Kuuleville korville

Bringing Online Radio Back On Track!

2010-04-18T18:39:00.007+03:00

Arvoitus: Kuka päivittää ikuisuuden hiljaiseloa viettänyttä musiikkiblogiaan silloin, kun pitäisi lukea tilintarkastuksen tenttiin? Varmaan vaikea arvata, että minä. Hurraa aikaansaamisen loistokkuus!

Pitkän tauon jälkeen palasin julistamaan trikoon ja retromusiikin ilosanomaa. Nimittäin, American Apparel on silkkaa neroutta. Ei, se ei ole bändi, vaan vaatemerkki, joka on online-kaupassaan onnistunut yhdessä jos toisessa asiassa. Ensinnäkin, kuka keksii luoda kunkin vaatteen kohdalle linkkejä blogimerkintöihin, joissa kyseinen vaate on edustettuna? Toiseksi, kuka nero on keksinyt liittää Viva Radion verkkokauppaan – listen while you shop! Se on American Apparelin virallinen kanava myös myymälöissä.

Viva Radio soittaa dancea, indie rockia, poppia, räppiä, jazzia ja paljon muuta. Kanavan lukuisat DJ:t räätälöivät omat soittolistansa. Musiikkiskaala on laaja ja kulloinenkin genre riippuu paljon DJ:stä, tietysti. Vielä en ole ehtinyt omaa DJ-suosikkiani löytämään ja liekö tuolla väliäkään, kun musiikki on aina hyvää. Viva Radio on paras vaihtoehto niinä päivinä, kun ei oikein osaa päättää, mitä kuuntelisi!

Puolisoni sanoin: Tämähän on kuin Groove FM parhaimmillaan.

Kuva: American Apparel

Kansallishurmaa

2009-06-08T21:36:00.004+03:00

Jostain syystä olen viime aikoina hirmuisesti kiinnittänyt huomiota lyriikoihin – ja itse asiassa myös lukenut runoutta, kotimaista Eeva Kilpeä. Tuntuu, että tällä hetkellä kuin haen jotain sanoituksista; keskityn, koitan päästä jyvälle jostain merkittävästä.

Suureen suosiooni ovat taannoin tiensä löytäneet niin Metric kuin aiemmin mainittu Olavi Uusivirta ja The Nationalkin. Metric on hyväntuulista ja helppoa, mutta ihan älyttömän hyvin tehtyä indiepoppia/-rockia. Rytmiryhmän uusin levy Fantasies ansaitsee vähintäänkin kaksi peukkua! Mutta ei siitä tällä erää sen enempää, sillä varsinaisesti tulin hehkuttamaan The Nationalin hienoutta. (Taas tapani mukaan aika paljon muista jäljessä. That's me.)

Olen aiemminkin huomannut, että parhaat yhtyeet vaativat usein kypsyttelynsä; sen kasvun, että pääsee johonkin kiinni, oivaltamisen. Interpolin virstanpylvääseen, Anticsiin, pääsin sisälle vasta monen monituisen kuuntelukerran jälkeen. Mutta sitten se iski ja lujaa. Samoin kävin tämän The Nationalin kanssa. Kävinhän toki yhtyettä Ruisrockissakin viime kesänä katsomassa – ihme sinänsä, sillä yleensä minulla on taipumus missata kaikki, mistä myöhemmin alan diggailla. (Jon Spencer blues explosion, Muse, Nine, The Hives.. You name it.) Minä vain en osaa katsoa livenä yhtyeitä, joiden biisejä en tunne. Vaikka The Nationalin Ruisrock-keikka oli kyllä hyvä, sen verran minäkin tajusin! En kuitenkaan innostunut niin paljon, että olisin kotona asti jaksanut näitä kuunnella.

Pari viikkoa sitten kuitenkin muistin taas The Nationalin olemassaolon ja ajattelin testata kokonaisia levyllisiä. Olen pyöritellyt enimmäkseen Boxeria sekä Alligatoria – molemmat on tosi kovaa kamaa. Fake empire, Squalor Victoria, Secret meeting ja etenkin tämä Slow show kuuluvat suosikkeihini.

"You know I dreamed about you
for twenty-nine years before I saw you.."

Ehkä olen tulossa vanhaksi, kun tällainen setämusiikki vetoaa jo syvimpiin tunteisiini. Mielenmaisemani tästä musiikista: pimeä yö, ulkona ehkä sateinen ilma, istun ikkunalaudalla vähän alavireisellä mielellä, katselen ulos. Kuinka liikuttavaa.

Kuva: Last.fm

Olavi On Hullu (Ja Ihana)

2009-06-04T21:40:00.002+03:00

Olen ehkä rakastunut erääseen suomalaiseen muusikkopoikaan. Kuin mikäkin teinityttö! Hän on 25-vuotias, tummatukkainen, soittaa kitaraa ja kirjoittaa lauluja. Ja näyttelee. Ja hänen nimensä on liippaa hauskan läheltä Suomen yhden tunnetuimman tangolaulajan nimeä.

Hän on tietysti Olavi Uusivirta.

Voisin oikeastaan sanoa, että en tiedä, mitä tapahtui. Ensin tuli Spotify, sitten pienet valkoiset Genelecini soittivat Olavia. Ja kohta aloin jo käyttää nimeä Ihana Olavi. Eikä aikaakaan, kun puoliso kotona jo valitti, että taas tätä tyttöjen musiikkia. (Hah, taisit juuri jäädä kakkoseksi! Ei sentään pahasti, koska ainakin ylläolevassa kuvassa Olavi näyttää tyyliltään aika paljonkin samalta kuin toinen puoliskoni, miinus silmälasit.)

Asiaan. Olavi Uusivirran kolmas levy, reilu vuosi sitten ilmestynyt Minä olen hullu on yksinkertaisesti hyvä levy. Se ei ole sitä radioystävällistä kepeää ihankivaa poppia, miksikä sen ehkä voisi mieltää. Ainakaan pelkästään. Siellä ei juuri ole Raivo härän, Me ei kuolla koskaan tai Irrallaan -biisien kaltaisia hittejä, mutta loistavia kappaleita levyllä on sitäkin enemmän: Viimeinen kesä, Löysäläisen laulu, Ukonlintu ja virvaliekki... Ennen kaikkea kokonaisuus on yhtenäinen, hieno ja omaleimainen. Olavin musiikki on kuin hänen tyylinsä: molemmat ovat selkeästi muuttuneet uran varrella. Ja niin sen pitää ollakin.

Silti silmäni hiukan pyöristyivät, kun Rumban nettisivuilta luin Kai Latvalehdon arvostelua: "Sanoittajana yksikään alle kolmikymppinen suomalainen miesrokkari ei tällä hetkellä yllä Uusivirran tasolle." Hetken mietittyäni totesin, että olen kyllä samaa mieltä. (Joskin toisen hetken mietittyäni tuumasin, että eipä niitä kategoriaan sopivia tunnettuja muusikoitakaan mahdottoman paljoa ole.) Olavi on poikkeuksellisen hyvä sanoittaja, joka osaa hakea myös sellaista mennen ajan tunnelmaa biiseihinsä. Ei voi kuin nostaa hattua – harva suomenkielinen musiikki minua näin houkuttelee.

Ainoa asia mikä tässä harmittaa, on tietysti se, ettei herralla ole kesällä yhtään keikkoja. Olen taas auttamattomasti myöhässä – no, onhan Hullukin julkaistu jo yli vuosi sitten.

Ja koska blogipäivitys ei ole mitään ilman muutamaa YouTube-videota (...), loppuun vielä sitä Olavia, mihin ehkä suuri yleisö on tottunut...

...sekä sitä toista puolta, mikä levyltäkin löytyy:

En oikein osaa päättää, kummasta pidän enemmän.

Kuva: Savon Sanomat

Kesä Ja Festivaalit!

2009-06-04T20:53:00.005+03:00

Kesä on täällä, ja mitäkö se tarkoittaa? Tietysti festareita maan joka kolkassa sekä esiintyjiä jokaiseen makuun! Minun osaltani festarit taitavat rajoittua Ilosaarirockiin, jossa olen toisen päivän palvelemassa janoista rokkikansaa pääanniskelualueella sekä Flow festivaliin, jonne tänä vuonna on Ihan Pakko suunnata, koska: YANN TIERSEN! Flow'ssa varmaan riittäisi katseltavaa ja kuunneltavaa kaikkina kolmena päivänä, mutta luulen silti olevani tylsä ja jättäväni kestit osaltani yhteen päivään. Perjantaina saatan Yann Tiersenin lisäksi nähdä Vampire Weekendin, Ladyhawken, Roots Manuvan, New Young Pony Clubin sekä liudan kotimaisia laulu- ja soitin yhtyeitä.

Yksi Flow'n esiintyjistä on sunnuntaina lavalle nouseva Lily Allen - joskaan en oikein osaa päättää, mitä ajattelisin tuosta ikäisestäni brittipopparista. Toisaalta musiikki on niin perus radiohuttua, mutta joissain kohtia siinä kyllä on sitä jotain, esimerkiksi The Fear -kappaleessa. Tämän hetkisessä työssäni konttorirottana tulee kuunneltua jonkin verran radiota (enkä edes itse valitse kanavaa) ja eilen kuulin Lily Allenin biisin Fuck you, joka herätti minussa jokseenkin suurta hilpeyttä. Hauska kontrasti: yleensä kun nämä fuck you -biisit sun muut ovat sellaista kiukkuangstia, niin Lily Allen laulaa oman kappaleensa kevyesti rallatellen! Tulee ihan mieleen, tietääkö neiti mistä se laulaa. Ehkä juuri tästä syystä toinen mielleyhtymäni on Mr. Bean: jakso, jossa herra Bean näyttelee iloisesti keskisormea, eikä ilmeisesti oikein ymmärrä sen tarkoitusta. No, Lily varmasti kuitenkin tietää mistä on kyse. Vai mitä ajattelette?

Festariohjelmisto bändeineen kaipaa vielä tutustumista, tiedä mitä kiinnostavaa sieltä voi vielä löytyä. Minkälaisia suunnitelmia sinun festarikesääsi kuuluu?

Kuva: Rolling Stone

Syntymäpäiväonnittelut!

2009-02-12T22:44:00.003+02:00

Yksi suomalaisista tarinankertojasuosikeistani on ehdottomasti Kauko Röyhkä. Miehellä on sana hallussa! Laulujen ja kirjojen muodossa hän kertoo viehättävän sekopäisiä tarinoita erilaisista ihmiskohtaloista ja sattumuksista. Röyhkän kirjat olen melkein kaikki lukenut ja suosittelen etenkin Kahta aurinkoa kaikille. Loistava, erilainen sotakirja, joka ylsi aikanaan Finlandia-ehdokkaaksikin.

Röyhkältä on tullut pitkälti yli kaksikymmentä albumia sekä lisäksi minialbumeita ja kokoelmia (kolmetoista kappaletta!) - taso ehkä on vähän vaihdellut herran melkein kolmekymmentävuotisen uran aikana. Röyhkä on mielenkiintoinen persoona, josta varmaan jokaisella on näkemyksensä. Tänään tämä kulttuuripersoona täytää 50 vuotta - siispä onnea!

Kuva: DexViihde

Hienoja Ovat Islantilaiset

2009-02-09T22:39:00.003+02:00

Sunnuntain Helsingin sanomat kirjoitti Islannin maineesta hienona maana. Aihe on nyt hieman kaukana musiikista, mutta lehti kirjoitti muun muassa, että Islanti on muiden silmissä niin kelpo ja kunnollinen pikkumaa, että. Islanti halutaan EU:n jäseneksi, vaikka tavallisesti niin tarkkoja ollaankin tiettyjen, muun muassa taloudellisten, kriteerien täyttymisestä. Hyvä ettei tuo pieni saari jo pian uppoa moiseen finanssikriisiin! Musiikkiasiaan: Helsingin sanomien toimitajat, tai kuka lie, olikin keksinyt, että Islannin mainio, maanläheinen ja sympaattinen maine on paljon sieltä lähtöisin olevan musiikki- ja kulttuuriskenen aikaansaamaa. Kuka voisi paljon muuta väittää? Kuka tietää Islannista jotain muuta kuin Björkin tai Sigur Rósin (tai luonnonihmeet, mutta unohdetaan ne nyt)? Tai kirjailijat, joita niitäkin pieneen maahan mahtuu muutama lahjakas. Jutussa oli mainittu juuri Björk, joka on perustanut sijoitusrahaston kantaakseen oman kortensa kekoon maan taloustilanteen parantamiseksi.

Islannissa kaikki tosiaan tuntuu olevan toisenlaista. En tiedä mitä maata, tai mistä tulevaa musiikkia, siihen ylipäätään voisi verrata. Yhdestä jos toisesta islantilaisaktista ole minäkin täällä kirjoittanut ja taas palaan aiheeseen. Viime aikoina minua ovat ilahduttaneet vuonna 1997 perustetun Múm-yhtyeen videot, joita tässä olen katsellut! Muun muassa tämä, Rhubarbidoo. Tästä on vaikea päätellä, viekö musiikki piirrosta vai piirros musiikkia eteenpäin! Aivan kuin olisi taas lapsi, jossain tuolla kultaisella kahdeksankymmentäluvulla, niin somaa tämä on.

Jos Rhubarbidoo oli piirrettymäinen, They made frogs smoke til they exploded on ehkä sen esiaste - luonnoslehtiö. Mutta hei: tässähän on samoja juttuja kuin Go go smear the poison ivyn kansissa! Minusta on edelleen silkkaa nerokkuutta laittaa vaihdettavat, samaa teemaa jatkavat kansilehdet albumiin. Ja vielä kierrätyspahvi - kaikki tukee tunnelmaa!

Aivan yhtä lapsenomaista sisältöä sen sijaan ei ollut 2002 vuonna julkaistun Finally we are no one -levyn Green grass of tunnelin videolla. Aivan mielettömän kaunis video, in my opinion.

Suosikin Paluu

2009-02-06T08:02:00.005+02:00

Seuraa uutisia suomalaisesta musiikista - vasta kun niin julistin, etten juuri suomenkielistä kuuntele!

