredrik Egerstrand

Ihanat Naislaulajat vol. 2: Jenni Vartiainen

Jos ajattelisin esimerkiksi sellaista asiaa kuin uskottavuus, en varmaan olisi tullut ostaneeksi Jenni Vartiaisen levyä. Miten kukaan itseäänkunnioittava musiikkidiggari keksii hankkia Popstars-ohjelmasta sikinneen entisen Gimmel-tähden soololevyn? Yksinkertaisesti siten, että levy on vakuuttavan hyvä. Nyt samaa kertoo myös Emma-gaala, sillä:

Vuoden debyyttialbumi: Jenni Vartiainen - Ihmisten edessä

Vuoden biisi: Jenni Vartiainen - Ihmisten edessä (säv. ja san. Teemu Brunila)

Tahattomasti altistuin kuulemaan Jennin debyyttiä töissä erään kollegan ahkerasti soiteltua sitä. Uudelleen ja uudelleen ja kohta huomasin jo itsekin soittelevani levyä ja biisit jäivät soimaan päähäni. Yhtenä joulukuisena päivänä kaverin luona kyläillessä Ihmisten edessä soi radiossa ja minulle tuli hirveä hinku saada levy viimein omaksi. Ei muuta kuin levykaupan kautta kotiin! 21,70 € ja albumi oli minun. Kotona tätä piti kuunnella kuulokkeilla, vähän vältellä sitä, että poikaystävä näkisi. Miten tällainen oikein sopii imagooni ja hyvään musiikkimakuuni!

Koska en radiota juuri kuuntele, ensimmäinen minun korviini kantautunut Jenni Vartiaisen hitti oli levyn nimibiisi Ihmisten edessä. Mielestäni kuitenkin ensimmäinen radiosoittoon päässyt kappale Tunnoton on kaikessa herkkyydessään ja ihanissa banjoiluissaan vieläkin parempi kipale - nimeäisin sen ehkä parhaaksi koko levyltä. Lisäksi itseä säväyttää sanoitus, joka ei ole aivan mitään tavallista radiosoittoon: "Tahdoit niin uskoa / että olet mun ainoa / Mutta tunnoton oon / mulle käy kuka vaan / etkä pysty mua satuttamaan.." Ei mitään siirapinvaluttelua ihanasta, ikuisesta rakkaudesta!

Ihanaa, herkkää, eteeristä. Muita suosikkeja levyltä ovat Vedenalaista, Kerro miltä se tuntuu ja Massive attack -henkiseksi kehuttu Mandartania. Huonoa biisiä tältä levyltä on vaikea löytää, notta suosittelen!

On Popstarsistakin siis seurannut jotain hyvää: Jenni Vartiainen ja PMMP.

Kuva: www.jennivartiainen.fi

Ihanat Naislaulajat vol. 1 ja Viikonlopun Cover

Astrid Swanin uuden levyn, Spartan Picnicin, arvosteluja lukiessani päädyin neitokaisen MySpaceen toivossa kuulla albumilta muutama biisilohkaisu. Sieltähän niitä löytyi, kolmekin kappaletta (As long as it's not you, Sea life ja This could be mother's milk) sekä melko yllättävä cover The Killersin When you were youngista!

Partainen miesrock on Astrid Swanin käsissä muuttunut herkäksi nainen ja piano -kappaleeksi. Ihan mielenkiintoisen vaihteleva biisi - joskaan se ei varsinaisesti kuulosta siltä, että sen eteen olisi maailman eniten jaksettu nähdä vaivaa. Ehkä selitys vähän hapuilevan kuuloiseen lauluääneen löytyy siitä, että muilla kappaleilla on niin paljon enemmän instrumentteja eikä lauluun kiinnitä samalla tavalla huomiota. Joka tapauksessa, ihan hauska ylläri tämä oli! Coverin pääset kuuntelemaan ylläolevasta MySpace-linkistä.

Tämä Astrid-neito on oikeastaan ihan mielenkiintoinen tuttavuus. Muutamaan otteeseen tässä kuunneltuani olen alkanut vallankin pitämään lauluista, esimerkiksi juuri Sea life miellyttää. Pienesti toivon, että levyn hinta vähän laskisi - se saattaisi hyvinkin päätyä vielä levyhyllyyni.

