Parasta Juuri Nyt: Kent!

Viikonloppuna innostuin oikein urakalla kuuntelemaan Kentiä ja juuri muuta ei täällä sen jälkeen olekaan soinut. Tillbaka till samtiden, mikä upea levy!

Ensimmäiset muistot Tillbaka till samtidenista ovat viime vuodelta, ajalta hieman ennen joulua. Olin ystäväni luona joulukortteja askartelemassa ja kuuntelimme tätä levyä. Se oli tainnut juuri niihin aikoihin ilmestyä, ystäväni oli sen käynyt ostamassa. Silloin tunnelmat levyn suhteen olivat osaltani vähän nihkeät - en oikein innostunut kuulemistani "ysärivaikutteista" levyllä, ylipäätään noista elektronisemmista lisäyksistä vanhaan Kentiin.

Joululahjaksi Sony BMG:ltä (töiden kautta) sain tämän levyn itselleni. Taisin sen talvella kuunnella pari kertaa läpi - oikeastaan mikään ei vaan houkutellut tarttumaan siihen. Keväällä ja kesällä kuitenkin levy rupesi vähän enemmän aukeamaan, kun kuuntelin sitä muutamaan otteeseen. Aloin hiljakseen tykkäillä uudemmanlaisesta, syntikoita mukaansa napanneesta Kentistä. Bändi tuli myös nähtyä heinäkuussa Ruisrockissa - oli yhtä aikaa sekä rokkaava että tanssittava setti!

Asiasta sivummalle; edellisviikolla alkoi opiskelu. Nyt alkuunsa on menossa perusopintoja - muun muassa ruotsin kertauskurssi! Kielioppiasioita ja sanoja vähän vielä tapailen (vaikka oikeasti ehkä puhunkin keskimääräistä paremmin ruotsia) ja keksin yhtenä iltana, että tutkailenpa vähän Kentin sanoituksia oppimistarkoituksessa. Nyt olen melkein jäänyt koukkuun siihen puuhaan! Kummasti se on saanut myös näkemään Kentin hieman eri vinkkelistä.

Mutta yleisesti Tillbaka till samtiden -levystä. Se taitaa olla aikamoinen mielipiteiden jakaja yhtyeen fanien keskuudessa. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä (noinkin pitkäikäisen) yhtyeen pitää kehittyä ja mennä eteenpäin. Mitä muutokseenkin tulee, kaikkia ei voi koskaan miellyttää yhtä aikaa. Olisihan Kent voinut viedä musiikkiaan vaikka hevimpäänkin suuntaan (mikä nyt tuntuu olevan kovinkin muodikasta), jolloin se todennäköisesti kiinnostaisi minua huomattavasti vähemmän.

Olen iloinen tästä uudesta kurssista, vaikka ottikin sellaiset puoli vuotta, että löysin sen hienouden. Hauskan havainnoin tein myös miettiessäni suosikkibiisejäni levyltä: Berlin, LSD, Någon?, Vy från ett luftslott, Columbus.. Kolme ensimmäistähän ovat nimenomaan näitä uudentyylisiä kappaleita! Entistä tanssittavampia, syntikoilla höystettyjä. Columbus taas on muuten vaan nätti, tykkään sen sanoista.

Oi Kent, oi Kent!

Kuinka paljon musiikin sanoitukset sinulle merkitsevät? Minkä verran aikaa ja energiaa kulutat niiden lukemiseen ja miettimiseen?

Kuluneen Kesän Levyt Top 3

Enää ei voi kiistää, etteikö jo olisi syksy. Syyskuun ensimmäisen päivän kunniaksi (viileiden ilmojen mitenkään asiaan vaikuttamatta) vedin tänään tutut punaiset lapaset käteeni, kun poljin kouluun. Syyskuun alkamisen kunniaksi tutkaisempa vielä senkin, mitä kesäkuukausina tuli kuunneltua!

1. Isobel Campbell & Mark Lanegan: Sunday at Devil Dirt

Erinomaisen hieno folk-henkinen levy, josta kirjoitin jo aiemmin. Kestää kuuntelua ja olen edelleen (tosiaan, melkein kahden kuukauden kuluttua) aivan samaa mieltä.