Eilen korviini kiiri nimittäin kuumia uutisia: Tehosekoitin palaa lavoille kesällä! Viisi vuotta sitten lopettanut Tehosekoitin esiintyy kesällä muutamilla festivaaleilla: Ruisrockissa, Raumanmeren juhannuksessa, Himos Festivaleilla, Suomi-ilmiössä (Oulussa) ja Tammerfestissä.

Tehosekoitin on kyllä ollut mitä erinomaisin livebändi. Aina kova meno ja biisit on hyviä! Tuli käytyä jäähyväiskiertueellakin Turun Klubilla vielä katsomassa, silloin vuonna 2004. Toivottavasti kesällä tiemme kohtaavat ja pääsen keikalle vielä kerran! (Minä kun en kovin innoissani tuosta kotikaupunkini Ruisrockista ole...)

Yhtyeellä on aina paikka sydämessäni. Yksi hauska muisto liittyy rippijuhliini, lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Serkkuni (jo aikuiset) olivat askarrelleet minulle kortin ja kirjoittaneet sinne sanoja Tehosekoittimen Maailma on sun -kappaleesta!

Nosta kasvot ylös sateeseen
Katso lintujen lentoa
Ne ei kylvä, ei ne satoa korjaa
Mut niil on tarpeeks kaikkea

Oi niitä aikoja!

Feelgood-biisi Blogaajatoveriltani

2009-02-05T08:45:00.006+02:00

Mistä musiikkiblogaajat saavat inspiraatiota ja keksivät aiheensa? Itse tykkään ammentaa ideoita ja hakea uusia rytmejä - mistäpä muualtakaan kuin - muista musiikkiblogeista! Radio on aivan liian yksipuolinen ja ne kanavat, jotka eivät ole yksipuolisia, ovat muuten tarjonnaltaan kummallisia. Lehtiä olen nykyään laiska lukemaan ja tarjonta on niin valtavaa, ettei sieltä aina jaksa etsiä sitä pientä osaa, joka itseä sattuisi kiinnostamaan. Kannattaa siis etsiä muutama musiikkiblogi, jonka kirjoittajat kuuntelevat samankaltaista musiikkia, mistä itse pitää - silloin lienee jo aikamoisten löytöjen lähteellä! Etsinnät voi aloittaa esimerkiksi sivun vasemmasta reunasta, jossa on listattuna muutamia minun mielestäni erinomaisia musiikkiblogeja.

Anssi vasta eilettäin postasi Pienet nuotit -blogiinsa kalifornialaisyhtye Port O'Brienin videon I woke up today. Katsoin sen ja olin kolmessa ja puolessa minuutissa ihan myyty ja leveä hymy huulilla! Ihana, hyväntuulisin kappale pitkään aikaan. Tekee mieli tanssahdella ja laulaa mukana!

Piti sitten muutenkin vähän yhtyeeseen tutustua. MySpacessa on viisi biisiä kuultavana - eivät aivan yhtä rytmikkäitä kuin edelläesitetty, mutta varsin kivoja joka tapauksessa. Etenkin Fisherman's son! Ja Close the lid! Ensimmäinen yhtymäkohtani muuhun musiikkiin olin ruotsalainen Peter Björn and John, jonka muutaman vuoden takaista vihellyshittiä Young folks ei varmaan kukaan voi olla muistamatta. Ehkä yhtyeissä on jotain samaa?

Port O'Brien on julkaissut kaksi albumia, All we could do was sing ja The wind and the swell. Ja ne, tai ainakin jompi kumpi niistä, taisi juuri päätyä himottavien levyjeni listaan.

Merkittäviä Kansia Viime Vuodelta

2009-02-04T16:35:00.005+02:00

Syksyisen hiljaiseloni vuoksi pureudun viime vuoden kansitaiteisiinkin vasta nyt, yli kuukauden jälkijunassa. Vuoden 2008 viimeinen Rumba (23+24/2008) listasi vuoden merkittävimpiä muusikoita, levyjä, kappaleita ynnä muita. Juorukellot kalkattivat minullekin tiedon, että ystäväni tekemät levynkannet on palkittu!

Näin sanoo Rumba: “Metallibändi Havoc Unitin levynkannet ovat pakkauskokonaisuutena yhdet vuoden viimeistellyimmistä kotimaisista kansista. Yhdistellen gotiikan, jugendin ja sosialistisen realismin parhaita paloja on turkulainen grafikko Ville Kaisla onnistunut visualisoimaan industrial-henkisen yhtyeen musiikin levyn kuoriin. Uudella tavoin klassista henkeä huokuvat kannet saavat vielä lisäpontta käytetystä kierrätyskartongista.”

Maininta meni aivan oikeaan osoitteeseen, sillä nuo todella ovat erittäin komeat kannet. Kokonaisuus ei kylläkään pääse oikeuksiinsa yhdessä pienessä kuvassa netissä tai lehdessä, sillä sisällä on lisää hienouksia. Hyvä Ville!

Muut neljä kansitaiteen sarjassa mainittua olivat Portisheadin Third, The Little Onesin Morning tide, The Soundtrack of our livesin Communion sekä Anna Abreun Now (kuvat linkkien takana).

Päänsisäinen Kriisi

2009-02-04T15:57:00.007+02:00

Tänään herätessäni päässäni soi jostain käsittämättömästä syystä Ismo Alangon Kriisistä kriisiin. Tuo innoitti kaivamaan muutamat vanhat Ismo-levyt esille! (Eipä niitäkään tosin ollut näissä maisemissa kahta enempää.)

Miehen musiikkia tuli kuunneltua enemmän nuoruusvuosina - joka ei omalla kohdallani kylläkään tarkoita Hassisen kone- ja Sielun veljet -vaiheita, paitsi marginaalisesti. Alangolla on monia oivaltavia sanoituksia, mikä on varmaan suurin syy siihen, että ylipäätään jossain määrin pidän kyseisestä musiikista. Suomenkielisessä musiikissa ehkä omalla kohdallani eniten häiritsee huonot/korviinpistävät/provokatiiviset/ärsyttävät sanoitukset. Omalla äidinkielellä lauletussa musiikissa tällaiset asiat ovat niin selkeitä - häiritsee, jos joku “ei toimi”.

Laskin äsken huvikseni, paljonko suomenkielistä musiikkia kirjastoissani on. Yksitoista yhtyettä, joista Egotrippi on ehkä ainoa, joka on mielestäni aivan erinomaisen ihana. Esimerkiksi tämä parin vuoden takainen Asfaltin pinta -kappale ja video! Tyttömusiikkia ehkä parhaimmillaan. Ja minulla ainakin tällainen tunnelmointivideo laukaisee hillittömän kaipauksen kesään!

Mitä mieltä sinä olet: onko suomenkielinen musiikki mistään kotoisin?

Mietin vielä, kertooko tuo nyt jostain, kun päässäni soi moinen kriisibiisi. Olenko jotenkin tavallista stressaantuneempi? Freudilaiset tulkitsevat unia, mutta kuka tulkitsee päässä soivia kappaleita? Cyanide and Happinessissa vaivan takia mentiin oikein lääkäriin. Heh!

Kuva: Magnus Scharmanoff

Sunnuntai-illan Nynnyindieannos: Great Lake Swimmers

2009-02-02T00:04:00.008+02:00

Olen tänään YouTuben ja MySpacen kautta kuunnellut kanadalaisyhtyettä Great lake swimmers. Musikantit asettuvat jota kuinkin samaan kategoriaan muun muassa Sufjan Stevensin, Bonnie ‘Prince’ Billyn ja rakastamani Iron & Winen kanssa. Ja laulaja on ulkonäöltään kuin hassu sekoitus Coldplayn Chris Martinia ja Flight of the Concordsin Bretiä!

Videoiden kauneinta antia edustaa biisi To leave it behind. Ihana kesä, ranta, surusilmäinen mies ja seepiasävyt! Olen muutenkin jo ikävöinyt kesää eikä tämä ainakaan auta siihen. Vai mitä sinä sanot?

Biiseistä tykkään enemmän singlekipaleesta Your rocky spine, jossa soittimien skaalakin on vähän monipuolisempi. (Mandoliini! Jess!) Kaiken kaikkiaan somia kappaleita, joita kuuntelee mielellään.

Löysin myös sattumalta sivun, josta voi ladata yhtyeen tarjoaman ilmaisen viisi kappaletta kattavan EP:n! Käyhän lataamassa täältä, jos kiinnostuit.

Kuva: Last.fm

Kuulumisia Lähes Haudan Takaa

2009-01-30T23:34:00.007+02:00

Hei vaan Kuuleville Korvillenne jälleen, pitkän tauon jälkeen! Olen viettänyt hiukan hiljaiseloa. Syksy oli äkkiä ohi ja "ihan just" aloitetuista liiketalouden opinnoistakin on jo yli seitsemäsosa suoritettu. Hämmentävää tämä ajankulu!

Semi-vakaa aikomukseni on kuitenkin nyt elvyttää tätä blogia. Vaikka köyhtymiseni, tulojeni pienenemisen, myötä levyhankintani ovat hiipuneetkin vähän onnettomalle tasolle, hitot siitä! Voisiko kaltaiseni ihminen kuitenkaan olla kuuntelemattakaan musiikkia ja altistumatta sille - ei voi. Toimin sitten vaikka äänitorvena toivottavasti ainakin yhdelle ja puolelle lukijalleni; tarjoan vaihtoehtoja niille, joita ei kiinnosta Lady Gaga tai (apua mitä muuta tähän keksisi) Euroviisut.

Aivan jo aloitinkin tämän blogin uuden elämän: päivitin olevani nykyään 23-vuotias. Niin ne vuodet vierivät, mutta onneksi aina voi kuluttaa elämänsä itseään vanhempien kanssa. Niitä vanhemmaksi ei voi koskaan tulla!

Tällä erää ei kuitenkaan muuta kuin rokkerrol, rauhaa ja rakkautta ja kyllä: PALAAN ASIAAN.

Parasta Juuri Nyt: Kent!

2008-09-10T17:14:00.006+03:00

Viikonloppuna innostuin oikein urakalla kuuntelemaan Kentiä ja juuri muuta ei täällä sen jälkeen olekaan soinut. Tillbaka till samtiden, mikä upea levy!

Ensimmäiset muistot Tillbaka till samtidenista ovat viime vuodelta, ajalta hieman ennen joulua. Olin ystäväni luona joulukortteja askartelemassa ja kuuntelimme tätä levyä. Se oli tainnut juuri niihin aikoihin ilmestyä, ystäväni oli sen käynyt ostamassa. Silloin tunnelmat levyn suhteen olivat osaltani vähän nihkeät - en oikein innostunut kuulemistani "ysärivaikutteista" levyllä, ylipäätään noista elektronisemmista lisäyksistä vanhaan Kentiin.

Joululahjaksi Sony BMG:ltä (töiden kautta) sain tämän levyn itselleni. Taisin sen talvella kuunnella pari kertaa läpi - oikeastaan mikään ei vaan houkutellut tarttumaan siihen. Keväällä ja kesällä kuitenkin levy rupesi vähän enemmän aukeamaan, kun kuuntelin sitä muutamaan otteeseen. Aloin hiljakseen tykkäillä uudemmanlaisesta, syntikoita mukaansa napanneesta Kentistä. Bändi tuli myös nähtyä heinäkuussa Ruisrockissa - oli yhtä aikaa sekä rokkaava että tanssittava setti!

Asiasta sivummalle; edellisviikolla alkoi opiskelu. Nyt alkuunsa on menossa perusopintoja - muun muassa ruotsin kertauskurssi! Kielioppiasioita ja sanoja vähän vielä tapailen (vaikka oikeasti ehkä puhunkin keskimääräistä paremmin ruotsia) ja keksin yhtenä iltana, että tutkailenpa vähän Kentin sanoituksia oppimistarkoituksessa. Nyt olen melkein jäänyt koukkuun siihen puuhaan! Kummasti se on saanut myös näkemään Kentin hieman eri vinkkelistä.

Mutta yleisesti Tillbaka till samtiden -levystä. Se taitaa olla aikamoinen mielipiteiden jakaja yhtyeen fanien keskuudessa. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä (noinkin pitkäikäisen) yhtyeen pitää kehittyä ja mennä eteenpäin. Mitä muutokseenkin tulee, kaikkia ei voi koskaan miellyttää yhtä aikaa. Olisihan Kent voinut viedä musiikkiaan vaikka hevimpäänkin suuntaan (mikä nyt tuntuu olevan kovinkin muodikasta), jolloin se todennäköisesti kiinnostaisi minua huomattavasti vähemmän.

Olen iloinen tästä uudesta kurssista, vaikka ottikin sellaiset puoli vuotta, että löysin sen hienouden. Hauskan havainnoin tein myös miettiessäni suosikkibiisejäni levyltä: Berlin, LSD, Någon?, Vy från ett luftslott, Columbus.. Kolme ensimmäistähän ovat nimenomaan näitä uudentyylisiä kappaleita! Entistä tanssittavampia, syntikoilla höystettyjä. Columbus taas on muuten vaan nätti, tykkään sen sanoista.

Oi Kent, oi Kent!

Kuinka paljon musiikin sanoitukset sinulle merkitsevät? Minkä verran aikaa ja energiaa kulutat niiden lukemiseen ja miettimiseen?

Kuluneen Kesän Levyt Top 3

2008-09-01T21:48:00.003+03:00

Enää ei voi kiistää, etteikö jo olisi syksy. Syyskuun ensimmäisen päivän kunniaksi (viileiden ilmojen mitenkään asiaan vaikuttamatta) vedin tänään tutut punaiset lapaset käteeni, kun poljin kouluun. Syyskuun alkamisen kunniaksi tutkaisempa vielä senkin, mitä kesäkuukausina tuli kuunneltua!

1. Isobel Campbell & Mark Lanegan: Sunday at Devil Dirt

Erinomaisen hieno folk-henkinen levy, josta kirjoitin jo aiemmin. Kestää kuuntelua ja olen edelleen (tosiaan, melkein kahden kuukauden kuluttua) aivan samaa mieltä.

2. Isobel Campbell & Mark Lanegan: Ballad of the Broken Seas

Tästä levystä tuli pakkohankinta, kun Sunday at devil dirt osoittautui niin erinomaiseksi. Uudempaan verrattuna tämän levyn tunnelma on vielä pienimuotoisempi, herkempi, ehkä tietyllä tapaa suloisempi. Uudempi levy on enemmän sellaista hieman rujonkaunista. Campbell & Lanegan -yhdistelmä on yksinkertaisesti ihana ja toimii kuin piri.