Astrid Swan keikkailee:

3.4. Turku, Klubi

9.4. Tampere, Klubi (w/ Anna Järvinen)

10.4. Jyväskylä, Poppari

12.4. Joensuu, Karjalatalon kellari

24.5. Helsinki, Gloria (ikärajaton)

Kiinnostuneiden kannattaa myös vierailla laulajan kotisivuilla osoitteessa www.astridswan.com.

EDIT: Totta tosiaan, When you were young -cover on siis livenauhoitus eli siinä selitys ns. viimeistelemättömyyden tuntuun!

Provinssirockin Uudet Kiinnitykset

Provinssirock julkisti tänään liudan uusia nimiä, jotka ensi kesänä Törnävänsaaren lavoille astuvat. Sisältö oli seuraava: Danko Jones (CAN), Coheed and Cambria (US), The Dø (FRA), Billy Talent (CAN), Black lips (US) ja Dinosaur Jr. (US). Muutama kotimainen täydennyskin saatiin: Lauri Tähkä ja Elonkerjuu, Ismo Alanko Teholla, Kari Peitsamon Skootteri ja YUP.

Eivät mainittavia tunteita minussa herättäneet nämä kiinnitykset. Danko Jonesin levyjä omastakin hyllystä löytyy kyllä useampi, bändi on tietyssä mielentilassa mainio ja livenä ovat kovia. Kävin Ilosaarirockissa 2004 katsastamassa rytmiryhmän keikkakunnon ja kyllä kelpasi! Ei se silti niin tajuntaaräjäyttävää ollut, että pakko olisi uudelleen nähdä.

Sen sijaan pienesti kiinnostaa tämä Ranskasta saapuva The Dø. Kyseessä on duo, jonka muodostavat elokuvasävellyksiäkin tehnyt Dan Levy ja suomalais-ranskalainen laulaja Olivia B.Merilahti. Musiikki on pop-folk-mitäikinä henkistä indietä naislaulajalla varustettuna. MySpacessa on viisi biisiä kuunneltavissa, Last.fm:ssa kolme. Biiseistä On my shoulders lienee jonkinlainen hitti ja kieltämättä, kyllä tässä potentiaalia on. Duolta on ilmestynyt yksi levy; A Mouthful -nimeä kantava julkaisu tuli myyntiin Ranskassa tämän vuoden tammikuussa. Suomen julkaisupäivää saanemme vielä tovin odottaa. Kaikesta huolimatta: Provinssirockiin suuntaavien ainakin kannattaa tutustua!

Salaa vähän toivon, ettei tulisi enää mitään huippunimiä tänne Suomeen festareille. Olen jo hyvin yli kaksikymmentä! En jaksaisi enää juosta festareilla! Vaan kiitos Interpolin, sinne Ruisrockiin on nyt ainakin pakko mennä. Toivon selviäväni yhden päivän lipulla eikä toisaalta ehkä ole kovin vastenmielistä saati kallista ulkoilla alle kymmentä kilometriä tuonne Ruissalon puistikoihin.

Olisipa jo kesä ja kärpäsiä!

Kuva: http://www.myspace.com/thedoband

Menneet Suosikit: Placebo

Placebo on yhtye, jota tuli 2000-luvun alkupuolella kuunneltua runsain mitoin. Aloitin Black market bloodista, sitten Placebo ja Without you I'm nothing. Sleeping with ghostsin julkaisun aikaan taisin olla jo aika koukussa.

Kun viimeisin levy Meds julkaistiin, en jaksanut enää niin innostua bändistä. Tietysti levy tuli ostettua, mutta muuten hypetys jäi melko vähälle. Kaikki jo intoilivat siitä, bändistä oli viimeistään nyt tullut yksi Isoista Nimistä, joista kaikki puhuivat. Myönnän: minä kuulun niihin, jotka kyllästyvät, kun jostain omasta suosikista tehdään iso juttu. Periaatteessa en halua ajatella sillä olevan väliä, mutta käytännössä sillä on. Mielenkiinto lopahtaa, niin se ikävä kyllä menee.

Bändi kävi Suomessakin viime vuoden toukokuussa, mutta ei tullut lähdettyä katsomaan, edes menneiden aikojen kunniaksi. Olen niitä livenä nähnyt riittämiin Soulmates never die - Live in Paris 2003 -dvd:llä, jonka hankin monta kesää sitten. Dvd on ehkä paras koskaan katsomani live-julkaisu; jotain kertoo jo sekin, että olen varsin laiska katsomaan livejä, mutta tämän olen katsonut oletettavasti lähemmän kymmenen kertaa ja aina se vakuuttaa. Myös ystäväni, jotka eivät suoranaisesti Placebon ystäviä ole, ovat tästä pitäneet.