2. Isobel Campbell & Mark Lanegan: Ballad of the Broken Seas

Tästä levystä tuli pakkohankinta, kun Sunday at devil dirt osoittautui niin erinomaiseksi. Uudempaan verrattuna tämän levyn tunnelma on vielä pienimuotoisempi, herkempi, ehkä tietyllä tapaa suloisempi. Uudempi levy on enemmän sellaista hieman rujonkaunista. Campbell & Lanegan -yhdistelmä on yksinkertaisesti ihana ja toimii kuin piri.

3. 16 Horsepower: Secret south

Kuuntelen sitä mitä mainostan! 16 horsepoweristakin kirjoitin taannoin. Toimii niin monissa tilanteissa, siksipä tämä altsu-country-levy onkin päätynyt myös puhelimeeni.

Arvontakin on nyt arvottu. Kommenttien vähyyden vuoksi päädyin arpomaan vain yhden levyn - ja se menee Anssille! Otahan yhteyttä, niin laitan levyn postiin. 

Odotus Palkittiin Sunnuntaina

Sunnuntainen Sigur Rós -konsertti Kulttuuritalolla oli hieman erilainen elämys kuin olisin odottanut. Ensimmäisenä suu loksahti auki, kun bussista pois hypätessä näki sen jonon. Voi apua! Sitä riitti varmaan parinsadan metrin mitalta. Luulin, ettei se lyhenisi koskaan, mutta toisaalta vielä tuli paljon väkeä jonoon meidänkin jälkeemme. Parikymmentä minuuttia siinä vierähti tihkusateessa jonotellessa - yllättävän vähän kuitenkin.

Vanhentuneina ja vähemmän fanaattisina ihmisinä päädyttiin istumapaikkoihin. Paikat oli, noh, mitä nyt voi olla, kun saapuu paikalle suunnilleen koko väkijoukon puolivälissä. Toiseksi takimmaisesta rivistä, ihan reunasta, mutta ainakin sieltä näki hyvin. Ehkä tunnelma olisi ollut erilainen läheltä ihastellessa, väkijoukossa hikoillessa, mutta ei nyt tällä kertaa.

Illan soittolista Last.fm:n mukaan oli:

1. Svefn-g-Englar

2. Glósóli

3. Ný batterí

4. Fljótavík

5. Við spilum endalaust

6. Hoppípolla

7. Festival

8. Svo Hljótt

9. Heysátan

10. Inní mér syngur vitleysingur

11. Sæglópur

12. Hafsól

13. Gobbledigook

- - - - -

14. Popplagið

15. All Alright

Muutama ensimmäinen kappale, etenkin Glósóli tuntui jotenkin kaoottiselta. Siinä oli liikaa kaikkea. Mutta siitä setti eteni mielestäni parempaan suuntaan, hienoja kappaleita riitti joka lähtöön. Upealla tavalla monet kappaleista jaksoivat kantaa eteenpäin, kehittyä, yltyä lähes raivoisaan soittoon asti. Uuden levyn nimikkokipale Gobbledigook toimi livenä ihastuttavasti yleisön taputtaessa hulluna! Positiivista oli myös, ettei soitto varsinaisesti keskittynyt uuteen tuotantoon. Uuden levyn kappaleita soitettiin kuusi, loput yhdeksän biisiä suht tasaisesti muilta levyiltä. Vaikka häpeällisen vähän olen uusinta levyä ehtinyt kuunnella, täytyy sanoa, että kyllä pidän siitä jaVið spilum endalaustinkin tapaiset kappaleet toimivat livenäkin kivasti. Biisilistasta oli kuitenkin saatu sopivan vaihteleva, ehdottomasti.

Yhdessä vaiheessa keikkaa oli myös lähes tulkoon taianomainen hetki, kun oli hyvin hiljaista! Oli todella hämmentävä tilanne kesken konserttia, kun soittajat ovat hiljaa ja yleisö on aivan hiljaa. Kukaan ei taputa, ei puhu - jokainen varmaan lähes tulkoon hengitystä pidättäen odotti yhtyeen jatkavan soittamistaan. Hiljaisuus on hieno tehokeino enkä muista vastaavaa kesken konsertin aiemmin kohdanneeni!