3. 16 Horsepower: Secret south

Kuuntelen sitä mitä mainostan! 16 horsepoweristakin kirjoitin taannoin. Toimii niin monissa tilanteissa, siksipä tämä altsu-country-levy onkin päätynyt myös puhelimeeni.

Arvontakin on nyt arvottu. Kommenttien vähyyden vuoksi päädyin arpomaan vain yhden levyn - ja se menee Anssille! Otahan yhteyttä, niin laitan levyn postiin.

Odotus Palkittiin Sunnuntaina

2008-08-26T20:02:00.005+03:00

Sunnuntainen Sigur Rós -konsertti Kulttuuritalolla oli hieman erilainen elämys kuin olisin odottanut. Ensimmäisenä suu loksahti auki, kun bussista pois hypätessä näki sen jonon. Voi apua! Sitä riitti varmaan parinsadan metrin mitalta. Luulin, ettei se lyhenisi koskaan, mutta toisaalta vielä tuli paljon väkeä jonoon meidänkin jälkeemme. Parikymmentä minuuttia siinä vierähti tihkusateessa jonotellessa - yllättävän vähän kuitenkin.

Vanhentuneina ja vähemmän fanaattisina ihmisinä päädyttiin istumapaikkoihin. Paikat oli, noh, mitä nyt voi olla, kun saapuu paikalle suunnilleen koko väkijoukon puolivälissä. Toiseksi takimmaisesta rivistä, ihan reunasta, mutta ainakin sieltä näki hyvin. Ehkä tunnelma olisi ollut erilainen läheltä ihastellessa, väkijoukossa hikoillessa, mutta ei nyt tällä kertaa.

Illan soittolista Last.fm:n mukaan oli:

1. Svefn-g-Englar

2. Glósóli

3. Ný batterí

4. Fljótavík

5. Við spilum endalaust

6. Hoppípolla

7. Festival

8. Svo Hljótt

9. Heysátan

10. Inní mér syngur vitleysingur

11. Sæglópur

12. Hafsól

13. Gobbledigook

- - - - -

14. Popplagið

15. All Alright

Muutama ensimmäinen kappale, etenkin Glósóli tuntui jotenkin kaoottiselta. Siinä oli liikaa kaikkea. Mutta siitä setti eteni mielestäni parempaan suuntaan, hienoja kappaleita riitti joka lähtöön. Upealla tavalla monet kappaleista jaksoivat kantaa eteenpäin, kehittyä, yltyä lähes raivoisaan soittoon asti. Uuden levyn nimikkokipale Gobbledigook toimi livenä ihastuttavasti yleisön taputtaessa hulluna! Positiivista oli myös, ettei soitto varsinaisesti keskittynyt uuteen tuotantoon. Uuden levyn kappaleita soitettiin kuusi, loput yhdeksän biisiä suht tasaisesti muilta levyiltä. Vaikka häpeällisen vähän olen uusinta levyä ehtinyt kuunnella, täytyy sanoa, että kyllä pidän siitä jaVið spilum endalaustinkin tapaiset kappaleet toimivat livenäkin kivasti. Biisilistasta oli kuitenkin saatu sopivan vaihteleva, ehdottomasti.

Yhdessä vaiheessa keikkaa oli myös lähes tulkoon taianomainen hetki, kun oli hyvin hiljaista! Oli todella hämmentävä tilanne kesken konserttia, kun soittajat ovat hiljaa ja yleisö on aivan hiljaa. Kukaan ei taputa, ei puhu - jokainen varmaan lähes tulkoon hengitystä pidättäen odotti yhtyeen jatkavan soittamistaan. Hiljaisuus on hieno tehokeino enkä muista vastaavaa kesken konsertin aiemmin kohdanneeni!

Kuitenkin koska aiemmat Sigur Rós -"livekokemukseni" rajoittuvat tasan Heima-dvd:hen, en jotenkaan osannut ajatella yhtyettä näin rockaavana. Odotukseni olivat enemmän tasoa pientä ja kaunista, livenä bändi oli hiuksianostattava. Kuten monella taholla on todettu, yhtye lie nyt palannut enemmän juurilleen - soittamaan bändinä sen sijaan, että käyttäisi lavalla reippaalla kädellä jousi- ynnä muita soittimia sekä toisia bändejä.

Nyt olen nähnyt jo kaksi ihan huippusuosikkiani tänä kesänä livenä, ja vieläpä hyvän keikan molemmilta - ei huono saldo ollenkaan!

Kuva: 1541 / Flickr

Viimeistä Viikkoa Viedään!

2008-08-25T21:30:00.002+03:00

Sunnuntaisella Helsinki-reissulla tuli Sigur Rósin keikan lisäksi käytyä katsomassa Tennispalatsissa alankomaalaisen valokuvaaja/ohjaaja Anton Corbijnin näyttely. Kaikki Helsingissä liikkuvat (tai jopa siellä asuvat) musiikin ystävät, kipaiskaapa ihmeessä katsomaan tuo retrospektiivi - jos tämän viikon aikana vielä kerkiätte! Itse olin lähes tulkoon mattimyöhäisten joukossa ja hyvä, kun ylipäätään tuli mentyä.

Näyttely koostuu Corbijnin neljästä keskeisestä valokuvasarjasta vuosilta 1976-2002. Omaan silmään vakuuttavin oli alkupään sarja Famouz (1975-1988), jonka työt olivat kaikki mustavalkoisia ja suuria, rakeisia kauniilla ja pehmeällä tavalla. Kuvattavina olivat muun muassa Kraftwerkin herrat, yllä oleva Miles Davis, David Bowie sekä Bono.

Toinen osa näyttelystä (Star trak -sarja) oli enemmän muotokuvamaisia ja niissä näkyi muusikoiden lisäksi myös näyttelijöitä, taiteilijoita ja elokuvaohjaajia. Kolmanteen sarjaan (33 still lives) oli saatu jo enemmän väriä, kuvat oli otettu paparazzimaisesti lavastetuissa tilanteissa. Sarjasta löytyi myös ihana Björk!

Famouzin lisäksi toinen erityisesti mieleenjäänyt oli a. somebody -sarja, joka koostui Corbijnin omakuvista - mutta ei aivan tavallisista sellaisista! Kuvissa mies on ehostanut itsensä malliensa näköisiksi, ihailemikseen muusikoiksi: Bob Marleyksi, Jeff Buckleyksi, Sid Viciousiksi, Jimi Hendrixiksi.. Varsin hauska idea! Kyseisestä sarjasta seuralaisia nauratti kovin esimerkiksi teos a. mercury:

Anton Corbijn -retrospektiivi Tennispalatsissa 31.8.2008 asti, liput 7 €.

Kuvat: Anton Corbijn

Puolivuotissynttärit!

2008-08-24T12:24:00.004+03:00

Kuvitelkaa, että tämä kynttilä on puolikas:

Puoli vuotta ja 62 kirjoitusta on kulunut siitä, kun tämän blogin helmikuussa perustin! Sen kunniaksi olenkin päättänyt järjestää pienen arvonnan. Arvontaan osallistut kommentoimalla ensi viikon sunnuntaihin (31.8.) klo 23.59 mennessä tätä tai jotain tämän jälkeen julkaistua merkintää. Jos et ole Blogspotin käyttäjä, keksi itsellesi nimimerkki. Mainitsemalla arvonnasta omassa blogissasi, tuplaat mahdollisuutesi voittaa (muistathan mainita tästä kommenttisi yhteydessä). Palkintoja on kaksi: omatekoinen cd musiikista, josta täällä olen kirjoittanut sekä yllätys-cd, joka siis ei ole poltettu vaan alkuperäinen.

Vähän talvea, kevät ja kesä tämän parissa ovat vierähtäneet mukavasti ja ilmeisesti minulla on säännöllisiä lukijoitakin. Kiitos teille kaikille, ilman kommentteja mielenkiinto blogailuun kyllä laskisi!

ROKKERROL!

2008-08-22T22:00:00.002+03:00

Perjantai-iltaan kuin hanska jalkaan sopiva hulvaton rockabilly-biisi Stray catsilta, joka muuten ensi viikolla keikkailee Suomessa! Ei kuulu varsinaisiin suosikkeihini muuten kuin punaviinin huuruisina perjantai-iltoina! Tanssimme äsken ja tuli hiki!

Laulavat näyttelijät / näyttelevät laulajat

2008-08-21T21:12:00.005+03:00

Scarlett Johansson, Julie Delpy, Juliette Lewis, Hilary Duff ja niin edelleen - näitä enemmän tai vähemmän vakavastiotettavia laulavia näyttelijöitä tai näytteleviä laulajia tähtitaivaalla riittää. Vaan taisipa hankintalistalleni juuri päätyä ranskalaisen Charlotte Gainsbourgin levy!

Katsoimme äsken ystävien kanssa elokuvan Science of sleep, jota Gainsbourg tähdittää yhdessä Gael García Bernalin kanssa. Elokuva oli surrealistinen, taiteellinen, hämärä, sadunomainen - mutta ihan viihdyttävä ja miellyttävä. Ehkä sitä ymmärtää paremmin, kun sen on nähnyt muutaman kerran. (Osaan silti kuvitella, miten veljeni todennäköisesti vihaisi tätä elokuvaa. Hän ei pidä mistään "epätavallisesta"; jopa Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme oli täyttä kuraa ja aivan naurettava - ne ihmisethän melkein lentääkin siinä! No toisaalta, en minäkään kyseisestä elokuvasta erityisesti pitänyt.) Science of sleepin lisäksi 37-vuotias Gainsbourg on nähty muun muassa elokuvissa I'm not there (joka pitäisikin muuten katsoa) ja 21 grammaa,.

Elokuvasta kuitenkin tuli mieleen eräs tuttu, joka taannoin puhui Charlotte Gainsbourgin musiikista. Pitipä itsekin päästä tutustumaan tuon sympaattisen, naapurintyttömäisen ranskattaren tuotoksiin ja biisejähän onneksi MySpacesta löytyi jälleen kolmin kappalein. Musiikki selvästi kulkee Gainsbourgin perheessä: vaatimattomasti neidin molemmat vanhemmat ovat myös näyttelijöitä ja laulajia eivätkä siihen vielä lopu suvun yhteydet musiikki- ja elokuvamaailmaan.

Gainsbourgin debyytti Charlotte for Ever ilmestyi jo vuonna 1986 ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistiin toinen levy, joka kantoi nimeä 5:55. MySpacessa on kuultavana kappaleet 5:55, Tel que tu es sekä The song that we sing. Omaa sydäntä eniten lämmittää ranskaksi laulettu Tel que tu es - minulle tulee siitä mieleen Yann Tiersenin ja Shannon Wrightin yhteistuotanto. Kaunista, pienimuotoista, herkkää, soljuvaa naistulkintaa. Voisin jopa sanoa rakastettavaa.

Mietin, mitä tuttua 5:55-kappaleessa on, kunnes keksin: olen joka päivä tällä viikolla herännyt tuolla kellonlyömällä. Käykää sen kunniaksi katsomassa kappaleen tyylikäs, mustavalkoinen video YouTubessa. Suoraan videota en saa tänne, mutta klikkaa tästä katsoaksesi videon.

Kuvat: MTV3 Viihde, Last.fm

Siirtymä stereoista television puolelle

2008-08-21T17:51:00.004+03:00

Parasta tv-antia viime syksynä tarjoili ehdottomasti jäätävän verinen psykopaattisarja Dexter. Nimiroolissa nähtävä Michael C. Hall kuului jo ennen tätä suosikkeihini Mullan alla -sarjan tuotantokausien jälkeen - nyt olen entistä vakuuttuneempi herran loistavuudesta ja lahjoista.

Dexter Morgan on miellyttävä ja charmikas veriroisketutkija Miamin poliisissa - ja pakkomielteinen sarjamurhaaja, joka on ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Hirveitä asioita lapsuudessaan kokenut Dexter on tarkka ja huolellinen murhaaja, joka tappaa rikollisia, jotka ovat jääneet rankaisematta. Sarja käsittelee hyvää ja pahaa, eräänlaisia antisankareita, saa miettimään oikeaa ja väärää, jopa tuntemaan sympatiaa murhaajaa kohtaan.

Dexter on huikea sarja: se on jännittävä, viihdyttävä, ennalta-arvaamaton, herättää keskustelua, jakaa mielipiteitä. Toivottavasti toinen kausi on yhtä hyvä kuin ensimmäinen oli! (Jos et ole ensimmäistä kautta katsonut, se ei boksinakaan maksa enää kuin parikymppiä. Suosittelen.)

Ja syy, miksi Dexter on tänään aiheena: 22.00 alkaa sarjan toinen tuotantokausi Nelosella! Sitä odotellessa.

Kuva: Nelonen

Parasta vuodelta 2006

2008-08-16T20:16:00.005+03:00

Viime vuoden kesänä minä ja varmasti jokunen muukin tanssahtelimme progetunnelmissa 2006 julkaistun Von Hertzen Brothersin Approach-levyn parissa. Miten oivallinen ja hyväntuulinen levy tuo onkaan! Suosikkilauluni kyseiseltä läpyskältä on useiden kuuntelujen jälkeen Let thy will be done. Ne kitarat! Tuo mieskuoro! Stemmat! TOI-MII!

Näin tyttönä isoin ongelmani onkin enää päättää, kuka on veljeksistä se ihanin!

16 horsepower = 11 931.1979 watts

2008-08-16T19:09:00.002+03:00

Tarkoitukseni oli hieman googletella yhtyettä nimeltä 16 Horsepower ja otsikossa se, mitä tuo hakukoneystävämme ensimmäiseksi kertoi. Kiitos tiedosta, mutta tämä ei ollut aivan se, mitä etsin!

Kuukausi-pari sitten uuden musiikin kaipuussani siirtelin miehen levyhyllystä kaksi albumillista tätä alternative-countrya koneelleni - ja pian se mahtuu jo viidentoista kuunnelluimman yhtyeen joukkoon Last.fm:ssäni! Paremmalla (tai no, ainakin älykkäämmällä) puoliskollani on tapana kuunnella hieman minua marginaalisempaa musiikkia - Biosphereä, Bohren & der Club of gorea, Tim Heckeriä, noisea, neo-folkia, IDM:ää, ambientia ja sitä rataa. Läheskään kaikista hänen musiikillisista aivoituksistaan en jaksa ottaa selvää enkä miettiä, mikä kuuluu siihen osastoon, josta saattaisin löytää jotain tykättävää.

