Kansallishurmaa

Jostain syystä olen viime aikoina hirmuisesti kiinnittänyt huomiota lyriikoihin – ja itse asiassa myös lukenut runoutta, kotimaista Eeva Kilpeä. Tuntuu, että tällä hetkellä kuin haen jotain sanoituksista; keskityn, koitan päästä jyvälle jostain merkittävästä.

Suureen suosiooni ovat taannoin tiensä löytäneet niin Metric kuin aiemmin mainittu Olavi Uusivirta ja The Nationalkin. Metric on hyväntuulista ja helppoa, mutta ihan älyttömän hyvin tehtyä indiepoppia/-rockia. Rytmiryhmän uusin levy Fantasies ansaitsee vähintäänkin kaksi peukkua! Mutta ei siitä tällä erää sen enempää, sillä varsinaisesti tulin hehkuttamaan The Nationalin hienoutta. (Taas tapani mukaan aika paljon muista jäljessä. That's me.)

Olen aiemminkin huomannut, että parhaat yhtyeet vaativat usein kypsyttelynsä; sen kasvun, että pääsee johonkin kiinni, oivaltamisen. Interpolin virstanpylvääseen, Anticsiin, pääsin sisälle vasta monen monituisen kuuntelukerran jälkeen. Mutta sitten se iski ja lujaa. Samoin kävin tämän The Nationalin kanssa. Kävinhän toki yhtyettä Ruisrockissakin viime kesänä katsomassa – ihme sinänsä, sillä yleensä minulla on taipumus missata kaikki, mistä myöhemmin alan diggailla. (Jon Spencer blues explosion, Muse, Nine, The Hives.. You name it.) Minä vain en osaa katsoa livenä yhtyeitä, joiden biisejä en tunne. Vaikka The Nationalin Ruisrock-keikka oli kyllä hyvä, sen verran minäkin tajusin! En kuitenkaan innostunut niin paljon, että olisin kotona asti jaksanut näitä kuunnella.

Pari viikkoa sitten kuitenkin muistin taas The Nationalin olemassaolon ja ajattelin testata kokonaisia levyllisiä. Olen pyöritellyt enimmäkseen Boxeria sekä Alligatoria – molemmat on tosi kovaa kamaa. Fake empire, Squalor Victoria, Secret meeting ja etenkin tämä Slow show kuuluvat suosikkeihini.

"You know I dreamed about you
for twenty-nine years before I saw you.."

Ehkä olen tulossa vanhaksi, kun tällainen setämusiikki vetoaa jo syvimpiin tunteisiini. Mielenmaisemani tästä musiikista: pimeä yö, ulkona ehkä sateinen ilma, istun ikkunalaudalla vähän alavireisellä mielellä, katselen ulos. Kuinka liikuttavaa.

Kuva: Last.fm

Olavi On Hullu (Ja Ihana)

Olen ehkä rakastunut erääseen suomalaiseen muusikkopoikaan. Kuin mikäkin teinityttö! Hän on 25-vuotias, tummatukkainen, soittaa kitaraa ja kirjoittaa lauluja. Ja näyttelee. Ja hänen nimensä on liippaa hauskan läheltä Suomen yhden tunnetuimman tangolaulajan nimeä.

Hän on tietysti Olavi Uusivirta.

Voisin oikeastaan sanoa, että en tiedä, mitä tapahtui. Ensin tuli Spotify, sitten pienet valkoiset Genelecini soittivat Olavia. Ja kohta aloin jo käyttää nimeä Ihana Olavi. Eikä aikaakaan, kun puoliso kotona jo valitti, että taas tätä tyttöjen musiikkia. (Hah, taisit juuri jäädä kakkoseksi! Ei sentään pahasti, koska ainakin ylläolevassa kuvassa Olavi näyttää tyyliltään aika paljonkin samalta kuin toinen puoliskoni, miinus silmälasit.)

Asiaan. Olavi Uusivirran kolmas levy, reilu vuosi sitten ilmestynyt Minä olen hullu on yksinkertaisesti hyvä levy. Se ei ole sitä radioystävällistä kepeää ihankivaa poppia, miksikä sen ehkä voisi mieltää. Ainakaan pelkästään. Siellä ei juuri ole Raivo härän, Me ei kuolla koskaan tai Irrallaan -biisien kaltaisia hittejä, mutta loistavia kappaleita levyllä on sitäkin enemmän: Viimeinen kesä, Löysäläisen laulu, Ukonlintu ja virvaliekki... Ennen kaikkea kokonaisuus on yhtenäinen, hieno ja omaleimainen. Olavin musiikki on kuin hänen tyylinsä: molemmat ovat selkeästi muuttuneet uran varrella. Ja niin sen pitää ollakin.