En ole koskaan pitänyt Placeboa erityisen hyvänä albumintekijänä. Sleeping with ghosts ja Meds ovat mielestäni ensimmäiset vähänkään paremmat ja eheämmät kokonaisuudet - muilta levyiltä puuttuu "punainen lanka" ja keskitynkin mieluummin yksittäisiin biiseihin albumin sijaan. Omat Placebo-suosikkini ovat äkkiseltään mietittynä Without you I'm nothing, Every me every you, Centrefolds, Twenty years ja Song to say goodbye.

Placebo on pala musiikillista historiaani, hieman myös nykyisyyttä. Maku muuttuu, tilalle on löytynyt runsain mitoin uusia tuttavuuksia. Niin se vaan menee ja tulee aina menemään..

Kuva: www.placeboworld.fi

Interpol Suomeen!

Oh my god, nyt on maailmankirjat sekaisin: luin juuri Helsingin sanomien nettisivuilta, että yhdysvaltalainen Interpol on yksi Ruisrockin pääesiintyjistä. Siis INTERPOL!!! Tämä kruunaa muutenkin loistavan päiväni ja tekee minusta maailman onnellisimman tyttölöisen - onhan kyiseinen bändi yksi ehdottomia suosikkejani. Ihanaa, parasta, loistavuutta, kiitos!

Kuva (jälleen): Wendy Lynch

Vanhat Pois, Uudet Tilalle!

Tuumasin tuossa siivotessani, että levyni eivät mahdu niille varattuun hyllyyn ja totesin: ei muuta kuin heikompia karsimaan! Minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa luopua levyistä - toisin kuin monia kavereitani, minua ei kiinnosta säästää kaiken maailman Hansoneita ja Backstreet boyseja varhaisnuoruuden vuosiltani. Miksi säästäisin? Ei niitä kuitenkaan tule kuunneltua, vievät vaan tilaa (hyvä että edes tässä kohdin ajattelen käytännöllisesti!). Olen levyjäni kaupitellut kirpputoreilla ja vienyt antikkaan varmaan sen verran, että niitä olisi ehkä puolet tai toinen mokoma lisää, jos olisin kaikki säästänyt.

Tänään tein pitkästä aikaa reissun Alfa Antikvaan mukanani tusinan verran levyjä, kaikenlaisia harhaostoksia ja muita vähälle huomiolle jääneitä albumeita. Oli Glueciferia, Katri Ylanderia, Millencolinia, Ville Leinosta, Nine inch nailsia, Jimi Hendrixiä, Killprettyä ynnä muuta. Nyreähkö vanha herra sanoi, että vaihdossa kelpaavat, kolmekymmentä euroa. Ei muuta kuin laatikoita penkomaan ja 12 levyä + 2 euroa vaihtuivat seuraavaan:

Neil Young - Greatest hits, 7 €

Bright eyes - Digital ash in a digital urn, 7 €

Kemopetrol - Everything's fine, 6 €

+ Mytologia-kirja, 12 €

Kotona Neil Young soimaan, kelpaa. Miksi kuunnella uutta musiikkia, kun se kuitenkin on enimmäkseen vanhan toistoa?

Björk Box

Miten olen voinut näin jättä huomiotta sellaisen seikan, että ostin tammikuussa Björkin live-boksin? Sisältöä on neljän cd:n ja yhden dvd:n sekä mukavan paksun bookletin verran. Tuossa se on kuukauden verran pyöriskellyt levyhyllyn päällä muoveissa ilman, että olen siihen jaksanut juuri kiinnittää huomiota. Olen ilmeisesti saanut yliannostuksen Björkistä jossain vaiheessa, sillä en ole sitä jaksanut kuunnella viime aikoina - sen takia varmaan ei ollut tätäkään boksia tullut avattua ennen tätä päivää. Pakko se oli kuitenkin silloin ostaa, koska boksilla oli hintaa naurettavat 5.99 euroa.

Mutta tänään, lumisena sunnuntaina keksin latoa levyt yksi toisensa jälkeen koneeseen ja siirtää iTunes-kirjastooni. Ei paha juttu ollenkaan! Live-versiot biiseistä ovat niin erilaisia, niissä on erilaista tunnelmaa kuin albumilla - moneen kertaa kuunnelluilla biiseillä on viimein jotain uutta tarjottavaa!