Eteen osuneet Heppavoimat olivat kuitenkin harvinaisen onnistunut löydös.

16 Horsepower on 1992 perustettu vaihtoehto-country-rockia soittava yhtye Denveristä, Coloradosta. David Eugene Edwards (laulu, kitarat), Pascal Humbert (basso) ja Jean-Yves Tola (lyömäsoittimet) musisoivat yhdessä vuoteen 2005 asti, jolloin yhtye hajosi erimielisyyksien vuoksi. Tänä päivänä Edwards ja Humbert soittavat yhdessä Woven handissa.

16 Horsepowerin lauluista löytyy huomattavat määrät myös uskonnollista viestiä ja kristillistä tematiikkaa. Onneksi harvoin kuitenkaan niin suorassa muodossa, että tällainen paatunut kirkosta eronnut sielu siitä ahdistuisi!

Itse olen kuunnellut vuonna 2000 julkaistuja albumeja, Secret South sekä Hoarse, joista jälkimmäinen koostuu live-taltioinneista vuodelta 1998. Todella, siis todella koukuttavaa tavaraa. Tässä musiikkia, joka sopii syksyyn kuin jalka hanskaan - ellei jopa vielä paremmin!

Linkkejä:

16 horsepower - Woven hand

MySpace

Kuva: Last.fm

Soittimellisesti Omituisten Kokoonpanojen Ilta

2008-08-15T09:47:00.007+03:00

Menin kuin meninkin eilen tuolle keikalle, josta edellisessä merkinnässä kirjoitin. Jostain syystä nykyään tulee kovin vähän keikoilla käytyä - johtunee osaksi työajoistani, kun joudun harvinaisen usein viikonloppunakin töissä päivystämään (en enää kauaa!). Nyt oli kuitenkin sopivassa saumassa tämä keikka, joten ei kun MENOKS!

Nyt teille paljastuu myös karu totuus valokuvaustaidoistani hämärässä keikkasalissa. Pahoittelen kuvan pienuutta; tämä ulko asuni ei selvästikään tahdo julkaista kovin leveitä kuvia.

Berliinistä Turkuun saapunut Eagle Boston oli kokoonpanossaan omituinen. Siis kaksi bassoa, syntikka ja rummut? Selvä. Rumpali oli pukeutunut luurankoasuun ja maalannut kasvonsa mustiksi, miesbasistilla oli hopeanväriset avaruuskengät ja tuo musta-punainen peruukki, laulajalla oli kotkabootsit. Todella mielenkiintoista.. Syntikkamiehessä vaan ei tainnut olla mitään kummallisuuksia. Keikalla oli lähes kiusallisen vähän ihmisiä (ja vielä kolme maksanutta katsojaa vähemmän: pääsimme listalle, kiitos baarimikkoystävän!) eikä tunnelma oikein noussut missään vaiheessa. Yhtye näytti hauskalta, mutta kuulosti - hmm - lattealta. Harmikseni pitää sanoa, etten vielä MySpace-kuuntelujen ja tämän keikankaan jälkeen muista yhtäkään biisiä.

Toisin kuin Eagle Bostonin, Astrid Swanin suhteen minulla sentään oli jonkilaiset odotukset. Ikäväkseni pitää sanoa, että hieman metsään mentiin tässäkin - harvoin hyvä setti lähtee pelkästään syntikoista ja rummuista. Taisi tuo Astrid kyllä sanoa, että tämä on vasta heidän kolmas duo-keikkansa. Jotain siitä puuttui ja muutamat tunnistamani kappaleet kuulostivat nekin varsin erilaisilta kuin albumiversiot. Onnistuneena extrana oli viimeinen laulu, jonka aikana lavalle kipusi myös Eagle Boston! Toteutus oli ihan toimiva. Ei tämä Astridin keikka huono ollut, odotin kai vaan jotain vähemmän taiteellista.

Kaiken kaikkiaan ilta oli siis keskimääräisen hauska. Molemmat kokoonpanot olivat hieman poikkeuksellisia, kumpikaan illan esiintyjistä ei ollut hermoillekäyvän alatasoinen, olut oli halpaa eikä loppunut kesken ja seura oli tykättävää!

Kuvat: omia

Keikalla Suomessa: Eagle Boston

2008-08-10T22:00:00.000+03:00

Jaksaisikohan sitä innostua Astrid Swanista ja ns. markan elektrosta? Tätä olisi tarjolla Turun Klubilla ensi torstaina, 14. elokuuta. Sisään pääsee kuudella eurolla.

Astrid Swanista kirjoitin jo maaliskuussa. Kummempiin toimenpiteisiin tämä MySpace-tuttavuus ei sen jälkeen johtanut - lähinnä Sea/e life -kappaletta olen silloin tällöin pyöritellyt, koska pidän siitä aika lailla. Mikä jottei Astrid-neito olisi kerran ihan kiva livenäkin todistaa, joten katsotaan, katsotaan. Hintakaan ei ole paha.

Toinen illan esiintyjä, markan elektroksi kategorisoimani yhtye, on berliiniläinen Eagle Boston. Nimi oli itselleni aivan vieras, kunnes internetin ihmemaa ja jälleen MySpace valottivat asiaa. Varsinaisia sivuja tällä(kään) yhtyeellä ei näytä olevan, mikä itselle on aina hienoinen pettymys. MySpace on kätevä, kun haluaa tutustua uuteen musiikkiin, mutta ulkoasu on melkoisen aikansa elänyt eikä sieltä informaatiota löydy nimeksikään. Yhtye ei näyttäisi olevan signattu vielä millekään levymerkille, joten pienestä ja tuntemattomasta kokoonpanosta lienee kyse yhtyeen kotimaassa Saksassakin.

Sen verran tietoa sain kuitenkin irti, että Eagle Bostonilla on myös kolme keikkaa Helsingissä 15.-17. elokuuta - muun muassa Flow festivalilla lauantaina. Kannattaa edes pikakuunnella, jos Flow'hun olet suuntaamassa!

Itse en tosin löydä näistä kappaleista mitään kovin erikoista - eivät jää kyllä sitten ollenkaan mieleen parin kuuntelukerran jälkeen. Onhan se mukavaa, että musiikkia tehdään, mutta jostain syystä tämän tyylistä musiikkia tehdään tällä hetkellä vähän liikaakin ja genre kärsii hienoisesta omaperäisten ideoiden puutteesta.

En tiedä vielä, annanko jälkimmäiselle yhtyeelle livenä mahdollisuuden. Torstai ja perjantai sattuvat kyllä somasti olemaan vapaapäiviäni..

Iloinen Kesävideo: Move Your Feet

2008-08-10T16:26:00.007+03:00

Pientä kisaväsymystä on selvästi ollut ilmassa musiikkiblogien maailmassa - omani ei empiiristen havaintojeni tuloksena ole ollut ainoa, joka on kärsinyt päivitystahdin hiipumisesta. Mutta täällä olen, elämä voittaa, syksy saapuu ja koulu alkaa!

Ajattelin ensin säästää tämän hauskan videon ns. "pahan päivän varalle", mutta mitä sitä pihtailemaan! Aurinkoiseen päiväänkin sopii kivasti iloinen elektropop ja pelien maailmasta kuvituksensa ammentava musiikkivideo. Esittäjänä on kymmenenvuotias tanskalaisduo Junior Senior - yhtyeen Junior on Jesper Mortensen ja Senior on Jeppe Laursen. Kyseinen Move your feet -kipale oli kaksikon ensimmäinen single ensimmäiseltä levyltä, D-d-don't stop the beatilta (2003).

Kuva: Last.fm

Katson Joskus Myös Elokuvia

2008-07-31T18:37:00.005+03:00

Katsoin edellispäivänä toistamiseen David Lynchin elokuvista tähän mennessä ainoan, jonka voin sanoa ymmärtäneeni. Kyseinen elokuva on Blue velvet, vuodelta 1986. Muutama päivä ennen sitä ja tehokkaasti vielä sen jälkeenkin elokuvan samanniminen tunnusbiisi soi päässäni.

Biisi on vanhaa iskelmää. Ensimmäisen kerran kappaleesta tuli hitti vuonna 1951 Tony Bennetin käsissä. Neljä vuotta myöhemmin jälleen listamenestystä kappale saavutti The Cloversin esittämänä ja jälleen vuonna 1963 kappale oli listoilla Bobby Vintonin esittämä. Toisin sanoen: on tätä sitten laulettukin.

Blue velvet -elokuvan naispääosassa on laulajatar Dorothy Vallensia esittävä Isabella Rosselini. Hänen todellisista laulunlahjoistaan en tiedä, enkä myös siitä, laulaako hän itse kappaleet elokuvassa. Tässä klippi elokuvasta!

Blue velvet on kyllä hyvä jännäri. Eikä musiikissakaan mitää vikaa ole! Elokuvan musiikista on vastannut 70-luvulta asti elokuvasävellyksiä tehnyt Angelo Badalamenti, jonka muita meriittejä tuolla saralla ovat muun muassa musiikit elokuviin The Beach, Holy smoke, Cabin fever ja Dark water sekä musiikit lukuisiin muihin David Lynchin elokuviin ja sarjoihin Twin Peaksista lähtien.

Angelo Badalamenti on David Lynchille sitä, mitä Danny Elfman on Tim Burtonille.

Jottei asiapitoisuus liikaa lipsahtaisi elokuvatrivian puolelle, kerron taannoisesta löydöksestäni. Ostin alen loppurysäyksestä alle 3 eurolla oldies-rock'n'roll-kokoelman! Tuplalevyltä löytyy jos joitain klassikoita: Sealed with a kiss, There goes my baby, Dream lover.. On Buddy Hollya, Patsy Clinea, The Everly brothersia, Bobby Darinia ja juuri tämä nimenomainen Blue Velvet -tulkinta Bobby Vintonilta. Aivan mahtavaa. Kunnon menneen ajan hurmaa -tunnelmaa - tekee mieli pukea kellohame päälle ja lähteä vähän tansseihin vanhalla amerikanraudalla! (Taisin juuri myös vähän ihastua 60-luvun tyyliin ja tähän löytämääni sivustoon.)

Synkkää Lauantai-iltaa, Toverit

2008-07-26T23:37:00.005+03:00

Kymmenen päivää putkeen töitä (ja huomenna mennään vasta viidennessä!), kaikki seuralaiseni ovat Uuden musiikin festivaaleilla - minä istun kotona, käyn töissä ja valmistan mysliä. Vielä kun ulkona on lähes yötä myöten helle, josta en edellämainittujen seikkojen takia oikein osaa nauttia - höh. Siis enpä ole parempaa viikonloppua pitkiin aikoihin viettänyt.

Tätä iltaa täydentämään sopii hyvin Anna Ternheimin ja Fyle Dangerfieldin duetto Lovers dream, jossa videolla jopa soitetaan viime aikoina kovin ihastelemaani instrumenttia: sahaa! Anna on videolla vielä paljon nätimpi kuin valokuvissa, ihana, kaunis Anna.

Anna Ternheimin lisäksi soittolista on tänään koostunut pitkälti miehen

levyistä:

16 Horsepower - Hoarse

16 Horsepower - Secret South

Autechre - Cichlisuite

Autechre - Gantz Graf

sekä aiemmin illalla vähän Nouvelle Vaguesta, kun olotilani oli hieman eloisampi.

Kaikkien Aikojen Suosikit vol. 2: Yann Tiersen

2008-07-23T18:30:00.010+03:00

Kuinka rakastankaan Yann Tierseniä ja kuinka vähälle huomiolle herran musiikki onkaan blogissani jäänyt! Taannoisessa kymmenen kysymyksen listauksessa taisin Les retrouvailles -levyn mainita, mutta siihen se jääkin. Eiköhän ole aika korjata asia!

Suurin osa varmasti tietää Tiersenin sävellyksistä iki-ihanan Amélie-elokuvan soundtrackin (2001), ehkä jokunen on korva tarkkana myös katsellut Goodbye Lenin!in (2003), jonka sävellystyö on samaisen miehen käsialaa. Elokuvamusiikin lisäksi Yann Tiersen on tehnyt kuusi omaa studiolevyä; La valse des monstres (1995), Rue des Cascades (1996), Le Phare (1998), Tout es calme (1999), L'Absente (2001) ja Les retrouvailles (2005). Ranskassa Tiersen tuli tunnetuksi Le Phare -levyllä, muualla menestystä seurasi lähinnä tuon Amélie-levyn jälkeen.

Itselläni näistä levyistä on pyöreästi puolet sekä Yann Tiersenin ja Shannon Wrightin yhteislevy Yann Tieren & Shannon Wright (2004). Tiersen on käyttänyt monilla levyistään useita ulkopuolisia laulajia ja muusikoita; Lisa Germano, Dominique A, Neil Hannon, Natasha Régnier ja niin edelleen.

Ihailen Tiersenin sävellystyön monipuolisuutta - joskin silti hänen sävellyksensä kuulostavat aina yanntiersenmäisiltä. Varsinkin live-pätkistä monipuolisuuden huomaa: osa kappaleista on raivokasta viulunvingutusta, lennokasta, osa surumielistä, osa kaunista yhteislaulantaa. Pääosassa kappaleissa soivat piano, viulu, harmonikka ja kitara ja näitä yhdistellään muihin soittimiin ja ääniin: melodikaan, lelupianoon, kirjoituskoneen naputukseen..

Wikipedia kertoo Yann Tiersenin soittaneen esimerkiksi Le Phare -levyllä seuraavia: violins, accordion, piano, mandolins, guitar, typewriter, small and big saucepans, cooking pot, tam-tam, banjo, harpsichord, oud, acoustic guitar, 12 stringed guitar, toy piano, vibra phone, cello, melodica, chimes, bowed mandolins, bicycles, bontempi, vocals. En edes tiedä, mitä nämä kaikki ovat ja se jos mikä on mahtavaa! Ainakin siinä mielessä, että musiikissa uskalletaan käyttää vähemmän tavallisiakin soittimia.