Silti silmäni hiukan pyöristyivät, kun Rumban nettisivuilta luin Kai Latvalehdon arvostelua: "Sanoittajana yksikään alle kolmikymppinen suomalainen miesrokkari ei tällä hetkellä yllä Uusivirran tasolle." Hetken mietittyäni totesin, että olen kyllä samaa mieltä. (Joskin toisen hetken mietittyäni tuumasin, että eipä niitä kategoriaan sopivia tunnettuja muusikoitakaan mahdottoman paljoa ole.) Olavi on poikkeuksellisen hyvä sanoittaja, joka osaa hakea myös sellaista mennen ajan tunnelmaa biiseihinsä. Ei voi kuin nostaa hattua – harva suomenkielinen musiikki minua näin houkuttelee.

Ainoa asia mikä tässä harmittaa, on tietysti se, ettei herralla ole kesällä yhtään keikkoja. Olen taas auttamattomasti myöhässä – no, onhan Hullukin julkaistu jo yli vuosi sitten.

Ja koska blogipäivitys ei ole mitään ilman muutamaa YouTube-videota (...), loppuun vielä sitä Olavia, mihin ehkä suuri yleisö on tottunut...

...sekä sitä toista puolta, mikä levyltäkin löytyy:

En oikein osaa päättää, kummasta pidän enemmän.

Kuva: Savon Sanomat

Kesä Ja Festivaalit!

Kesä on täällä, ja mitäkö se tarkoittaa? Tietysti festareita maan joka kolkassa sekä esiintyjiä jokaiseen makuun! Minun osaltani festarit taitavat rajoittua Ilosaarirockiin, jossa olen toisen päivän palvelemassa janoista rokkikansaa pääanniskelualueella sekä Flow festivaliin, jonne tänä vuonna on Ihan Pakko suunnata, koska: YANN TIERSEN! Flow'ssa varmaan riittäisi katseltavaa ja kuunneltavaa kaikkina kolmena päivänä, mutta luulen silti olevani tylsä ja jättäväni kestit osaltani yhteen päivään. Perjantaina saatan Yann Tiersenin lisäksi nähdä Vampire Weekendin, Ladyhawken, Roots Manuvan, New Young Pony Clubin sekä liudan kotimaisia laulu- ja soitin yhtyeitä.

Yksi Flow'n esiintyjistä on sunnuntaina lavalle nouseva Lily Allen - joskaan en oikein osaa päättää, mitä ajattelisin tuosta ikäisestäni brittipopparista. Toisaalta musiikki on niin perus radiohuttua, mutta joissain kohtia siinä kyllä on sitä jotain, esimerkiksi The Fear -kappaleessa. Tämän hetkisessä työssäni konttorirottana tulee kuunneltua jonkin verran radiota (enkä edes itse valitse kanavaa) ja eilen kuulin Lily Allenin biisin Fuck you, joka herätti minussa jokseenkin suurta hilpeyttä.  Hauska kontrasti: yleensä kun nämä fuck you -biisit sun muut ovat sellaista kiukkuangstia, niin Lily Allen laulaa oman kappaleensa kevyesti rallatellen! Tulee ihan mieleen, tietääkö neiti mistä se laulaa. Ehkä juuri tästä syystä toinen mielleyhtymäni on Mr. Bean: jakso, jossa herra Bean näyttelee iloisesti keskisormea, eikä ilmeisesti oikein ymmärrä sen tarkoitusta. No, Lily varmasti kuitenkin tietää mistä on kyse. Vai mitä ajattelette?

Festariohjelmisto bändeineen kaipaa vielä tutustumista, tiedä mitä kiinnostavaa sieltä voi vielä löytyä. Minkälaisia suunnitelmia sinun festarikesääsi kuuluu?

Kuva: Rolling Stone

Syntymäpäiväonnittelut!

Yksi suomalaisista tarinankertojasuosikeistani on ehdottomasti Kauko Röyhkä. Miehellä on sana hallussa! Laulujen ja kirjojen muodossa hän kertoo viehättävän sekopäisiä tarinoita erilaisista ihmiskohtaloista ja sattumuksista. Röyhkän kirjat olen melkein kaikki lukenut ja suosittelen etenkin Kahta aurinkoa kaikille. Loistava, erilainen sotakirja, joka ylsi aikanaan Finlandia-ehdokkaaksikin.

