Tom Waitsia tuntematon arvioi Tom Waits -covereita!

Ostin viikon alkupuolella diginä Scarlett Johanssonin uuden levyn Anywhere I lay my head. Levy koostuu Tom Waitsin covereista, lukuun ottamatta Song for Jo -kappaletta, joka on Scarlettin ja David Sitekin yhteistuotos. Itse en ole koskaan Waitsia kummemmin kuunnellut, joten mitään vertailupohjaa minulla ei kipaleille nyt ole.

TV on the radiosta tuttu David Sitek on kappaleiden kirjoittamisen lisäksi ollut levyn tuottajana sekä soittanut lähes kaikilla raidoilla (toisin sanoen myös hän lie tehnyt eniten albumin eteen). Merkittäviä nimiä levyn teossa on muutenkin pyörinyt: esimerkiksi herra David Bowie, joka tunnistettavasti laulaa taustoja Falling downilla ja Fannin streetillä.

Se faktoista.

Minä (eräiden lukiemieni arvostelujen tapaan) ihmettelen, miksi koko ryhmä kantaa laulajansa nimeä - etenkin, kun ihanan Scarlettin osuus biiseissä ei ole merkittävä. Laulu on enimmäkseen matalaa hönkäilyä, puhelaulua tai "naukumista" eikä mitenkään pääosaan nostettua. Minusta tälle olisi hyvin voinut keksiä jonkun yhtyeen nimen, mutta ilmeisesti markkinointiosasto vaan on sitä mieltä, että Scarlett Johansson omalla nimellään myy paremmin. Enkä ihmettele.

Scarlettin ääni ei ole kovin vahva eikä välttämättä edes sieltä parhaasta päästä, mutta jotain hyvin hyvin koukuttavaa siinä on. Se eri Yritä mitään. Biiseissäkään ei ole tyydytty pelkkään kitara-rummut-basso -kuvioon, vaan mielikuvitusta on käytetty: on urkuja, pianoja, joulukellot, huiluja, sadekeppiä, saksofonia ja eräitä, joista en ole koskaan kuullutkaan.

Minua ilahduttaa tällaisen tähtösen debyyttilevyn kohdalla, ettei ole menty siitä, mistä aita on matalin tai mikä on oletettavinta. Rahastusmielessä tehtyä kolmen markan poppia on kuultu jo ihan liikaa - tässä on enemmän luonnetta ja haastetta sekä toki myös uskottavuutta kunnon taiderockhengessä. Levy ei ole loistava, mutta Jotain tässä on.

MySpacessa voit käydä kuuntelemassa näytteeksi neljä kipaletta albumilta.

Uuden Sigur Rósin Fiilistelyä

Enää ei tarvitse arvailla, miltä uusi Sigur Rós -albumi Með suð í eyrum við spilum endalaust kokonaisuudessaan kuulostaa, sillä koko albumin voi kuunnella ilmaiseksi Last.fm:ssa. Albumi ilmestyy kauppoihin 25. kesäkuuta ja Islannin post-rock -suuruus konsertoi Helsingissä Kulttuuritalolla 24. elokuuta. Mahtavaa!

Ladytron 4.0

Heti alkuun pahoittelen ennen edellistä merkintää ollutta puolentoista viikon taukoa. Lomailin tuon ajan Ikuisessa Kaupungissa, toisin sanoen Roomassa. Musiikillisesti minulla ei ole oikein mitään sanottavaa tuosta kaupungista: löysimme vajaan sadan kilometrin kävelymme aikana kaksi levykauppaa. Molemmat olivat selvästi jonkun ketjun liikkeitä (enhän minä enää niitä nimiä muista) eikä sieltä osannut oikein mitään hakea. Hintataso lie ollut melko sama kuin Suomessakin. Matkaseuralaiseni osti Molokon levyn, itse tyydyin vaan Family Guy -rintanappeihin kotona ikävöivälle miehelle tuliaisiksi. Liikkeissä Roomassa yleensä soi vaihtelevaa musiikkia, yleensä jotain jumputusta tai radiosta muuta täydellisesti mieleenpainumatonta, ravintoloissa parhaimmillaan oli joku vanha setä korvan juuressa hanuria vetelemässä. Tuli ikävä omaa musiikkia, kun päässä alkoivat soida huolestuttavat suomihitit, kuten Simmarit, sammarit, kummarit ja pipo, Eppu Normaali, Danny tai Don huonot, jotka eivät todellakaan kuulu normaaliin musiikkimakuuni.

Omaa musiikkianihan on vaikka tämä Ladytron. Olin aivan unohtanut yhtyeen uutukaisen levyn saapuneen kauppohin! 28. toukokuuta julkaistu albumi kantaa nimeä Velocifero ja on yhtyeen neljäs pitkäsoitto aiempien levyjen 604 (2000), Light and Magic (2002) sekä Witching hour (2005) jälkeen.