Mutta mutta. Siloitellumpi (tai ainakin vähemmän rujo) Amélie-levy on levylautasellani riittävästi pyörinyt diggailuni alkuvuosina ja nykyisiksi suosikeiksi ovat ennemmin nousseet niin lennokkaammat ja raivoisammat kappaleet kuin myös muutamat levyiltä löytyvät englanninkieliset biisit. Helpottavat vähän tuskaani, kun en ranskaa ymmärrä! Kokonaisuudessaan yksi hienoimmista kappaleista niin sävellykseltään kuin sanoiltaan on mielestäni Dominique A:n laulama Monochrome levyltä Le Phare. Siinä on niin sympaattinen ja hauska videokin!

Toiseksi esittelykohteeksi otan On tour -dvdl:tä Le Banquet -liven, joka valottaa enemmän harmonikka- ja live-puolta. Kyseinen dvd on muuten erittäin antoisa tuotos, sympaattinen ja lämmin kiertuepätkä, joka sisältää toki live-taltiointeja, mutta myös kuvaa tien päältä, jonkin verran haastatteluja ja niin edelleen. Suosittelen, jos muuten artistista pidät!

Tämän miehen sävellykset ovat vaan minun korviini jotain niin uskomatonta. (Minun avomiehenikin soitti nuorempana viulua - miksei hänestä tullut tällaista mestaria?) Vielä kun pääsisi livenä näkemään, ai että! Rakastan.

Kuvat: Last.fm

Klubille Kolmas Syyskuuta!

2008-07-21T21:04:00.004+03:00

Töissä muutama viikko sitten silmiini osui sähköposti viikon musiikkiuutuuksista/-uutisista ja aikani kuluksi päätin sitäkin vaihteeksi lueskella. Yksi yhtyeistä kuulosti muita kiinnostavammalta ja kotona piti asiaan tarkemmin tutustua.

Kyseinen yhtye on nimeltään The Deer Tracks, Ruotsin Gävlestä ponnistava kokeellista electroa vääntävä duo. Yhtyeen ytimen muodostavat David Lehnberg ja Elin Lindfors, jotka ovat puuhailleet musiikkiprojektinsa parissa 2006-2007 vuodenvaihteesta lähtien. Ensimmäinen mieleeni tuleva vertailukohta on islantilainen Múm, seuraavaksi Lehnbergin lauluääni tuo mieleeni kotimaisen Iconcrashin Jaanin äänen.

The Deer Tracksin ensimmäinen levy, 9 kappaletta käsittävä Aurora, julkaistaan 27. elokuuta. MySpacessa on tällä hetkellä kolme biisiä tulevalta levyltä kuultavana; Slow collision, Before the storm (liekö saanut nimensä Daruden vuosituhannen alussa julkaistusta levystä, heh!) ja Yes this is my broken shield. Yhtye keikkailee albumin julkaisun tiimoilta täällä Suomessa neljässä eri kaupungissa:

3.9. Klubi, Turku

4.9. Kuudes linja, Helsinki

5.9. Klubi, Tampere

6.9. Lutakko, Jyväskylä

Taidanpa pistäytyä tuolla ensimmäiseksi mainitulla keikalla yhtyeen katsastamassa, jos nyt liput tulevaan opiskelijabudjettiini vaan sopivat!

Kuvat: MySpace

I'm Just As Human As A Human Can Be..

2008-07-17T20:39:00.005+03:00

Sain ostaa Weeping willowsin uusimman, Fear & love (2007), julkaisun poistohyllystä sopuhintaan kahdella eurolla tänään. Levyn kokonaisuudessaan kuunneltuani se osoittautui ehkä hienoiseksi pettymykseksi - miten minulle tuli sellainen olo, että levyyn on haettu aiempaa popimpaa tuntua, osa vanhasta WW-synkkyydestä oli poissa. Last.fm määrittelee yhtyeen ruotsalaiseksi, indieksi, popiksi, rockiksi - minä sanoisin tätä iskelmä-popiksi surumielisillä sanoituksilla. Ainakaan Magnus Carlsonin (kuvassa) ääni ei ole pop/rock-genrelle tyypillisimmästä päästä!

Jotkin kappaleet tällä uusimmalla levyllä herättävät minussa hämmästystä. Sanoitukset I want to kiss you / I don't know why but it feels right / I want to see you / Shiver in the morning light esimerkiksi eivät kuulosta weepingwillowsmaisilta! Muutenkin kun tunnelma Shiver in the morning light kappaleella on niin poikkeuksellisen rakastunut ja hyvämielinen - siis hetkinen. Ja toisaalta taas tuntuu, ettei tällä levyllä ole paljoa eteenpäin menty. Hmm.

Vaikka levy ei olekaan yhtyeen vahvimmasta päästä, kaksi euroa voin maksaa pelkästään kauniista The burden -kappaleesta. Ja mahtavan herra Carlsonin äänestä!

Viime kesänä, aika lailla vuosi sitten, olin Wanajafestillä yhtyeen livekuntoakin todistamassa. Myöhäisillassa, viimeisenä yhtyeenä soitettu keikka oli yleisökadostaan huolimatta tosi liikuttava ja hieno. (Yleisökato: eturivissäkin oli väljää ja siihen pääsi koko keikan ajan!) Niin se vaan menee, että ikä tuo karismaa ja pyöreästi nelikymppisellä Carlsonilla sitä riittää. Herran esiintyminen on paljon vakuuttavampaa kuin takkutukkaisten teinipoikien tyttöjen perään ruikuttavat rakkauslaulut! Keikan jälkeen olin aivan myyty ja ihastunut Magnukseen. Ei sillä, hoitihan muukin yhtyeen väki tonttinsa hyvin.

Päivän YouTube ei kuitenkaan sisällä mitään viimeisimmän levyn kappaletta, vaan klassikoista hohdokkaimman, Weeping willows -tuotannon ehkä parhaan biisin: Touch me! Kappale on levyltä Into the light (2001).

Kuva: www.weepingwillows.nu

Inssimusiikkia: Jon Spencer Blues Explosion!

2008-07-15T20:04:00.006+03:00

Matkalla elokuviin näin autokouluauton, joka sopivasti hurjasteli punaisia päin popit raikuen, vain yksi ihminen kyydissään tosin. Jotenkin tästä tuli mieleen omat villit kuukauteni autokoulussa syksyllä viisi vuotta sitten ja etenkin inssi, jossa naurettavien radiokanavien sijaan kuuntelimme musiikkia minun levyltäni!

Jotenkin on jäänyt mieleeni, että viimeisellä ajotunnilla ennen inssiä sekä inssissä vielä autossa soi silloin diggailemani The Jon Spencer blues explosionin (tai lyhyemmin JSBX:n) levy Orange. Tuo Jon Spencerin, Russell Siminsin ja Judah Bauerin muodostama trio lyhensi sittemmin nimensä pelkäksi Blues explosioniksi - 2004 julkaistu Damage-levy ainakin ilmestyi jo lyhennetyllä nimellä.

Musiikki on aikamoista crosskitcheniä - näin ruoanlaittotermejä lainatakseni! Jotenkin kuvaillakseni sanoisin sitä punk-bluesiksi rockin hengessä ja enimmäkseen juuri kaikkea tätä sekaisin Jon Spencerin räkäisellä, hetkittäin huutavalla äänellä höystettynä. Biisit ovat tiukkoja ja saavat jalat takomaan lattiaa rytmikäästi.

Orange julkaistiin 14 vuotta sitten ja se oli yhtyeen kolmas levy. En ole oikeastaan pitkään aikaan kuunnellut tätä Spencerin rytmiryhmää - näin iän karttuessa olen vähän jättänyt raskaamman musiikin ja siirtynyt kepeämpiin indie-, folk- ynnä muihin hippeilyihin, noh, kuten täältä tiedätte. Taas vaihteeksi kuunneltuna tämä kuitenkin kuulosti ihan älyttömän hyvältä - sopisi kylläkin ehkä paremmin lauantai-iltaan ja etkoiluun kuin tiistai-iltaan ja aikaiseen nukkumaanmenoon!

Trio käväisi muuten Ruisrockissakin keikan heittämässä vuonna 2002. Enpä tainnut itse olla paikalla sitä todistamassa, koska mielikuvieni mukaan "löysin" bändin vasta hieman myöhemmin. (Todellakin: ei ole kerta eikä kaksi, kun olen missannut festarikeikan bändiltä, josta myöhemmin tulee iso suosikkini. Toisena hyvänä esimerkkinä mainittakoon Muse, joka soitti Ilosaarirockissa samana kesänä kuin JSBX Ruisrockissa. Tästä viisastuneena yritän nykyään tutustua ennakkoon tulevilla festareilla esiintyviin artisteihin ja yhtyeisiin, jottei vastaavaa pääsisi enää tässä mittakaavassa käymään.)

Tässä vielä yhden suosikkini, avausraita Bellbottomsin video. Kiitos Blues explosion, kiitos YouTube.

12 Raitaa Komeaa Folkia!

2008-07-10T22:55:00.007+03:00

Käteisvarantoni kasvoivat eilen harvinaisen mittaviin 70 euroon, kiitos visiitin Lippupalvelussa. Niin, se surullisenkuuluisa peruuntunut Björkin konsertti toi nämä rahat jälleen käsilleni. Koska livemusiikkielämys jäi kokematta ja noin viidenkympin junamatkat tekemättä, päätin, että voin hyvillä mielin sijoittaa edes osan näistä rahoista parahin levykauppaan nimeltä 8raita.

Ostin kolme levyä. Ensimmäisenä käteen tarttui huippuarvostelut saanut Isobel Campbellin ja Mark Laneganin yhteislevy Sunday at Devil Dirt.

Tätä olen tänään eniten kuunnellut. Vaikka en duosta alkuun muutamien MySpace-tuokioiden jälkeen enemmälti innostunut, olen nyt täysin vakuuttunut levyn erinomaisuudesta. Asetelma on epätavallinen: kirkasääninen kaunis, reilu kolmekymppinen nainen, joka myös on entinen Belle & Sebastianin taustalaulaja ja sellisti sekä grunge- ja rock-yhteyksistä, muun muassa Screaming treesistä ja Gutter twinsistä tuttu matalaääninen, yli nelikymppinen mies lyövät musikaaliset päänsä yhteen ja tekevät jo toisen levyllisen synkeitä folk-balladeja (ensimmäinen julkaistiin vuonna 2006 ja se kantoi nimeä Ballad of the Broken seas). Isobel henkäilee kauniisti ja etäisesti "siellä jossain", Laneganin ääni tulee syvältä sielusta - lähimmät vertailukohdat löytynevät Johnny Cashista sekä Tom Waitsista. Lopputulos on eheä ja ihastuttavan hieno; haluan nyt jo laittaa levyn soimaan uudelleen ja uudelleen.

Toukokuussa julkaistu levy koristaa nyt levyhyllyäni enkä yhtään harmittele, että maksoin siitä täyden hinnan, vaikka en kovin usein "kalliita" levyjä ostelekaan!

Tämän uutukaisen lisäksi ostoskassiini päätyivät Nouvelle Vaguen kakkoslevy Bande À part vuodelta 2006 sekä ostoslistallakin kummitellut Iron & Winen debyytti The creek drank the cradle. Näiden pariin palailen mahdollisesti myöhemmin - jos uudet ystäväni Isobel ja Mark sen sallivat...

Listauksia Ajatusten Koossapitämiseksi

2008-07-09T10:00:00.004+03:00

Muista en tiedä, mutta itselläni on tapana kerryttää kaikenlaisia listoja artisteista, yhtyeistä ja levyistä, joihin pitäisi tutustua, joita hankkia, joita kuunnella. Nimiä tarttuu niin kavereilta ja muiden blogeista kuin lehdistä, työpaikan sähköposteista ja netistäkin. Oma listani on tällä hetkellä kauan sitten päivitetty kyhäelmä dashboardillani sekä jotain sekalaista päässäni pyöriskelevää, jonka voisin viimein kirjata ylös ajatusten koossapitämisen ilosta.

Minulle on kaverien taholta suositeltu muun muassa Tegan and Saraa, John Frusciantea, Regina Spektoria, Calexicoa, Eelsiä sekä Belle & Sebastiania. Melkein kaikkiin näihin minulla on jonkinlainen ennakkokäsitys, joka estää näihin tutustumista täysin ennakkoluulottomin mielin ja siksi tällaiset nimet tahtovat jäädä hieman unohduksiin.

Yksittäisistä levyistä olen saanut kehotukseni tutustua esimerkiksi Tom Waitsin Mule variationsiin sekä Blonde redheadin 23:een.

Omasta puolestani rehellisen kiinnostunut olen sellaisiin itselle tuntemattomampiin nimiin kuin Mark Lanegan & Isobel Campbell, The Deer tracks, Final Fantasy, Band of horses sekä Boards of Canada, Aphex Twin ja muu IDM-suuntaus.

Hankittavaa-listalla puolestaan olemassaolollaan loistavat muun muassa Ladytronin uusi Velocifero, mainstream-osaston ylläpitämiseksi Coldplayn Viva la vida or Death and all his friends ja vanhat Iron & Wine -levyt. Lisäksi eräässä nimeltämainitsemattomassa tavarataloketjussa on meneillään 2 x CD 15 € -kampanja, joka houkuttaa toinen toistaan mielenkiintoisempiin hankintoihin - kyllä minä pian sorrun!

Interpol (ja The National) Ruisrockissa

2008-07-08T06:31:00.004+03:00

Kuten jo eilisessä merkinnässä mainitsin, viime sunnuntaina oli ehkä musiikillisen annin koko vuoden kohokohta (kun se Björkkin perui ylihuomisen esiintymisensä, johon minulla oli liputkin jo!). Yksi ehdottomista suosikkiyhtyeistäni - puhun tietysti Interpolista - oli löytänyt tiensä Suomeen ja vieläpä tänne kotikaupunkiini.

Piirun verran iltakymmenen jälkeen alkanut soitto alkoi odotusteni mukaisesti uusimman levyn avausraidalla, komealla Pioneer to the fallsilla, jota seurasi valehtelematta maata notkuttanut hitti Slow hands. Minun oli pakko raivata tieni edemmäs, tästä en halunnut menettää elettäkään!