Esitykset on jaoteltu levyittäin: Debut, Post, Homogenic ja Vespertine. Järjestys tai kappaleet eivät orjallisesti vastaa samannimisiä studiojulkaisuja; esimerkiksi Post-liveltä löytyy Debut-levyltä kotoisin olevat Big time sensuality, One day ja Anchor song sekä ilmeisesti vain tältä live-levyltä löytyvä I go humble.

Viisi biisiä kattavan live-dvd:n katsoin senkin (osasyynsä saattaa olla silläkin, että meillä tosiaan ei ole sitä digiboksia emmekä pysty katsomaan televisiota). Biiseiksi on valitty One day, omat suosikkini It's oh so quiet ja Jóga, Aurora ja It's not up to you. Kaksi viimeistä ovat esityksiä Royal Opera Housesta ja näyttivät niin tutuilta, että olen sen liven varmaan joskus kokonaisuudessaan nähnyt. (YouTubestakin löytyi useita videoita Royal Operasta, halukkaat voivat katsoa täältä.)

Ilosanoma kaikessa lyhykäisyydessää on siis se, että jee! Live voi pelastaa ja saada rakastumaan uudelleen.

Wendy Lynch Photography

Tästä tämä alkaa, asian sivuuttaminen. Tällä kertaa kyse nimittäin ei ole suoranaisesti musiikista, kyse on bändikuvista.

Jokin aika sitten kirjoitin uudesta tuttavuudestani Iron & Winesta ja kuvia siitä googlettaessani päädyin Wendy Lynchin galleriaan. Tänään minulla oli paremmin aikaa ja muistin asian: kävin tutkailemassa kaikki sivun bändikuvat läpi. Ihastuttavia! Vielä mukavamman asiasta tekee se, että bändien joukossa on monia omia suosikkejani sekä niitä, joissa olisi ainesta suosikeiksi. Tässä muutama omaa silmää miellyttävä otos:

Emily Haines, Metric

Interpol

Neil Hannon, The Divine Comedy

Nämä ja paljon muita silmäähiveleviä bändikuvia: http://www.wendylynchphotography.com

Parasta Just Nyt: This Modern Love

"Do you want to come over and kill some time.."

Yksi tämän hetken ehdottomia suosikkejani on Bloc party ja etenkin Silent alarm -levyltä biisi This modern love. Mutta oioi! Ei siinä vielä kaikki. Kanadalainen Final Fantasy - tai lähinnä nokkamiehensä Owen Pallett - on tehnyt biisistä oman versionsa viuluineen kaikkineen ja se on vähintään yhtä hyvä.

Tässä video kyseisen biisin mainiosta live-esityksestä. Suositten todella!

Uskollinen Matkaseuralaiseni: iPod Shuffle

Vietin juuri vajaan viikon Lapissa mieheni sukulaisten luona. Junalla sinne ja takaisin, matkan kesto parhaimmillaan lähes 14 tuntia yhteen suuntaan. Jos ei muuta, niin musiikkia tämä matka ainakin tarvitsee!

Musikaalinen matkatoverini on ollut viime syksystä lähtien metallinsininen iPod shuffle, 1 gigan muistilla. Tuolloin minulla oli jo 2 gigan iPod Nano, mutta kuntosaliharrastuksen vuoksi himoitsin pienempikokoista soitinta. Löysin Shuffleni Sokoksen poistoista, vähän aikaa mietiskelin ja 69 euroa vaihtoi omistajaa.

Parasta soittimessani onkin pieni koko ja klipsi, josta sen saa kiinnitettyä esimerkiksi vaatteisiin. Soitin kulkee näpsäkästi mukana kassissa tai taskussa ja näytöttömyyden vuoksi akku myös kestää tosi pitkään.

iPodissani tällä hetkellä soi muun muassa The Smiths (19 biisiä), Nouvelle Vague (13), Múm (12), Björk (9), Placebo (9), Bloc party (8), Zero 7 (8) ja The Soundtrack of our lives (8).

Niin: itse siellä Lapissa tulikin sitten kuunneltua melkein kyllästymiseen asti Lapin radiota ja rasittavia iskelmiä. Kuulin tosin toistamiseen erään vähän erilaisen iskelmän, se on nyt jostain syystä nyt jäänyt mieleeni. En vaan kuolemaksenikaan tiedä kappaleen nimeä saati esittäjää, mutta ehkä otan selvää ja palaan astialle!