Kuitenkin koska aiemmat Sigur Rós -"livekokemukseni" rajoittuvat tasan Heima-dvd:hen, en jotenkaan osannut ajatella yhtyettä näin rockaavana. Odotukseni olivat enemmän tasoa pientä ja kaunista, livenä bändi oli hiuksianostattava. Kuten monella taholla on todettu, yhtye lie nyt palannut enemmän juurilleen - soittamaan bändinä sen sijaan, että käyttäisi lavalla reippaalla kädellä jousi- ynnä muita soittimia sekä toisia bändejä.

Nyt olen nähnyt jo kaksi ihan huippusuosikkiani tänä kesänä livenä, ja vieläpä hyvän keikan molemmilta - ei huono saldo ollenkaan!

Kuva: 1541 / Flickr

Viimeistä Viikkoa Viedään!

Sunnuntaisella Helsinki-reissulla tuli Sigur Rósin keikan lisäksi käytyä katsomassa Tennispalatsissa alankomaalaisen valokuvaaja/ohjaaja Anton Corbijnin näyttely. Kaikki Helsingissä liikkuvat (tai jopa siellä asuvat) musiikin ystävät, kipaiskaapa ihmeessä katsomaan tuo retrospektiivi - jos tämän viikon aikana vielä kerkiätte! Itse olin lähes tulkoon mattimyöhäisten joukossa ja hyvä, kun ylipäätään tuli mentyä.

Näyttely koostuu Corbijnin neljästä keskeisestä valokuvasarjasta vuosilta 1976-2002. Omaan silmään vakuuttavin oli alkupään sarja Famouz (1975-1988), jonka työt olivat kaikki mustavalkoisia ja suuria, rakeisia kauniilla ja pehmeällä tavalla. Kuvattavina olivat muun muassa Kraftwerkin herrat, yllä oleva Miles Davis, David Bowie sekä Bono.

Toinen osa näyttelystä (Star trak -sarja) oli enemmän muotokuvamaisia ja niissä näkyi muusikoiden lisäksi myös näyttelijöitä, taiteilijoita ja elokuvaohjaajia. Kolmanteen sarjaan (33 still lives) oli saatu jo enemmän väriä, kuvat oli otettu paparazzimaisesti lavastetuissa tilanteissa. Sarjasta löytyi myös ihana Björk!

Famouzin lisäksi toinen erityisesti mieleenjäänyt oli a. somebody -sarja, joka koostui Corbijnin omakuvista - mutta ei aivan tavallisista sellaisista! Kuvissa mies on ehostanut itsensä malliensa näköisiksi, ihailemikseen muusikoiksi: Bob Marleyksi, Jeff Buckleyksi, Sid Viciousiksi, Jimi Hendrixiksi.. Varsin hauska idea! Kyseisestä sarjasta seuralaisia nauratti kovin esimerkiksi teos a. mercury:

Anton Corbijn -retrospektiivi Tennispalatsissa 31.8.2008 asti, liput 7 €.

Kuvat: Anton Corbijn

Puolivuotissynttärit!

Kuvitelkaa, että tämä kynttilä on puolikas:

Puoli vuotta ja 62 kirjoitusta on kulunut siitä, kun tämän blogin helmikuussa perustin! Sen kunniaksi olenkin päättänyt järjestää pienen arvonnan. Arvontaan osallistut kommentoimalla ensi viikon sunnuntaihin (31.8.) klo 23.59 mennessä tätä tai jotain tämän jälkeen julkaistua merkintää. Jos et ole Blogspotin käyttäjä, keksi itsellesi nimimerkki. Mainitsemalla arvonnasta omassa blogissasi, tuplaat mahdollisuutesi voittaa (muistathan mainita tästä kommenttisi yhteydessä). Palkintoja on kaksi: omatekoinen cd musiikista, josta täällä olen kirjoittanut sekä yllätys-cd, joka siis ei ole poltettu vaan alkuperäinen.

Vähän talvea, kevät ja kesä tämän parissa ovat vierähtäneet mukavasti ja ilmeisesti minulla on säännöllisiä lukijoitakin. Kiitos teille kaikille, ilman kommentteja mielenkiinto blogailuun kyllä laskisi!

ROKKERROL!

Perjantai-iltaan kuin hanska jalkaan sopiva hulvaton rockabilly-biisi Stray catsilta, joka muuten ensi viikolla keikkailee Suomessa! Ei kuulu varsinaisiin suosikkeihini muuten kuin punaviinin huuruisina perjantai-iltoina! Tanssimme äsken ja tuli hiki!