Röyhkältä on tullut pitkälti yli kaksikymmentä albumia sekä lisäksi minialbumeita ja kokoelmia (kolmetoista kappaletta!) - taso ehkä on vähän vaihdellut herran melkein kolmekymmentävuotisen uran aikana. Röyhkä on mielenkiintoinen persoona, josta varmaan jokaisella on näkemyksensä. Tänään tämä kulttuuripersoona täytää 50 vuotta - siispä onnea!

Kuva: DexViihde

Hienoja Ovat Islantilaiset

Sunnuntain Helsingin sanomat kirjoitti Islannin maineesta hienona maana. Aihe on nyt hieman kaukana musiikista, mutta lehti kirjoitti muun muassa, että Islanti on muiden silmissä niin kelpo ja kunnollinen pikkumaa, että. Islanti halutaan EU:n jäseneksi, vaikka tavallisesti niin tarkkoja ollaankin tiettyjen, muun muassa taloudellisten, kriteerien täyttymisestä. Hyvä ettei tuo pieni saari jo pian uppoa moiseen finanssikriisiin! Musiikkiasiaan: Helsingin sanomien toimitajat, tai kuka lie, olikin keksinyt, että Islannin mainio, maanläheinen ja sympaattinen maine on paljon sieltä lähtöisin olevan musiikki- ja kulttuuriskenen aikaansaamaa. Kuka voisi paljon muuta väittää? Kuka tietää Islannista jotain muuta kuin Björkin tai Sigur Rósin (tai luonnonihmeet, mutta unohdetaan ne nyt)? Tai kirjailijat, joita niitäkin pieneen maahan mahtuu muutama lahjakas. Jutussa oli mainittu juuri Björk, joka on perustanut sijoitusrahaston kantaakseen oman kortensa kekoon maan taloustilanteen parantamiseksi.

Islannissa kaikki tosiaan tuntuu olevan toisenlaista. En tiedä mitä maata, tai mistä tulevaa musiikkia, siihen ylipäätään voisi verrata. Yhdestä jos toisesta islantilaisaktista ole minäkin täällä kirjoittanut ja taas palaan aiheeseen. Viime aikoina minua ovat ilahduttaneet vuonna 1997 perustetun Múm-yhtyeen videot, joita tässä olen katsellut! Muun muassa tämä, Rhubarbidoo. Tästä on vaikea päätellä, viekö musiikki piirrosta vai piirros musiikkia eteenpäin! Aivan kuin olisi taas lapsi, jossain tuolla kultaisella kahdeksankymmentäluvulla, niin somaa tämä on.



Jos Rhubarbidoo oli piirrettymäinen, They made frogs smoke til they exploded on ehkä sen esiaste - luonnoslehtiö. Mutta hei: tässähän on samoja juttuja kuin Go go smear the poison ivyn kansissa! Minusta on edelleen silkkaa nerokkuutta laittaa vaihdettavat, samaa teemaa jatkavat kansilehdet albumiin. Ja vielä kierrätyspahvi - kaikki tukee tunnelmaa!



Aivan yhtä lapsenomaista sisältöä sen sijaan ei ollut 2002 vuonna julkaistun Finally we are no one -levyn Green grass of tunnelin videolla. Aivan mielettömän kaunis video, in my opinion.

Suosikin Paluu

Seuraa uutisia suomalaisesta musiikista - vasta kun niin julistin, etten juuri suomenkielistä kuuntele!

Eilen korviini kiiri nimittäin kuumia uutisia: Tehosekoitin palaa lavoille kesällä! Viisi vuotta sitten lopettanut Tehosekoitin esiintyy kesällä muutamilla festivaaleilla: Ruisrockissa, Raumanmeren juhannuksessa, Himos Festivaleilla, Suomi-ilmiössä (Oulussa) ja Tammerfestissä.

Tehosekoitin on kyllä ollut mitä erinomaisin livebändi. Aina kova meno ja biisit on hyviä! Tuli käytyä jäähyväiskiertueellakin Turun Klubilla vielä katsomassa, silloin vuonna 2004. Toivottavasti kesällä tiemme kohtaavat ja pääsen keikalle vielä kerran! (Minä kun en kovin innoissani tuosta kotikaupunkini Ruisrockista ole...)