Yhtye oli kovin vähäeleinen eikä Turun pimenevässä illassa juuri välispiikkejä kuultu - tosin en sitä Paul Banksilta tai muulta porukalta varsinaisesti odottanutkaan. Toiset syyttelivät yhtyettä mielikuvituksettomuudesta, yllätyksettömyydestä ja siitä, miten yhtye soitti kuin itselleen tai kuinka kappaleet esitettiin juuri kuin levyillä. Minua se ei haitannut, tykkäsin älyttömästi siitä intiimistä ja riisutun tyylikkäästä setistä.

Livenä jotenkin vakuutuin vähemmän kuuntelemani Turn on the bright lights -levyn NYC-kipaleesta, joka kuultiin ensimmäisenä kolmesta encore-biisistä. Hienosti toimivat myös biisit kuten Evil, Not even jail sekä The Lighthouse ja vanhempi kappale Stella was a diver and she was alway down.

Mielenkiintoinen vastakkainasettelu oli tietysti Interpolin ja niin ikään Yhdysvalloista saapuneen The Nationalin välillä. Helsingin sanomien Jarkko Jokelainen vakuuttui allekirjoittaneen lailla enemmän Interpolista, kun taas Turun sanomien toimittaja (jonka nimeä valitettavasti en muista) kallistui menevämmän ja enemmän irroitelleen The Nationalin puolelle. Perusteluja riittää jos johonkin suuntaan ja omat vankat kannattajansa löytyy varmasti molemmista leireistä (niin; mistä sitten kiistellä, jos ei mielipideasioista?). Itse jäävään itseni tästä dilemmasta, sillä en ole koskaan kuunnellut yhtäkään The Nationalin levyä alusta loppuun.

Katsoin keikkaa noin puoliväliin ja luulen saaneeni melko hyvän käsityksen siitä, mitä yhtye voi olla. En silti enemmälti innostunut näistä jenkeistä - toisaalta enhän varsinaisesti välittänyt Interpolistakaan ensimmäisillä kuuntelukerroilla! The National vaatisi varmaan jälleen aikansa, mutta kun olis niin paljon muutakin.

Jarkko Jokelainen arvioi ja vertasi näiden kahden yhtyeen soittoa Helsingin sanomien arviossa ja itse yhdyn lähes jokaiseen Interpolista sanottuun sanaan. Kirjoituksen voit lukea täältä.

Jos ennen olin ihastunut, nyt olen rakastunut. Voi Interpol, minkä teit.

Kuva: Helsingin sanomat

Kymmenen Kysymystä Musiikista

2008-07-07T22:36:00.008+03:00

Toisin kuin puolet muusta valtakunnasta, minä olen kesälomani pitänyt ja palannut takaisin töihin. Musiikkirintamalla on hieman hiljaista, koska teen siitä sellaista; en ole ollut oikein motivoitunut ostamaan uusia levyjä enkä suoraan sanottuna ole edes huikean paljon musiikkia kuunnellut. Viimeksi WOW!-tuntemuksia aiheutti avopuolison kuuntelema Aphex Twin - kaipa sitä "älykästä tanssimusiikkia" pitää siis omalle koneellekin saada paremmin tutustuttavaksi. Eilen oli kesäni yksi musiikillisista kohokohdista: Interpol Ruisrockissa! Nyt on olo toisaalta hieman apea, koska se on nyt ohi. Keikka oli kuitenkin aivan erinomaisen hyvä, huh huh sentään.

Paremman puutteessa täyttelen nyt tällaisen musiikkikyselyn - en pistäisi pahakseni, jos muutkin musiikkiblogilliset näitä täyttelisivät!

1. Yksi levy, joka muutti elämääsi

Ei ehkä muuttanut elämääni, mutta saattoi olla avainasemassa musiikkimakuani muuttamassa elektroniseen suuntaan: Fischerspoonerin #1 vuonna 2004.

2. Yksi levy, jonka olet kuunnellut useammin kuin kerran

Vaikka Yann Tiersenin Les retrouvailles, sitä olen kuunnellut hyvin paljon. (Olisipa kysymys mieluummin "levy, jonka olet kuunnellut hädin tuskin kerran"!)

3. Yksi levy, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle

Iron & Winen Shepherd's dog voisi sopia sinnekin..

4. Yksi levy, joka teki sinusta hupakon

Esimerkiksi Gwen Stefanin Love angel music babyn ostaessani koen sen jotenkin ehkä kolhaisseen itsekunnioitustani, tunnen itseni hieman naurettavaksi omistaessani tällaisen levyn, mutta siinä ihan totta on muutama varsin menevä raita.

5. Yksi levy, joka sai sinut melkein sekomaan

Ehkä Interpolin Antics siinä vaiheessa, kun tajusin sen loistavuuden kunneltuani sitä enemmän. Avopuolisoni jopa huomautteli, että kuuntelisit välillä jotain muuta, mä oon jo kyllästynyt tähän..

6. Yksi levy, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin

En muista, olenko itkenyt suoranaisesti jotain musiikkia. Oikealla hetkellä esimerkiksi The Gatheringin Souvenirs on melkein itkettävän hyvä levy.

7. Yksi levy, jonka toivoisit tulleen tallennetuksi

Jeff Buckleyn ennen kuolemaa kesken jäänyt levy My sweetheart the drunk. Kuolema korjasi ainutlaatuisen, lahjakkaan muusikon aivan liian nuorena!

8. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan levytetty

Koko Ruoskan tuotanto. Jotain niin jäätävää, etten tajua, mitä hyvää kukaan siinä kuulee!

9. Yksi levy, jota kuuntelet paraikaa

Yann Tiersenin Les retrouvailles - kun siitä tuolla aiemmin kerran jo mainitsin!

10. Yksi levy, jonka olet aikonut kuunnella

Coldplayn uusin Viva la vida or Death and all his friends - joskus vielä ihan ajan kanssa ja tunteella!

Nyt haasta viisi bloggaaja

Haastan kaikki sivujani lukevat muut musiikkiblogaajat!

Tom Waitsia tuntematon arvioi Tom Waits -covereita!

2008-06-25T10:52:00.004+03:00

Ostin viikon alkupuolella diginä Scarlett Johanssonin uuden levyn Anywhere I lay my head. Levy koostuu Tom Waitsin covereista, lukuun ottamatta Song for Jo -kappaletta, joka on Scarlettin ja David Sitekin yhteistuotos. Itse en ole koskaan Waitsia kummemmin kuunnellut, joten mitään vertailupohjaa minulla ei kipaleille nyt ole.

TV on the radiosta tuttu David Sitek on kappaleiden kirjoittamisen lisäksi ollut levyn tuottajana sekä soittanut lähes kaikilla raidoilla (toisin sanoen myös hän lie tehnyt eniten albumin eteen). Merkittäviä nimiä levyn teossa on muutenkin pyörinyt: esimerkiksi herra David Bowie, joka tunnistettavasti laulaa taustoja Falling downilla ja Fannin streetillä.

Se faktoista.

Minä (eräiden lukiemieni arvostelujen tapaan) ihmettelen, miksi koko ryhmä kantaa laulajansa nimeä - etenkin, kun ihanan Scarlettin osuus biiseissä ei ole merkittävä. Laulu on enimmäkseen matalaa hönkäilyä, puhelaulua tai "naukumista" eikä mitenkään pääosaan nostettua. Minusta tälle olisi hyvin voinut keksiä jonkun yhtyeen nimen, mutta ilmeisesti markkinointiosasto vaan on sitä mieltä, että Scarlett Johansson omalla nimellään myy paremmin. Enkä ihmettele.

Scarlettin ääni ei ole kovin vahva eikä välttämättä edes sieltä parhaasta päästä, mutta jotain hyvin hyvin koukuttavaa siinä on. Se eri Yritä mitään. Biiseissäkään ei ole tyydytty pelkkään kitara-rummut-basso -kuvioon, vaan mielikuvitusta on käytetty: on urkuja, pianoja, joulukellot, huiluja, sadekeppiä, saksofonia ja eräitä, joista en ole koskaan kuullutkaan.

Minua ilahduttaa tällaisen tähtösen debyyttilevyn kohdalla, ettei ole menty siitä, mistä aita on matalin tai mikä on oletettavinta. Rahastusmielessä tehtyä kolmen markan poppia on kuultu jo ihan liikaa - tässä on enemmän luonnetta ja haastetta sekä toki myös uskottavuutta kunnon taiderockhengessä. Levy ei ole loistava, mutta Jotain tässä on.

MySpacessa voit käydä kuuntelemassa näytteeksi neljä kipaletta albumilta.

Uuden Sigur Rósin Fiilistelyä

2008-06-16T18:12:00.006+03:00

Enää ei tarvitse arvailla, miltä uusi Sigur Rós -albumi Með suð í eyrum við spilum endalaust kokonaisuudessaan kuulostaa, sillä koko albumin voi kuunnella ilmaiseksi Last.fm:ssa. Albumi ilmestyy kauppoihin 25. kesäkuuta ja Islannin post-rock -suuruus konsertoi Helsingissä Kulttuuritalolla 24. elokuuta. Mahtavaa!

Ladytron 4.0

2008-06-16T12:28:00.009+03:00

Heti alkuun pahoittelen ennen edellistä merkintää ollutta puolentoista viikon taukoa. Lomailin tuon ajan Ikuisessa Kaupungissa, toisin sanoen Roomassa. Musiikillisesti minulla ei ole oikein mitään sanottavaa tuosta kaupungista: löysimme vajaan sadan kilometrin kävelymme aikana kaksi levykauppaa. Molemmat olivat selvästi jonkun ketjun liikkeitä (enhän minä enää niitä nimiä muista) eikä sieltä osannut oikein mitään hakea. Hintataso lie ollut melko sama kuin Suomessakin. Matkaseuralaiseni osti Molokon levyn, itse tyydyin vaan Family Guy -rintanappeihin kotona ikävöivälle miehelle tuliaisiksi. Liikkeissä Roomassa yleensä soi vaihtelevaa musiikkia, yleensä jotain jumputusta tai radiosta muuta täydellisesti mieleenpainumatonta, ravintoloissa parhaimmillaan oli joku vanha setä korvan juuressa hanuria vetelemässä. Tuli ikävä omaa musiikkia, kun päässä alkoivat soida huolestuttavat suomihitit, kuten Simmarit, sammarit, kummarit ja pipo, Eppu Normaali, Danny tai Don huonot, jotka eivät todellakaan kuulu normaaliin musiikkimakuuni.

Omaa musiikkianihan on vaikka tämä Ladytron. Olin aivan unohtanut yhtyeen uutukaisen levyn saapuneen kauppohin! 28. toukokuuta julkaistu albumi kantaa nimeä Velocifero ja on yhtyeen neljäs pitkäsoitto aiempien levyjen 604 (2000), Light and Magic (2002) sekä Witching hour (2005) jälkeen.

MySpacesta muutamia kappaleita kuunneltuani minulla pitäisi varmasti olla niistä mielipide. Ainakin: kuulostaa Ladytronilta! Electropopia tämä on edelleen ja itse olen löytävinäni näistä muutamista biiseistä enemmän 80- ja 90-lukulaisia vaikutteita ja soundeja kuin aiemmasta tuotannosta. Harha-askeliksi näitä en kuitenkaan sanoisi, sillä pieniä uusia juttuja on kokeiltu ihan tyylillä!

Levyn ensimmäinen single Ghosts jää kertsirenkutuksellaan päähän ensimmäisilläkin kuuntelukerroilla: There's a ghost in me / wants to say I'm sorry / doesn't mean I'm sorry. Aluksi maistuu, loppua kohti rupeaa jo hieman tympimään - ei ole niitä kappaleita, joita jaksaisin kuunnella muutamankin kerran putkeen. Ehkä tässä on enemmän pop-henkeä kuin aiemmassa Ladytronissa?

Avausraita Black cat on jälleen yhtyeen bulgarialaisvahvistuksen Mira Aroyon kotikielellään laulama ja jostain syystä nämä raidat omakohtaisesti lähes aina toimivia, vaikka en kielestä tuon taivallista ymmärräkään. Kieli kuulostaa karskilta ja vähän naukuvalta, mutta hyvältä! Biisin kulku ja äänimaailma on jo lähempänä vanhaa Ladytronia, tästä minä tykkään.

MySpace on lisäksi saanut soitantaan biisit Runaway, Deep blue sekä Versus levyn yhteensä kolmestatoista kappaleesta.

YouTubessa on lisäksi virallinen video Ghosts-sinkkubiisistä. Videolla on somia pupuja, kummituskaupunki, yhtyeen herrat Daniel Hunt ja Reuben Wu ovat kuin Dressmann-mainoksesta (tai pelottavimmillaan kuin Reservoir dogsista), mutta näyttävät äärimmäisen hyviltä, samoin kuin Helen Marnie lyhyessä mekossaan ja Mira, jota tosin näytetään harmittavan vähän. Tyylikäs pätkä, I say!

Tämän pienen tutustumisen jälkeen sanoisin: pakkohankinta!!

Uutta TV-viihdettä Musiikilla Höystettynä

2008-06-15T13:40:00.005+03:00

Eilen ja tänään olen kuluttanut elämääni katsomalla dvd:ltä HBO:n uusiseelantilais-jenkkiläistä tv-sarjaa nimeltä Flight of the Conchords. Avopuolison sisko toi sen tuliaisina palatessaan Skotlannista Suomeen ja tuliainen oli harvinaisen onnistunut! Sarja kertoo kahdesta Uudesta-Seelannista New Yorkiin muuttaneesta nuoresta miehestä, Bretistä ja Jemainesta. Pojilla on bändi nimeltään Flight of the Conchords, hieman säälittävä manageri, yksi fani ja kova hinku saada keikka.

Sarja on viihdyttävä, jokaisessa jaksossa on vähintäänkin muutama jakson henkilöistä tai tapahtumista kirjoitettu laulu, yleensä sanoituksiltaan jokseenkin huvittava. Tässä laulu, jonka Bret (parrakkaampi) kirjoitti tyttöystävälleen Cocolle. Kuunnelkaa tuota romantiikan virtaa lyriikoissa!

Räppikin taittuu, kun on niinkin kovat räppinimet kuin Hiphopopotamus ja Rhymenoceros!