Laulavat näyttelijät / näyttelevät laulajat

Scarlett Johansson, Julie Delpy, Juliette Lewis, Hilary Duff ja niin edelleen - näitä enemmän tai vähemmän vakavastiotettavia laulavia näyttelijöitä tai näytteleviä laulajia tähtitaivaalla riittää. Vaan taisipa hankintalistalleni juuri päätyä ranskalaisen Charlotte Gainsbourgin levy!

Katsoimme äsken ystävien kanssa elokuvan Science of sleep, jota Gainsbourg tähdittää yhdessä Gael García Bernalin kanssa. Elokuva oli surrealistinen, taiteellinen, hämärä, sadunomainen - mutta ihan viihdyttävä ja miellyttävä. Ehkä sitä ymmärtää paremmin, kun sen on nähnyt muutaman kerran. (Osaan silti kuvitella, miten veljeni todennäköisesti vihaisi tätä elokuvaa. Hän ei pidä mistään "epätavallisesta"; jopa Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme oli täyttä kuraa ja aivan naurettava - ne ihmisethän melkein lentääkin siinä! No toisaalta, en minäkään kyseisestä elokuvasta erityisesti pitänyt.) Science of sleepin lisäksi 37-vuotias Gainsbourg on nähty muun muassa elokuvissa I'm not there (joka pitäisikin muuten katsoa) ja 21 grammaa,.

Elokuvasta kuitenkin tuli mieleen eräs tuttu, joka taannoin puhui Charlotte Gainsbourgin musiikista. Pitipä itsekin päästä tutustumaan tuon sympaattisen, naapurintyttömäisen ranskattaren tuotoksiin ja biisejähän onneksi MySpacesta löytyi jälleen kolmin kappalein. Musiikki selvästi kulkee Gainsbourgin perheessä: vaatimattomasti neidin molemmat vanhemmat ovat myös näyttelijöitä ja laulajia eivätkä siihen vielä lopu suvun yhteydet musiikki- ja elokuvamaailmaan.

Gainsbourgin debyytti Charlotte for Ever ilmestyi jo vuonna 1986 ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistiin toinen levy, joka kantoi nimeä 5:55. MySpacessa on kuultavana kappaleet 5:55, Tel que tu es sekä The song that we sing. Omaa sydäntä eniten lämmittää ranskaksi laulettu Tel que tu es - minulle tulee siitä mieleen Yann Tiersenin ja Shannon Wrightin yhteistuotanto. Kaunista, pienimuotoista, herkkää, soljuvaa naistulkintaa. Voisin jopa sanoa rakastettavaa.

Mietin, mitä tuttua 5:55-kappaleessa on, kunnes keksin: olen joka päivä tällä viikolla herännyt tuolla kellonlyömällä. Käykää sen kunniaksi katsomassa kappaleen tyylikäs, mustavalkoinen video YouTubessa. Suoraan videota en saa tänne, mutta klikkaa tästä katsoaksesi videon.

Kuvat: MTV3 Viihde, Last.fm

Siirtymä stereoista television puolelle

Parasta tv-antia viime syksynä tarjoili ehdottomasti jäätävän verinen psykopaattisarja Dexter. Nimiroolissa nähtävä Michael C. Hall kuului jo ennen tätä suosikkeihini Mullan alla -sarjan tuotantokausien jälkeen - nyt olen entistä vakuuttuneempi herran loistavuudesta ja lahjoista.

Dexter Morgan on miellyttävä ja charmikas veriroisketutkija Miamin poliisissa - ja pakkomielteinen sarjamurhaaja, joka on ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Hirveitä asioita lapsuudessaan kokenut Dexter on tarkka ja huolellinen murhaaja, joka tappaa rikollisia, jotka ovat jääneet rankaisematta. Sarja käsittelee hyvää ja pahaa, eräänlaisia antisankareita, saa miettimään oikeaa ja väärää, jopa tuntemaan sympatiaa murhaajaa kohtaan.

Dexter on huikea sarja: se on jännittävä, viihdyttävä, ennalta-arvaamaton, herättää keskustelua, jakaa mielipiteitä. Toivottavasti toinen kausi on yhtä hyvä kuin ensimmäinen oli! (Jos et ole ensimmäistä kautta katsonut, se ei boksinakaan maksa enää kuin parikymppiä. Suosittelen.)