MySpacesta muutamia kappaleita kuunneltuani minulla pitäisi varmasti olla niistä mielipide. Ainakin: kuulostaa Ladytronilta! Electropopia tämä on edelleen ja itse olen löytävinäni näistä muutamista biiseistä enemmän 80- ja 90-lukulaisia vaikutteita ja soundeja kuin aiemmasta tuotannosta. Harha-askeliksi näitä en kuitenkaan sanoisi, sillä pieniä uusia juttuja on kokeiltu ihan tyylillä!

Levyn ensimmäinen single Ghosts jää kertsirenkutuksellaan päähän ensimmäisilläkin kuuntelukerroilla: There's a ghost in me / wants to say I'm sorry / doesn't mean I'm sorry. Aluksi maistuu, loppua kohti rupeaa jo hieman tympimään - ei ole niitä kappaleita, joita jaksaisin kuunnella muutamankin kerran putkeen. Ehkä tässä on enemmän pop-henkeä kuin aiemmassa Ladytronissa?

Avausraita Black cat on jälleen yhtyeen bulgarialaisvahvistuksen Mira Aroyon kotikielellään laulama ja jostain syystä nämä raidat omakohtaisesti lähes aina toimivia, vaikka en kielestä tuon taivallista ymmärräkään. Kieli kuulostaa karskilta ja vähän naukuvalta, mutta hyvältä! Biisin kulku ja äänimaailma on jo lähempänä vanhaa Ladytronia, tästä minä tykkään.

MySpace on lisäksi saanut soitantaan biisit Runaway, Deep blue sekä Versus levyn yhteensä kolmestatoista kappaleesta.

YouTubessa on lisäksi virallinen video Ghosts-sinkkubiisistä. Videolla on somia pupuja, kummituskaupunki, yhtyeen herrat Daniel Hunt ja Reuben Wu ovat kuin Dressmann-mainoksesta (tai pelottavimmillaan kuin Reservoir dogsista), mutta näyttävät äärimmäisen hyviltä, samoin kuin Helen Marnie lyhyessä mekossaan ja Mira, jota tosin näytetään harmittavan vähän. Tyylikäs pätkä, I say!

Tämän pienen tutustumisen jälkeen sanoisin: pakkohankinta!!

Uutta TV-viihdettä Musiikilla Höystettynä

Eilen ja tänään olen kuluttanut elämääni katsomalla dvd:ltä HBO:n uusiseelantilais-jenkkiläistä tv-sarjaa nimeltä Flight of the Conchords. Avopuolison sisko toi sen tuliaisina palatessaan Skotlannista Suomeen ja tuliainen oli harvinaisen onnistunut! Sarja kertoo kahdesta Uudesta-Seelannista New Yorkiin muuttaneesta nuoresta miehestä, Bretistä ja Jemainesta. Pojilla on bändi nimeltään Flight of the Conchords, hieman säälittävä manageri, yksi fani ja kova hinku saada keikka.

Sarja on viihdyttävä, jokaisessa jaksossa on vähintäänkin muutama jakson henkilöistä tai tapahtumista kirjoitettu laulu, yleensä sanoituksiltaan jokseenkin huvittava. Tässä laulu, jonka Bret (parrakkaampi) kirjoitti tyttöystävälleen Cocolle. Kuunnelkaa tuota romantiikan virtaa lyriikoissa!

Räppikin taittuu, kun on niinkin kovat räppinimet kuin Hiphopopotamus ja Rhymenoceros!

Suomeen sarja ei tietääkseni ole rantautunut, mutta mistä sitä tietää, vaikka tämä vielä täällä nähtäisiinkin - etenkin kun Yleisradio teki ohjelmaostosopimuksen HBO:n kanssa. YouTubesta näitä pätkiä tosiaan ainakin löytyy - tai mitäpä internetin ihmemaassa tänä päivänä ei olisi. 

Kuva: HBO

Katse Islantiin Päin!

Minun ei tarvitse mennä Flow festivalin luokse - Flow festival tulee minun luokseni. Jos nyt ei konkreettinen festivaali, niin ainakin törmään siellä esiintyviin artisteihin jos jossain yhteyksissä!

Viimeisimpänä mainittakoon seikkailuni Last.fm:ssa musiikillisten naapureideni sivuilla muutama päivä sitten. Selailemalla ja koekuuntelemalla yhtä jos toista löysin islantilaisen herran nimeltä Björn Kristiansson, joka tekee musiikkia nimellä Borko.

Siviilissä ala-asteen musiikinopettajana toimivan miehen ja yhtyeensä debyyttialbumi Celebrating life julkaistiin alkuvuodesta 2008. Levy käsittää kahdeksan kappaletta, joista kolme (sekä kaksi vanhaa kappaletta) löytyvät MySpacesta. Itse ihastuin kuitenkin eniten Continental love -instrumentaalikipaleeseen, joka on täyspitkänä kuultavissa Borkon Last.fm-sivulla. 