Yhtyeellä on aina paikka sydämessäni. Yksi hauska muisto liittyy rippijuhliini, lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Serkkuni (jo aikuiset) olivat askarrelleet minulle kortin ja kirjoittaneet sinne sanoja Tehosekoittimen Maailma on sun -kappaleesta!

Nosta kasvot ylös sateeseen
Katso lintujen lentoa
Ne ei kylvä, ei ne satoa korjaa
Mut niil on tarpeeks kaikkea

Oi niitä aikoja!

Feelgood-biisi Blogaajatoveriltani

Mistä musiikkiblogaajat saavat inspiraatiota ja keksivät aiheensa? Itse tykkään ammentaa ideoita ja hakea uusia rytmejä - mistäpä muualtakaan kuin - muista musiikkiblogeista! Radio on aivan liian yksipuolinen ja ne kanavat, jotka eivät ole yksipuolisia, ovat muuten tarjonnaltaan kummallisia. Lehtiä olen nykyään laiska lukemaan ja tarjonta on niin valtavaa, ettei sieltä aina jaksa etsiä sitä pientä osaa, joka itseä sattuisi kiinnostamaan. Kannattaa siis etsiä muutama musiikkiblogi, jonka kirjoittajat kuuntelevat samankaltaista musiikkia, mistä itse pitää - silloin lienee jo aikamoisten löytöjen lähteellä! Etsinnät voi aloittaa esimerkiksi sivun vasemmasta reunasta, jossa on listattuna muutamia minun mielestäni erinomaisia musiikkiblogeja.

Anssi vasta eilettäin postasi Pienet nuotit -blogiinsa kalifornialaisyhtye Port O'Brienin videon I woke up today. Katsoin sen ja olin kolmessa ja puolessa minuutissa ihan myyty ja leveä hymy huulilla! Ihana, hyväntuulisin kappale pitkään aikaan. Tekee mieli tanssahdella ja laulaa mukana!



Piti sitten muutenkin vähän yhtyeeseen tutustua. MySpacessa on viisi biisiä kuultavana - eivät aivan yhtä rytmikkäitä kuin edelläesitetty, mutta varsin kivoja joka tapauksessa. Etenkin Fisherman's son! Ja Close the lid! Ensimmäinen yhtymäkohtani muuhun musiikkiin olin ruotsalainen Peter Björn and John, jonka muutaman vuoden takaista vihellyshittiä Young folks ei varmaan kukaan voi olla muistamatta. Ehkä yhtyeissä on jotain samaa?

Port O'Brien on julkaissut kaksi albumia, All we could do was sing ja The wind and the swell. Ja ne, tai ainakin jompi kumpi niistä, taisi juuri päätyä himottavien levyjeni listaan.

Merkittäviä Kansia Viime Vuodelta

Syksyisen hiljaiseloni vuoksi pureudun viime vuoden kansitaiteisiinkin vasta nyt, yli kuukauden jälkijunassa. Vuoden 2008 viimeinen Rumba (23+24/2008) listasi vuoden merkittävimpiä muusikoita, levyjä, kappaleita ynnä muita. Juorukellot kalkattivat minullekin tiedon, että ystäväni tekemät levynkannet on palkittu!

Näin sanoo Rumba: “Metallibändi Havoc Unitin levynkannet ovat pakkauskokonaisuutena yhdet vuoden viimeistellyimmistä kotimaisista kansista. Yhdistellen gotiikan, jugendin ja sosialistisen realismin parhaita paloja on turkulainen grafikko Ville Kaisla onnistunut visualisoimaan industrial-henkisen yhtyeen musiikin levyn kuoriin. Uudella tavoin klassista henkeä huokuvat kannet saavat vielä lisäpontta käytetystä kierrätyskartongista.”

Maininta meni aivan oikeaan osoitteeseen, sillä nuo todella ovat erittäin komeat kannet. Kokonaisuus ei kylläkään pääse oikeuksiinsa yhdessä pienessä kuvassa netissä tai lehdessä, sillä sisällä on lisää hienouksia. Hyvä Ville!

Muut neljä kansitaiteen sarjassa mainittua olivat Portisheadin Third, The Little Onesin Morning tide, The Soundtrack of our livesin Communion sekä Anna Abreun Now (kuvat linkkien takana).

Päänsisäinen Kriisi

Tänään herätessäni päässäni soi jostain käsittämättömästä syystä Ismo Alangon Kriisistä kriisiin. Tuo innoitti kaivamaan muutamat vanhat Ismo-levyt esille! (Eipä niitäkään tosin ollut näissä maisemissa kahta enempää.)