Ja syy, miksi Dexter on tänään aiheena: 22.00 alkaa sarjan toinen tuotantokausi Nelosella! Sitä odotellessa.

Kuva: Nelonen

Parasta vuodelta 2006

Viime vuoden kesänä minä ja varmasti jokunen muukin tanssahtelimme progetunnelmissa 2006 julkaistun Von Hertzen Brothersin Approach-levyn parissa. Miten oivallinen ja hyväntuulinen levy tuo onkaan! Suosikkilauluni kyseiseltä läpyskältä on useiden kuuntelujen jälkeen Let thy will be done. Ne kitarat! Tuo mieskuoro! Stemmat! TOI-MII!

Näin tyttönä isoin ongelmani onkin enää päättää, kuka on veljeksistä se ihanin!

16 horsepower = 11 931.1979 watts

Tarkoitukseni oli hieman googletella yhtyettä nimeltä 16 Horsepower ja otsikossa se, mitä tuo hakukoneystävämme ensimmäiseksi kertoi. Kiitos tiedosta, mutta tämä ei ollut aivan se, mitä etsin!

Kuukausi-pari sitten uuden musiikin kaipuussani siirtelin miehen levyhyllystä kaksi albumillista tätä alternative-countrya koneelleni - ja pian se mahtuu jo viidentoista kuunnelluimman yhtyeen joukkoon Last.fm:ssäni! Paremmalla (tai no, ainakin älykkäämmällä) puoliskollani on tapana kuunnella hieman minua marginaalisempaa musiikkia - Biosphereä, Bohren & der Club of gorea, Tim Heckeriä, noisea, neo-folkia, IDM:ää, ambientia ja sitä rataa. Läheskään kaikista hänen musiikillisista aivoituksistaan en jaksa ottaa selvää enkä miettiä, mikä kuuluu siihen osastoon, josta saattaisin löytää jotain tykättävää.

Eteen osuneet Heppavoimat olivat kuitenkin harvinaisen onnistunut löydös.

16 Horsepower on 1992 perustettu vaihtoehto-country-rockia soittava yhtye Denveristä, Coloradosta. David Eugene Edwards (laulu, kitarat), Pascal Humbert (basso) ja Jean-Yves Tola (lyömäsoittimet) musisoivat yhdessä vuoteen 2005 asti, jolloin yhtye hajosi erimielisyyksien vuoksi. Tänä päivänä Edwards ja Humbert soittavat yhdessä Woven handissa.

16 Horsepowerin lauluista löytyy huomattavat määrät myös uskonnollista viestiä ja kristillistä tematiikkaa. Onneksi harvoin kuitenkaan niin suorassa muodossa, että tällainen paatunut kirkosta eronnut sielu siitä ahdistuisi!

  

Itse olen kuunnellut vuonna 2000 julkaistuja albumeja, Secret South sekä Hoarse, joista jälkimmäinen koostuu live-taltioinneista vuodelta 1998. Todella, siis todella koukuttavaa tavaraa. Tässä musiikkia, joka sopii syksyyn kuin jalka hanskaan - ellei jopa vielä paremmin!

Linkkejä:

16 horsepower - Woven hand

MySpace

Kuva: Last.fm

Soittimellisesti Omituisten Kokoonpanojen Ilta

Menin kuin meninkin eilen tuolle keikalle, josta edellisessä merkinnässä kirjoitin. Jostain syystä nykyään tulee kovin vähän keikoilla käytyä - johtunee osaksi työajoistani, kun joudun harvinaisen usein viikonloppunakin töissä päivystämään (en enää kauaa!). Nyt oli kuitenkin sopivassa saumassa tämä keikka, joten ei kun MENOKS!

Nyt teille paljastuu myös karu totuus valokuvaustaidoistani hämärässä keikkasalissa. Pahoittelen kuvan pienuutta; tämä ulko asuni ei selvästikään tahdo julkaista kovin leveitä kuvia.