Suomeen sarja ei tietääkseni ole rantautunut, mutta mistä sitä tietää, vaikka tämä vielä täällä nähtäisiinkin - etenkin kun Yleisradio teki ohjelmaostosopimuksen HBO:n kanssa. YouTubesta näitä pätkiä tosiaan ainakin löytyy - tai mitäpä internetin ihmemaassa tänä päivänä ei olisi.

Kuva: HBO

Katse Islantiin Päin!

2008-06-03T17:34:00.007+03:00

Minun ei tarvitse mennä Flow festivalin luokse - Flow festival tulee minun luokseni. Jos nyt ei konkreettinen festivaali, niin ainakin törmään siellä esiintyviin artisteihin jos jossain yhteyksissä!

Viimeisimpänä mainittakoon seikkailuni Last.fm:ssa musiikillisten naapureideni sivuilla muutama päivä sitten. Selailemalla ja koekuuntelemalla yhtä jos toista löysin islantilaisen herran nimeltä Björn Kristiansson, joka tekee musiikkia nimellä Borko.

Siviilissä ala-asteen musiikinopettajana toimivan miehen ja yhtyeensä debyyttialbumi Celebrating life julkaistiin alkuvuodesta 2008. Levy käsittää kahdeksan kappaletta, joista kolme (sekä kaksi vanhaa kappaletta) löytyvät MySpacesta. Itse ihastuin kuitenkin eniten Continental love -instrumentaalikipaleeseen, joka on täyspitkänä kuultavissa Borkon Last.fm-sivulla.

Arvosteluissa yhtyettä verrataan Múmiin - Borko ja Múm ovat muuten olleet kiertueellakin yhdessä - mutta minä sanoisin, että tämä on hieman alavireisempää ja vakavampaa kuin ainakin Múmin Go go smear the poison ivy. Osalla kappaleista on laulua ja kunnon sanoitukset, osalla pelkkää soittoa ja kilkutusta. Itse määrittelisin musiikin makoilevan jossain kotikutoisen elektropopin sekä post-rockin välimaastossa. Borko oli muuten Last.fm:ssä hauskasti tagitettu myös sanoilla cheaper than food - jokseenkin kuvaavaa sekin (varsinkin, kun Islannissa ruoan kehutaan olevan kallista).

Borko esiintyy Flow festivalilla Helsingissä lauantaina 16. elokuuta.

Kuva: Icelandairwaves.com

Kuluneen Keväät Levyt Top 3

2008-06-01T18:55:00.005+03:00

Koska nyt on kesä (perustelut: 1. kalenteri näyttää kesäkuuta 2. olen neljän viikon kesälomalla 3. joku on varmasti nähnyt jo pääskysen), aion tehdä Last.fm:n avustuksella katsauksen siihen, mitä musaa olen kuluneena keväänä kuunnellut.

Keväinen musiikkimakuni on painottunut hyvin paljon kaikkeen kevyeen ja rentoon - syksyllä saatan taasen kaivaa järeämmät aseet esille, mutta kevään ja valon myötä en sellaista kaipaa.

Viimeisen kolmen kuukauden kuunnelluimmat levyni ovat:

1. José González: In our nature (2007)

Levy on edeltäjäänsä Veneeriä pelkistetympi sovituksiltaan, sanoitukseltaan pohdiskelevampi. Se on jonkinmoinen matka "ihmisyyden primitiiviselle puolelle". Joitain mainitakseni kappaleet käsittelevät sellaisia aiheita kuin moraali ja ihmisluonto. Soitetuin raita levyltä on Killing for love, vaikka suosikkini kuitenkin ehkä on levyn päättävä kahdeksanminuuttinen Cycling trivialities.

2. Iron & Wine: Shepherd's dog (2007)

Varsinkin viime päivinä tunnun kuunnelleen tätä levyä tauottomasti. Tutustuin Iron & Wineen talvella (olipa muuten Sam Beam Rautoineen ja viineineen kolmas merkintäni tässä blogissa!) Our endless numbered days -levyn muodossa ja ihastuin. Hieman myöhemmin tuli ostettua tämä Shepherd's dog, johon olen aivan rakastunut. Sain ystävänikin ostamaan tämän levyn pelkällä hehkutuksellani, mutta - noh - hän ei siitä loppujen lopuksi innostunut ilmeisesti aivan yhtä paljon kuin allekirjoittanut. Henkilökohtainen suosikkini kahdentoista kappaleen joukosta on House by the sea. Kiitän vinkkauksesta tämän levyn suuntaan lukijaani Anssia, joka kommentissaan vinkkasi tämän levyn olevan mielestään viime vuoden paras levy, koko maailmassa. Taidan minäkin vielä myöhäisheränneenä yhtyä mielipiteeseen!

3. Devendra Banhart: Smokey rolls down thunder canyon (2007)

Kolmantena minuun on kuluneena keväänä iskenyt amerikkalainen kummajaisfolk Devendra Banhartin muodossa. Vasta levyn ostettuani ja sitä jonkin aikaa kuunneltuani minulle selvisi, että levyn ensimmäisessä kappaleessa, Cristobal, laulaa meksikolainen näyttelijäsuosikkini, ihana Gael García Bernal - joka ei ainakaan tee kappaleesta yhtään huonompaa. Smokey rolls down thunder canyon on hauskalla tavalla sekoitus niin monenlaista musiikkia olematta kuitenkaan sekava tai epäyhtenäinen. Puolivälistä löytyy uinumisvaihe, keskiväli sisältää meneviä jopa bilehenkisiä kappaleita ja niin edelleen. Alkuun suosikkini oli huikea Seahorse, tällä hetkellä miellyttää vanhat iskelmät mieleen tuova Shabop shalom. Tämä levy vaatii aikaa ja keskittymistä, mutta myös palkitsee.

Loppujen lopuksi näissä kolmessa albumissa on hämmentävän paljon yhteistä. Kaikki mieslaulajia, singer-songwritereita, kaikki kolme levyä ovat melko vähäeleisiä. Siihen on kai hyvä kiteyttää mennyt kevät musiikilliselta anniltaan minun kohdaltani!

Onnellisuutta Chilloutin Parissa

2008-05-29T23:37:00.007+03:00

Hauskaa toukokuista iltaa, hyvät lukijani! Allekirjoittanutta on viime aikoina vaivannut motivaation puute hyvin monenkin asian suhteen: valintakokeisiin lukemiseen, työssäkäyntiin, kodin yleisen järjestyksen ylläpitoon, blogaamiseen ja tänne kirjoittamiseen näin joitain mainitakseni.

Musiikillisella puolella mikään viimeaikainen ei ole herättänyt suuria tunnekuohuja. Varasin ja lunastin liput Sigur Rósin elokuiseen show'hun - siinä kai ne kuulumiset sillä saralla sitten ovatkin.

Tänään kotimatkalla minut valtasi huikea seesteisyyden ja rakastavaisuuden tunne. Se johtui ehkä juuri alkaneesta kesälomastani (josta vieläpä maksetaan, kuinka uskomatonta sekin on!) tai suopeasta ilmasta, en tiedä. Hyvä olo on hengessä läsnä vieläkin ja hyvään oloon sekä ilta-aikaan sopii erityisen hyvin Slowhillin levy Fennika muutaman vuoden takaa.

Slowhillin muodostavat Vellu Maurola a.k.a DJ Slow sekä Rinneradiosta tuttu Tapani Rinne. Musiikillisesti levy sijoittuu jonnekin jazzin, chilloutin ja elektronisen musiikin maastoon ambient-sävytteineen. Pianoa, huiluja, sampleja, pehmeitä (kone)rumpuja, saksofoneja, joikausta ynnä muuta - siitä on Fennika tehty.

Levy on ihana eteerinen, unenomainen ja tasainen kokonaisuus alkaen Come back as a butterflysta ja päättyen Niko's dreamiin. Väliin mahtuu kahdeksan kappaletta, joista omat suosikkini voisivat olla vaikka Everyone is a star ja sitä seuraava La noche en la isla sekä levyn aloittava jo mainittu Come back as a butterfly. Kuten Jussi Niemi Soundin arvostelussa (2/2005) mainitsee: "Parasta tässä on, että musiikki toimii loistavasti taustana, mutta kestää keskittyneempääkin kuuntelua."

Muutaman kipaleen voit käydä tunnelman vuoksi kuuntelemassa vaikka duon MySpace-sivuilta.

Musiikin Omistamisen Tuska

2008-05-21T22:24:00.005+03:00

Tässä se tulee: tunnen huonoa omaa tuntoa levyjen ostelemisesta. Olen ahdistunut siitä, miten joka paikassa nykyään toitotetaan siitä, kuinka elämisen pitäisi olla ekologisempaa, jokaista ostopäätöstä pitäisi viimeiseen asti harkita ja tuntea huonoa omaatuntoa, jos ottaa hedelmille muovipussin (noin kärjistetysti). Ja minä kuitenkin olen varmasti keskimääräistä vastuullisempi kuluttaja!

Kuitenkin tämän tästä cd-levyjä ostaessani tunnen piston sydämessäni lisätessäni jälleen tavaravuorta kodissamme. Säilytän kuitenkin suurinta osaa musiikista koneellani - ainakin kaikkea mitä kuuntelen - ja myönnän, että harvoin tulee kansilehtiä hypisteltyä (todennäköisesti muutaman kerran levyn ostamisen jälkeen, mutta myöhemmin: tuskin).

Kysyn itseltäni, miksen voisi ostaa musiikkia digitaalisessa muodossa. Tästä pääsemmekin ongelman ytimeen: en osta, koska etenkin hieman vanhempien albumien hinta on usein iTunesissa kalliimpi kuin kaupassa! Harvoin raaskin kuitenkaan ostaa täysihintaisia albumeja, ellei ole kyse jostain itselle merkittävästä julkaisusta. Otetaan esimerkki hintavertailusta. Ostin kuukauden verran sitten Portisheadin vanhat albumit Dummy (1994) sekä Portishead (1997) yhteensä 12 eurolla (uutena - ottaenkin huomioon, että sain näistä hieman alennusta verrattuna normaaliin myyntihintaan). iTunes storessa, joka tietääkseni on ainoa Applen koneille musiikkia digitaalisesti myyvä taho, nämä maksavat 9,99 € / albumi. Säästöä?

Mielestäni musiikin digitaalisessa myynnissä ns. mid price -albumien hinnat pitäisi saada kohdilleen - vaikka 6,99 euroon. Syksyyn asti Anttiloissa ja Kodin ykkösissä on jälleen valtaisa 2 x CD 15 € -kampanja: valikoimasta löytyy satoja levyjä, jotka jäävät maksamaan 7,50 euroa per levy. Digitaalisessa muodossa ostaminen pitäisi tehdä houkuttelevaksi hinnalla - nyt siinä ei ole onnistuttu kuin uutuuksien osalta; niistä 9,99 € toki on erittäin sopuisa hinta. Koko formaatti on tietysti vielä lapsenkengissä täällä Suomessa enkä usko suuren yleisön vielä palvelua löytäneen, joten ehkä jäämme odottamaan kehitystä ja hintojen laskemista.

Missä muodossa Sinä musiikkisi ostat - cd-levyinä, vinyyleinä, tiedostoina? Tunnetko huonoa omaatuntoa tavaramäärän kartuttamisesta tai levyihin uppoavista rahasummista?

Long Live José

2008-05-15T21:30:00.005+03:00

Kuten olen aiemmin kertonut, pidän José Gonzálezista. Pidän melkein kaikesta häneen liittyvästä. Viimeisimpänä José tuli mieleen Zero 7:n The Garden -albumia kuunnellessa - mies laulaa levyllä ainakin kappaleilla Left behind, Today, Future sekä Crosses, joka onkin Josén oma kipale Veneer-levyltä zerosevenmäisemmillä soundeilla vaan. Kunhan jaksan, voisin myöhemmin hehkuttaa hieman lisää tuota vuoden 2006 mahdollisesti parasta albumia.

Tänään kävin myös YouTubessa ihastelemassa ruotsalaisen elektroduo The Knifen (kuvassa yllä) versiota Josén Heartbeats-kappaleesta ja kieltämättä se oli ihan vakuuttava. Soundi on hiukan löysä (mutta ilmeisesti tämä on aika The Knifelle ominaista?), mutta mielestäni oikealla tavalla. Eihän neljän minuutin munaakaan laiskuuden vuoksi keitetä neljää minuuttia kahdeksan sijasta: joskus löysä vaan on parempi! Video biisille on melko vaatimaton (ei välttämättä huonolla tavalla), mutta pidän noista skeittaajista.

Voisin nyt niin kuvitella itseni vähän väsyneessä humalassa Dynamon tanssilattialle laiskasti liikuttelemaan jalkojani näissä tahdeissa..

Kuva: MySpace

New Waven Veteraaniyhtye Blondie Suomeen!

2008-05-12T17:51:00.004+03:00

Yksi jos toinen ulkomainen orkesteri taikka pumppu tänäkin kesänä löytää tiensä tänne Pohjolaan mutta tätä en olisi uskonut: Blondie tulee Suomeen! Yhtyeen mahdollisesti tunnetuimman ja parhaimman levyn, Parallel linesin, julkaisusta tulee kuluneeksi 30 vuotta, jonka kunniaksi vuonna 1999 rivinsä uudelleen kasannut yhtye tekee juhlakiertueen. Suomessa new wave -veteraanit vierailevat Helsingin Kulttuuritalolla 10. heinäkuuta (samana päivänä kuin Björk Finlandiapuistossa, muuten!). Lippujen hinta 50 euroa ja niitähän myy Lippupalvelu.

Albumin kolmekymppisiä juhlitaan myös levyn uuden painoksen muodossa: 25. kesäkuuta ilmestyy Parallel linesin juhlaversio, jossa on lisänä bonusraitoja ja dvd, joka pitää sisällään musiikkivideoita sekä ennen näkemättömän TV-esiintymisen. Omasta mielestäni Parallel linesissa on muuten aivan kuolettavan tyylikäs ja ajaton kansi!

Asiasta uutisoi Noise.fi.

Itse taidan nämä bileet jättää väliin, koska minua pelottaa liikaa ajatella, mitä aika on tehnyt nyt yli 60-vuotiaalle Debbie Harrylle. Kaikki kunnia, mutta kyllä minusta tuossa iässä pitäisi jo osata siirtyä sivuun - kunnioitettavasta menneestä urasta huolimatta. Nuorta Debbie Harrya kyllä ihannoin ja siitä tykkään aivan valtavasti, voi sitä tyyliä ja asennetta! Muutaman kerran olen jo meinannut tukkani värjätä vaaleaksi halutessani näyttää yhtä hotilta, mutta noh, ei se ihan pelkästään siitä taidakaan olla kiinni..