Arvosteluissa yhtyettä verrataan Múmiin - Borko ja Múm ovat muuten olleet kiertueellakin yhdessä - mutta minä sanoisin, että tämä on hieman alavireisempää ja vakavampaa kuin ainakin Múmin Go go smear the poison ivy. Osalla kappaleista on laulua ja kunnon sanoitukset, osalla pelkkää soittoa ja kilkutusta. Itse määrittelisin musiikin makoilevan jossain kotikutoisen elektropopin sekä post-rockin välimaastossa. Borko oli muuten Last.fm:ssä hauskasti tagitettu myös sanoilla cheaper than food - jokseenkin kuvaavaa sekin (varsinkin, kun Islannissa ruoan kehutaan olevan kallista).

Borko esiintyy Flow festivalilla Helsingissä lauantaina 16. elokuuta.

Kuva: Icelandairwaves.com

Kuluneen Keväät Levyt Top 3

Koska nyt on kesä (perustelut: 1. kalenteri näyttää kesäkuuta 2. olen neljän viikon kesälomalla 3. joku on varmasti nähnyt jo pääskysen), aion tehdä Last.fm:n avustuksella katsauksen siihen, mitä musaa olen kuluneena keväänä kuunnellut.

Keväinen musiikkimakuni on painottunut hyvin paljon kaikkeen kevyeen ja rentoon - syksyllä saatan taasen kaivaa järeämmät aseet esille, mutta kevään ja valon myötä en sellaista kaipaa.

Viimeisen kolmen kuukauden kuunnelluimmat levyni ovat:

1. José González: In our nature (2007)

Levy on edeltäjäänsä Veneeriä pelkistetympi sovituksiltaan, sanoitukseltaan pohdiskelevampi. Se on jonkinmoinen matka "ihmisyyden primitiiviselle puolelle". Joitain mainitakseni kappaleet käsittelevät sellaisia aiheita kuin moraali ja ihmisluonto.  Soitetuin raita levyltä on Killing for love, vaikka suosikkini kuitenkin ehkä on levyn päättävä kahdeksanminuuttinen Cycling trivialities.

2. Iron & Wine: Shepherd's dog (2007)

Varsinkin viime päivinä tunnun kuunnelleen tätä levyä tauottomasti. Tutustuin Iron & Wineen talvella (olipa muuten Sam Beam Rautoineen ja viineineen kolmas merkintäni tässä blogissa!) Our endless numbered days -levyn muodossa ja ihastuin. Hieman myöhemmin tuli ostettua tämä Shepherd's dog, johon olen aivan rakastunut. Sain ystävänikin ostamaan tämän levyn pelkällä hehkutuksellani, mutta - noh - hän ei siitä loppujen lopuksi innostunut ilmeisesti aivan yhtä paljon kuin allekirjoittanut. Henkilökohtainen suosikkini kahdentoista kappaleen joukosta on House by the sea. Kiitän vinkkauksesta tämän levyn suuntaan lukijaani Anssia, joka kommentissaan vinkkasi tämän levyn olevan mielestään viime vuoden paras levy, koko maailmassa. Taidan minäkin vielä myöhäisheränneenä yhtyä mielipiteeseen!

3. Devendra Banhart: Smokey rolls down thunder canyon (2007)

Kolmantena minuun on kuluneena keväänä iskenyt amerikkalainen kummajaisfolk Devendra Banhartin muodossa. Vasta levyn ostettuani ja sitä jonkin aikaa kuunneltuani minulle selvisi, että levyn ensimmäisessä kappaleessa, Cristobal, laulaa meksikolainen näyttelijäsuosikkini, ihana Gael García Bernal - joka ei ainakaan tee kappaleesta yhtään huonompaa. Smokey rolls down thunder canyon on hauskalla tavalla sekoitus niin monenlaista musiikkia olematta kuitenkaan sekava tai epäyhtenäinen. Puolivälistä löytyy uinumisvaihe, keskiväli sisältää meneviä jopa bilehenkisiä kappaleita ja niin edelleen. Alkuun suosikkini oli huikea Seahorse, tällä hetkellä miellyttää vanhat iskelmät mieleen tuova Shabop shalom. Tämä levy vaatii aikaa ja keskittymistä, mutta myös palkitsee.

Loppujen lopuksi näissä kolmessa albumissa on hämmentävän paljon yhteistä. Kaikki mieslaulajia, singer-songwritereita, kaikki kolme levyä ovat melko vähäeleisiä. Siihen on kai hyvä kiteyttää mennyt kevät musiikilliselta anniltaan minun kohdaltani!