Berliinistä Turkuun saapunut Eagle Boston oli kokoonpanossaan omituinen. Siis kaksi bassoa, syntikka ja rummut? Selvä. Rumpali oli pukeutunut luurankoasuun ja maalannut kasvonsa mustiksi, miesbasistilla oli hopeanväriset avaruuskengät ja tuo musta-punainen peruukki, laulajalla oli kotkabootsit. Todella mielenkiintoista.. Syntikkamiehessä vaan ei tainnut olla mitään kummallisuuksia. Keikalla oli lähes kiusallisen vähän ihmisiä (ja vielä kolme maksanutta katsojaa vähemmän: pääsimme listalle, kiitos baarimikkoystävän!) eikä tunnelma oikein noussut missään vaiheessa. Yhtye näytti hauskalta, mutta kuulosti - hmm - lattealta. Harmikseni pitää sanoa, etten vielä MySpace-kuuntelujen ja tämän keikankaan jälkeen muista yhtäkään biisiä.

Toisin kuin Eagle Bostonin, Astrid Swanin suhteen minulla sentään oli jonkilaiset odotukset. Ikäväkseni pitää sanoa, että hieman metsään mentiin tässäkin - harvoin hyvä setti lähtee pelkästään syntikoista ja rummuista. Taisi tuo Astrid kyllä sanoa, että tämä on vasta heidän kolmas duo-keikkansa. Jotain siitä puuttui ja muutamat tunnistamani kappaleet kuulostivat nekin varsin erilaisilta kuin albumiversiot. Onnistuneena extrana oli viimeinen laulu, jonka aikana lavalle kipusi myös Eagle Boston! Toteutus oli ihan toimiva. Ei tämä Astridin keikka huono ollut, odotin kai vaan jotain vähemmän taiteellista.

Kaiken kaikkiaan ilta oli siis keskimääräisen hauska. Molemmat kokoonpanot olivat hieman poikkeuksellisia, kumpikaan illan esiintyjistä ei ollut hermoillekäyvän alatasoinen, olut oli halpaa eikä loppunut kesken ja seura oli tykättävää!

Kuvat: omia

Keikalla Suomessa: Eagle Boston

Jaksaisikohan sitä innostua Astrid Swanista ja ns. markan elektrosta? Tätä olisi tarjolla Turun Klubilla ensi torstaina, 14. elokuuta. Sisään pääsee kuudella eurolla.

Astrid Swanista kirjoitin jo maaliskuussa. Kummempiin toimenpiteisiin tämä MySpace-tuttavuus ei sen jälkeen johtanut - lähinnä Sea/e life -kappaletta olen silloin tällöin pyöritellyt, koska pidän siitä aika lailla. Mikä jottei Astrid-neito olisi kerran ihan kiva livenäkin todistaa, joten katsotaan, katsotaan. Hintakaan ei ole paha.

Toinen illan esiintyjä, markan elektroksi kategorisoimani yhtye, on berliiniläinen Eagle Boston. Nimi oli itselleni aivan vieras, kunnes internetin ihmemaa ja jälleen MySpace valottivat asiaa. Varsinaisia sivuja tällä(kään) yhtyeellä ei näytä olevan, mikä itselle on aina hienoinen pettymys. MySpace on kätevä, kun haluaa tutustua uuteen musiikkiin, mutta ulkoasu on melkoisen aikansa elänyt eikä sieltä informaatiota löydy nimeksikään. Yhtye ei näyttäisi olevan signattu vielä millekään levymerkille, joten pienestä ja tuntemattomasta kokoonpanosta lienee kyse yhtyeen kotimaassa Saksassakin.

Sen verran tietoa sain kuitenkin irti, että Eagle Bostonilla on myös kolme keikkaa Helsingissä 15.-17. elokuuta - muun muassa Flow festivalilla lauantaina. Kannattaa edes pikakuunnella, jos Flow'hun olet suuntaamassa!

Itse en tosin löydä näistä kappaleista mitään kovin erikoista - eivät jää kyllä sitten ollenkaan mieleen parin kuuntelukerran jälkeen. Onhan se mukavaa, että musiikkia tehdään, mutta jostain syystä tämän tyylistä musiikkia tehdään tällä hetkellä vähän liikaakin ja genre kärsii hienoisesta omaperäisten ideoiden puutteesta.

En tiedä vielä, annanko jälkimmäiselle yhtyeelle livenä mahdollisuuden. Torstai ja perjantai sattuvat kyllä somasti olemaan vapaapäiviäni..

Iloinen Kesävideo: Move Your Feet

Pientä kisaväsymystä on selvästi ollut ilmassa musiikkiblogien maailmassa - omani ei empiiristen havaintojeni tuloksena ole ollut ainoa, joka on kärsinyt päivitystahdin hiipumisesta. Mutta täällä olen, elämä voittaa, syksy saapuu ja koulu alkaa!