Tribuutti Björkin Ystäville

2008-05-12T16:36:00.003+03:00

Erääseen lempiaiheeseeni, Björkiin, jälleen palatakseni:

Kuten blogaajakollegani Jouni Katosblogissa jo aikaa sitten - maaliskuussa - kirjoitti, Stereogum on julkaissut nettiin vapaasti ladattavaksi tribuuttilevyn Björkin Post-albumista. Artistien kirjo on melkoinen: Liars, Dirty projectors, High places, Bell, Pattern is movement, Evangelicals, Xiu xiu, Final fantasy & Ed Droste, White Hinterland, El guincho, Atlas sound sekä No age esittävät omat näkemyksensä Björkin kappaleista.

Tuli taas kuunneltua levyä, kiitos shufflen. Omat suosikkini vaihtelevan laatuiselta kokoelmalta ovat Final fantasyn & Ed Drosten (kuvassa yllä) Possibly maybe viehättävine huiluineen (kai?) sekä Dirty projectorsin Hyperballad.

Tribuutin pääset kuuntelemaan tai lataamaan itsellesi - joko yksittäisinä kappalena tai zip-pakettina - täältä.

Kuva: Stereogum

Kaikkien Aikojen Suosikit: Perfect Day

2008-05-11T17:48:00.009+03:00

Istuin bussissa, äitienpäivän viettoon menossa, napit korvissani musiikkia kuunnellen. Mikä sen hienompaa kuin että shuffle yhtäkkiä heittää korville yhden kaikkien aikojen suosikkikappaleistani: Trainspottingin soundtrackilta tutuksi tulleen Lou Reedin Perfect dayn. Siinä lähes takuuvarma kylmien väristyksien aiheuttaja, aivan huikea fiilistelybiisi, jossa on tunnelmaa ja särmää! Hyvää pussailumateriaalia vaikka ;)

Tässä video kyseiselle biisille, Trainspottingin (ja espanjalaisen tekstityksen) hengessä.

Laitan sanatkin, koska tykkään niistä niin.

Just a perfect day
drink Sangria in the park
And then later
when it gets dark, we go home

Just a perfect day
feed animals in the zoo
Then later
a movie, too, and then home

Oh, it's such a perfect day
I'm glad I spend it with you
Oh, such a perfect day
You just keep me hanging on
You just keep me hanging on

Just a perfect day
problems all left alone
Weekenders on our own
it's such fun

Just a perfect day
you made me forget myself
I thought I was
someone else, someone good

Oh, it's such a perfect day
I'm glad I spent it with you
Oh, such a perfect day
You just keep me hanging on
You just keep me hanging on

You're going to reap just what you sow
You're going to reap just what you sow
You're going to reap just what you sow
You're going to reap just what you sow

Koko Trainspottingin soundtrack on muuten laadukas ja sisältää tykättäviä kipaleita. Levyltähän löytyy:

1. Iggy Pop: Lust for life

2. Brian Eno: Deep blue day

3. Primal scream: Trainspotting

4. Sleeper: Atomic

5. New order: Temptation

6. Iggy Pop: Nightclubbing

7. Blur: Sing

8. Lou Reed: Perfect day

9. Pulp: Mile end

10. Bedrock feat. KYO: For what you dream of

11. Elastica: 2:1

12. Leftfield: A final hit

13. Underworld: Born slippy

14. Damon Albarn: Closet romantic

Oodi Duetoille - A life all mine

2008-05-09T09:48:00.005+03:00

Näin AMK:n liiketalouden valintakokeen ennakkoaineiston odotellessa lukijaansa tämä lukija keksii valtaisasti parempaakin tekemistä. Kuuntelen jopa Gwen Stefania! Vaikka What you waiting for? onkin ihan iskevä kipale (ihan totta!) muutaman vuoden takaa, en minä siitä niin paljon pidä, että se ansaitsisi oman merkintänsä.

Sen sijaan ohjelmassa tänään: Oodi duetoille!

Palataan maaliskuun puolivälin tienoille ja kehuvaan merkintään The Gatheringin Souvenirs-levystä. Samainen levy on jälleen ollut tehokkaassa soitossa - esimerkiksi viime perjantaina, kun illalla pääsin töistä hiljaiseen kotiin: levy soimaan, reilusti volymea ja sohvalle koomailemaan. Keveällä rajuudellaan tuo levy onnistuu olemaan jostain ihmeen syystä olemaan kummallisen rauhoittava.

Siihen duettoon päästäkseni: levyn ehkä hienoin biisi on viimeinen kappale A life all mine, jonka Anneke van Giesenbergen laulaa yhdessä Trickster G:n kanssa. Sitä äänten harmoniaa! Nuo soundit! Hyvät sanatkin! Oi autuas melankolisuus! YouTubesta yritin etsiskellä, josko kaksikko yhdessä esiintyisi jollain live-pätkällä, mutta koska sellaista ei löytynyt, on vain tämä ylösalaisin oleva amatöörivideo lyriikoineen. No, antaapa mahdollisuuden ainakin mukana laulamiseen!

Olisin voinut vielä hehkuttaa toistakin duettoa: ihanan Anna Ternheimin ja minulle tuntemattomaksi jääneen miehen esittämää Lovers dreamia, joka vielä muutama kuukausi sitten komeili MySpacessa. Mikä sääli, ettei ollut lopullinen levyversio - herkät, hitaat biisit toimivat toki yleensä parhaiten naisen ja miehen duettoina.

Tokihan vielä olisi joitain Nancy Sinatra ja Lee Hazlewood -duettoja, mutta näistä kepeistä 60-/70-lukulaisista lurituksista ei ehkä sovi puhua koskettavien ja kylmiä väreitä tuottavien kipaleiden kanssa samalla kertaa..

Elektronista rakkautta: Kraftwerk

2008-05-06T13:10:00.008+03:00

Kepeän ja yksinkertaisen musiikin kaipuussa olen nyt monena päivänä löytänyt tieni miehen levyhyllylle, K-kirjaimeen. Kissa vieköön, miten olenkaan nyt vasta löytänyt Kraftwerkin hienouden?

Soittoon ovat päässeet yhtyeen varsinaisen kultakauden levyt: Autobahn (1974), Radio-activity (1975), Trans-Europe express (1977), The Man Machine (1978) sekä Computer world (1981). Aika moista retroa siis - kaikki on tehty monta vuotta ennen kuin minua on edes ollut olemassa.

Kraftwerk oli ensimmäisten joukossa luomassa musiikkia, joka tehtiin kokonaan koneilla. Eräillä kappaleilla, kuten Trans-Europe espressillä, laulu on melko luonnollista tai vain vähän muokattua, kun taas toisissa kappaleissa, muun muassa Robotsissa, on käytetty vokoderia robottimaisen lauluäänen tuottamiseksi.

Kappaleiden vähäiset sanoitukset käsittelevät monesti eurooppalaisuutta, teknologiaa, modernia elämää - vai mitä sanovat jo kappaleiden nimet Robots, Antenna, Uranium, Neon lights tai The Model? Lisäksi Computer world -levy rakentuu sanoiltaankin tietokoneiden ympärille.

Kraftwerk on tänään saanut minut autuaaseen mitääntekemättömyyteen nytkyttelemään päätäni ihanien kepoisten rytmien tahdissa - onneksi sentään on vapaapäivä. Ei kaikki musiikki toimi näin hyvin vielä 30 vuotta julkaisunsa jälkeen!

Pieni trivia vielä loppuun: tiesittekö, että Coldplay lainasi Kraftwerkin Computer love -kappaleesta riffin Talk-hittiinsä vuonna 2005 julkaistule X & Y -albumille?

Antony and The Johnsons Meets Discopallo

2008-05-02T11:46:00.009+03:00

HITTO!-klubilla tässä keväällä ihmettelin DJ:n pyörittämään biisiä, jossa erehtymättömästi lauloi Antony Hegarty, mutta Antony and The Johnsonsia kipale ei missään nimessä ollut vaan jotain paljon discompaa. Unohtui sekin ihmetys tuonne jonnekin mielen takaosaa, kunnes keskiviikkona ilmestynyt Rumba muistutteli minua tästä levyarviollaan Hercules and Love affair: Hercules and love affair, jossa suitsutettiin enkeliäänistä Antonya discovivahteineen. Bingo!

Tämän aamun olen viettänyt MySpacessa biisejä kuunnellen ja loistokkain renkutus on ehdottomasti kappale nimeltään Blind. Antony Hegartyn korkea ja vaikeroiva ääni ei ole jotain, mitä olisi helppo mieltää 70-lukuhenkiseen house-discobiisiin, mutta kontrasti on ihan älyttömän toimiva ja biisit hyvin tehtyjä.

Toukokuun MUST HAVE -levyni on siis hitto vieköön Hercules and Love affairin yhtyeen nimeä kantava debyytti ja minusta tuntuu, että Blind on omakohtaisesti yksi tulevan kesän kovimmista biiseistä. Biisillä on myös yksinkertaisen tyylikäs video!

Sunnuntaitunnelmointia Electroclashin Rytmeissä

2008-04-27T18:54:00.007+03:00

Halusin nähdä Sin cityn siitä asti, kun se elokuvateattereihin kesällä 2005 rantautui. Kuitenkin vasta tänään sain takalistoni sohvalle ja kyseisen elokuvan videotykille pyörimään, ystävän luona kun olimme. Olivat ilmeisesti odotukset varsin korkealla, koska raina osoittautui melkoiseksi pettymykseksi ja puolessa välissä jopa nukahdin. No, olihan sentään pimeää, elokuva oli lähes mustavalkoinen ja olin herännyt aamulla aikaisin. Aivan liian raskasta minun sunnuntaipäivääni (unohdettakoon nyt se, että itse elokuvan valitsin).

Minun sunnuntaipäivääni sen sijaan kelpaa paremmin kuin hienosti tuttavuus vuodelta 2004; yhtye, joka myös muistuttaa minua minun ja nykyiseni avopuolisoni suhteen alkuajoista: Fischerspooner.

Fischerspooner on yksi electroclashin, elektronisen musiikin alalajin, kärkinimiä muun muassa Ladytronin ohella. Newyorkilaisen yhtyeen ytimen muodostavat säveltäjä Warren Fischer sekä laulunkirjoittaja ja vokaaleista vastaava Casey Spooner - nokkelimmat teistä lukijoista varmaan tässä vaiheessa keksivät, mistä yhtyeen nimi on johdettu. Lisäksi mukana on liuta muuta väkeä: kitaristi, muutama naislaulaja, koreografi ja tanssijoita ja niin edelleen.

Yhtyeen live-esiintymisiä katsellessa toteaa, että lavalla on varsinainen friikkisirkus, väkeä riittää ja jos pitäisi keksiä vastakohta musiikkityylille shoegaze, Fischerspooner saattaisi olla hyvin lähellä totuutta.

Vuonna 2001 päivänvalonsa näki rytmiryhmän kahdesta itselle tutusta levystä parempi, erinomaisen hieno albumi nimeltään #1. Singlebiisiksikin irroitettu, yhtyeen ehkä tunnetuin hitti Emerge on yksinkertaisesti nerokas, eräs omista bilesuosikeistani, ikinä. Sinänsä nyt mennään hieman väärässä päivässä: olisi mieluummin lauantai! Valot pois ja tanssimaan! Partyy!

Mutta väliäkö viikonpäivästä: hyvä levy toimii aina.

Maistiaisena yhtyeestä annettakoon YouTuben tarjota kestosuosikki Emergen musiikkivideo, jonka lopussa näemme hieman esimakua siitä, mitä yhtyeen liveakti voi olla.

Kuva: Fischerspoonerin fanisivustolta

Ihanat Naislaulajat vol. 4. - Nancy Sinatra

2008-04-25T09:09:00.002+03:00

Ehdoton suosikkikin oldies-iskelmäpopin osastolta on Nancy "Frankin tytär" Sinatra. Muinoin kotikyläni kirjastosta muistan lainanneeni keltakantisen, 24 kappaletta kattavan The very best of Nancy Sinatra -kokoelmalevyn. Yhä vieläkin levy koneeni syövereistä ja bittiavaruudesta löytyy ja silloin tällöin intoudun sitä soittamaan. Nyt on yksi niistä hetkistä!

Nancyssa minua viehättää ihanan pehmeä alttoääni ja laulujen "menneen ajan hurma". Näissä vanhoissa iskelmissä on aivan eri tunnelmaa kuin nykyajan siirappisissa rakkaudenvuodatuksissa! Kappaleet kuten Ladybird, The shadow of your smile ja The last of the secret agents ovat aivan kuolemattoman hyviä kappaleita!

Yksi jos toinenkin Nancy Sinatran kappale on päässyt soitantaan mainoksissa tai elokuvissa. You only live twice soi samannimisessä James Bond -elokuvassa; Bang bang kuultiin Kill Bill vol. 1:ssa; mainio These boots are made for walking soi Full metal jacketin soundtrackilla. Lisäksi muistan ainakin Wishin' and hopin' -kipaleen jostakin muutamien vuosien takaisesta mainoksesta.

Olen selvästi merkillisen viehtynyt myös menneiden vuosikymmenien muotiin - Debbie Harryn lisäksi olen kovin ihastunut Nancyn 60-luvun tyyliin. Nuo kengät! Nuo pöyhkeät hiukset! Tuo sulous! Enkä halua palauttaa itseäni todellisuuteen ja katsoa kuvia Nancy Sinatrasta nykyään (kuten en Debbie Harrystakaan!), tahdon pitää mielikuvani Nancysta nuorena ja sulokkaana.

Portishead: Third

2008-04-23T20:21:00.005+03:00

Olen todella ihastunut Portisheadin uutukaiseen levyyn, nimeltänsä Third. Tämä on suoraan sanottuna minulle yhtyeen ensimmäinen levy, jota kokonaisuudessaan olen kuunnellut - ja itse asiassa intouduinpa yhtyeestä niin, että tilasin kaksi vanhempaakin levyä tukusta.

Ihanaa. En nyt osaa muuta sanoa.