Miehen musiikkia tuli kuunneltua enemmän nuoruusvuosina - joka ei omalla kohdallani kylläkään tarkoita Hassisen kone- ja Sielun veljet -vaiheita, paitsi marginaalisesti. Alangolla on monia oivaltavia sanoituksia, mikä on varmaan suurin syy siihen, että ylipäätään jossain määrin pidän kyseisestä musiikista. Suomenkielisessä musiikissa ehkä omalla kohdallani eniten häiritsee huonot/korviinpistävät/provokatiiviset/ärsyttävät sanoitukset. Omalla äidinkielellä lauletussa musiikissa tällaiset asiat ovat niin selkeitä - häiritsee, jos joku “ei toimi”.

Laskin äsken huvikseni, paljonko suomenkielistä musiikkia kirjastoissani on. Yksitoista yhtyettä, joista Egotrippi on ehkä ainoa, joka on mielestäni aivan erinomaisen ihana. Esimerkiksi tämä parin vuoden takainen Asfaltin pinta -kappale ja video! Tyttömusiikkia ehkä parhaimmillaan. Ja minulla ainakin tällainen tunnelmointivideo laukaisee hillittömän kaipauksen kesään!



Mitä mieltä sinä olet: onko suomenkielinen musiikki mistään kotoisin?

Mietin vielä, kertooko tuo nyt jostain, kun päässäni soi moinen kriisibiisi. Olenko jotenkin tavallista stressaantuneempi? Freudilaiset tulkitsevat unia, mutta kuka tulkitsee päässä soivia kappaleita? Cyanide and Happinessissa vaivan takia mentiin oikein lääkäriin. Heh!

Kuva: Magnus Scharmanoff

Sunnuntai-illan Nynnyindieannos: Great Lake Swimmers

Olen tänään YouTuben ja MySpacen kautta kuunnellut kanadalaisyhtyettä Great lake swimmers. Musikantit asettuvat jota kuinkin samaan kategoriaan muun muassa Sufjan Stevensin, Bonnie ‘Prince’ Billyn ja rakastamani Iron & Winen kanssa. Ja laulaja on ulkonäöltään kuin hassu sekoitus Coldplayn Chris Martinia ja Flight of the Concordsin Bretiä!

Videoiden kauneinta antia edustaa biisi To leave it behind. Ihana kesä, ranta, surusilmäinen mies ja seepiasävyt! Olen muutenkin jo ikävöinyt kesää eikä tämä ainakaan auta siihen. Vai mitä sinä sanot?



Biiseistä tykkään enemmän singlekipaleesta Your rocky spine, jossa soittimien skaalakin on vähän monipuolisempi. (Mandoliini! Jess!) Kaiken kaikkiaan somia kappaleita, joita kuuntelee mielellään.



Löysin myös sattumalta sivun, josta voi ladata yhtyeen tarjoaman ilmaisen viisi kappaletta kattavan EP:n! Käyhän lataamassa täältä, jos kiinnostuit.

Kuva: Last.fm

Kuulumisia Lähes Haudan Takaa

Hei vaan Kuuleville Korvillenne jälleen, pitkän tauon jälkeen! Olen viettänyt hiukan hiljaiseloa. Syksy oli äkkiä ohi ja "ihan just" aloitetuista liiketalouden opinnoistakin on jo yli seitsemäsosa suoritettu. Hämmentävää tämä ajankulu!

Semi-vakaa aikomukseni on kuitenkin nyt elvyttää tätä blogia. Vaikka köyhtymiseni, tulojeni pienenemisen, myötä levyhankintani ovat hiipuneetkin vähän onnettomalle tasolle, hitot siitä! Voisiko kaltaiseni ihminen kuitenkaan olla kuuntelemattakaan musiikkia ja altistumatta sille - ei voi. Toimin sitten vaikka äänitorvena toivottavasti ainakin yhdelle ja puolelle lukijalleni; tarjoan vaihtoehtoja niille, joita ei kiinnosta Lady Gaga tai (apua mitä muuta tähän keksisi) Euroviisut.

Aivan jo aloitinkin tämän blogin uuden elämän: päivitin olevani nykyään 23-vuotias. Niin ne vuodet vierivät, mutta onneksi aina voi kuluttaa elämänsä itseään vanhempien kanssa. Niitä vanhemmaksi ei voi koskaan tulla!

Tällä erää ei kuitenkaan muuta kuin rokkerrol, rauhaa ja rakkautta ja kyllä: PALAAN ASIAAN.