Ajattelin ensin säästää tämän hauskan videon ns. "pahan päivän varalle", mutta mitä sitä pihtailemaan! Aurinkoiseen päiväänkin sopii kivasti iloinen elektropop ja pelien maailmasta kuvituksensa ammentava musiikkivideo. Esittäjänä on kymmenenvuotias tanskalaisduo Junior Senior - yhtyeen Junior on Jesper Mortensen ja Senior on Jeppe Laursen. Kyseinen Move your feet -kipale oli kaksikon ensimmäinen single ensimmäiseltä levyltä, D-d-don't stop the beatilta (2003). 

Kuva: Last.fm

Katson Joskus Myös Elokuvia

Katsoin edellispäivänä toistamiseen David Lynchin elokuvista tähän mennessä ainoan, jonka voin sanoa ymmärtäneeni. Kyseinen elokuva on Blue velvet, vuodelta 1986. Muutama päivä ennen sitä ja tehokkaasti vielä sen jälkeenkin elokuvan samanniminen tunnusbiisi soi päässäni.

Biisi on vanhaa iskelmää. Ensimmäisen kerran kappaleesta tuli hitti vuonna 1951 Tony Bennetin käsissä. Neljä vuotta myöhemmin jälleen listamenestystä kappale saavutti The Cloversin esittämänä ja jälleen vuonna 1963 kappale oli listoilla Bobby Vintonin esittämä. Toisin sanoen: on tätä sitten laulettukin.

Blue velvet -elokuvan naispääosassa on laulajatar Dorothy Vallensia esittävä Isabella Rosselini. Hänen todellisista laulunlahjoistaan en tiedä, enkä myös siitä, laulaako hän itse kappaleet elokuvassa. Tässä klippi elokuvasta!

Blue velvet on kyllä hyvä jännäri. Eikä musiikissakaan mitää vikaa ole! Elokuvan musiikista on vastannut 70-luvulta asti elokuvasävellyksiä tehnyt Angelo Badalamenti, jonka muita meriittejä tuolla saralla ovat muun muassa musiikit elokuviin The Beach, Holy smoke, Cabin fever ja Dark water sekä musiikit lukuisiin muihin David Lynchin elokuviin ja sarjoihin Twin Peaksista lähtien.

Angelo Badalamenti on David Lynchille sitä, mitä Danny Elfman on Tim Burtonille.

Jottei asiapitoisuus liikaa lipsahtaisi elokuvatrivian puolelle, kerron taannoisesta löydöksestäni. Ostin alen loppurysäyksestä alle 3 eurolla oldies-rock'n'roll-kokoelman! Tuplalevyltä löytyy jos joitain klassikoita: Sealed with a kiss, There goes my baby, Dream lover.. On Buddy Hollya, Patsy Clinea, The Everly brothersia, Bobby Darinia ja juuri tämä nimenomainen Blue Velvet -tulkinta Bobby Vintonilta. Aivan mahtavaa. Kunnon menneen ajan hurmaa -tunnelmaa - tekee mieli pukea kellohame päälle ja lähteä vähän tansseihin vanhalla amerikanraudalla! (Taisin juuri myös vähän ihastua 60-luvun tyyliin ja tähän löytämääni sivustoon.)

Synkkää Lauantai-iltaa, Toverit

Kymmenen päivää putkeen töitä (ja huomenna mennään vasta viidennessä!), kaikki seuralaiseni ovat Uuden musiikin festivaaleilla - minä istun kotona, käyn töissä ja valmistan mysliä. Vielä kun ulkona on lähes yötä myöten helle, josta en edellämainittujen seikkojen takia oikein osaa nauttia - höh. Siis enpä ole parempaa viikonloppua pitkiin aikoihin viettänyt.

Tätä iltaa täydentämään sopii hyvin Anna Ternheimin ja Fyle Dangerfieldin duetto Lovers dream, jossa videolla jopa soitetaan viime aikoina kovin ihastelemaani instrumenttia: sahaa! Anna on videolla vielä paljon nätimpi kuin valokuvissa, ihana, kaunis Anna.

Anna Ternheimin lisäksi soittolista on tänään koostunut pitkälti miehen

levyistä:

16 Horsepower - Hoarse

16 Horsepower - Secret South

Autechre - Cichlisuite

Autechre - Gantz Graf

sekä aiemmin illalla vähän Nouvelle Vaguesta, kun olotilani oli hieman eloisampi.

Kaikkien Aikojen Suosikit vol. 2: Yann Tiersen

Kuinka rakastankaan Yann Tierseniä ja kuinka vähälle huomiolle herran musiikki onkaan blogissani jäänyt! Taannoisessa kymmenen kysymyksen listauksessa taisin Les retrouvailles -levyn mainita, mutta siihen se jääkin. Eiköhän ole aika korjata asia!

Suurin osa varmasti tietää Tiersenin sävellyksistä iki-ihanan Amélie-elokuvan soundtrackin (2001), ehkä jokunen on korva tarkkana myös katsellut Goodbye Lenin!in (2003), jonka sävellystyö on samaisen miehen käsialaa. Elokuvamusiikin lisäksi Yann Tiersen on tehnyt kuusi omaa studiolevyä; La valse des monstres (1995), Rue des Cascades (1996), Le Phare (1998), Tout es calme (1999), L'Absente (2001) ja Les retrouvailles (2005). Ranskassa Tiersen tuli tunnetuksi Le Phare -levyllä, muualla menestystä seurasi lähinnä tuon Amélie-levyn jälkeen.

Itselläni näistä levyistä on pyöreästi puolet sekä Yann Tiersenin ja Shannon Wrightin yhteislevy Yann Tieren & Shannon Wright (2004). Tiersen on käyttänyt monilla levyistään useita ulkopuolisia laulajia ja muusikoita; Lisa Germano, Dominique A, Neil Hannon, Natasha Régnier ja niin edelleen.

Ihailen Tiersenin sävellystyön monipuolisuutta - joskin silti hänen sävellyksensä kuulostavat aina yanntiersenmäisiltä. Varsinkin live-pätkistä monipuolisuuden huomaa: osa kappaleista on raivokasta viulunvingutusta, lennokasta, osa surumielistä, osa kaunista yhteislaulantaa. Pääosassa kappaleissa soivat piano, viulu, harmonikka ja kitara ja näitä yhdistellään muihin soittimiin ja ääniin: melodikaan, lelupianoon, kirjoituskoneen naputukseen..

Wikipedia kertoo Yann Tiersenin soittaneen esimerkiksi Le Phare -levyllä seuraavia: violins, accordion, piano, mandolins, guitar, typewriter, small and big saucepans, cooking pot, tam-tam, banjo, harpsichord, oud, acoustic guitar, 12 stringed guitar, toy piano, vibra phone, cello, melodica, chimes, bowed mandolins, bicycles, bontempi, vocals. En edes tiedä, mitä nämä kaikki ovat ja se jos mikä on mahtavaa! Ainakin siinä mielessä, että musiikissa uskalletaan käyttää vähemmän tavallisiakin soittimia.

Mutta mutta. Siloitellumpi (tai ainakin vähemmän rujo) Amélie-levy on levylautasellani riittävästi pyörinyt diggailuni alkuvuosina ja nykyisiksi suosikeiksi ovat ennemmin nousseet niin lennokkaammat ja raivoisammat kappaleet kuin myös muutamat levyiltä löytyvät englanninkieliset biisit. Helpottavat vähän tuskaani, kun en ranskaa ymmärrä! Kokonaisuudessaan yksi hienoimmista kappaleista niin sävellykseltään kuin sanoiltaan on mielestäni Dominique A:n laulama Monochrome levyltä Le Phare. Siinä on niin sympaattinen ja hauska videokin!

Toiseksi esittelykohteeksi otan On tour -dvdl:tä Le Banquet -liven, joka valottaa enemmän harmonikka- ja live-puolta. Kyseinen dvd on muuten erittäin antoisa tuotos, sympaattinen ja lämmin kiertuepätkä, joka sisältää toki live-taltiointeja, mutta myös kuvaa tien päältä, jonkin verran haastatteluja ja niin edelleen. Suosittelen, jos muuten artistista pidät!

Tämän miehen sävellykset ovat vaan minun korviini jotain niin uskomatonta. (Minun avomiehenikin soitti nuorempana viulua - miksei hänestä tullut tällaista mestaria?) Vielä kun pääsisi livenä näkemään, ai että! Rakastan.

Kuvat: Last.fm