Yksi suomalaisista tarinankertojasuosikeistani on ehdottomasti Kauko Röyhkä. Miehellä on sana hallussa! Laulujen ja kirjojen muodossa hän kertoo viehättävän sekopäisiä tarinoita erilaisista ihmiskohtaloista ja sattumuksista. Röyhkän kirjat olen melkein kaikki lukenut ja suosittelen etenkin Kahta aurinkoa kaikille. Loistava, erilainen sotakirja, joka ylsi aikanaan Finlandia-ehdokkaaksikin.
Röyhkältä on tullut pitkälti yli kaksikymmentä albumia sekä lisäksi minialbumeita ja kokoelmia (kolmetoista kappaletta!) - taso ehkä on vähän vaihdellut herran melkein kolmekymmentävuotisen uran aikana. Röyhkä on mielenkiintoinen persoona, josta varmaan jokaisella on näkemyksensä. Tänään tämä kulttuuripersoona täytää 50 vuotta - siispä onnea!
Sunnuntain Helsingin sanomat kirjoitti Islannin maineesta hienona maana. Aihe on nyt hieman kaukana musiikista, mutta lehti kirjoitti muun muassa, että Islanti on muiden silmissä niin kelpo ja kunnollinen pikkumaa, että. Islanti halutaan EU:n jäseneksi, vaikka tavallisesti niin tarkkoja ollaankin tiettyjen, muun muassa taloudellisten, kriteerien täyttymisestä. Hyvä ettei tuo pieni saari jo pian uppoa moiseen finanssikriisiin! Musiikkiasiaan: Helsingin sanomien toimitajat, tai kuka lie, olikin keksinyt, että Islannin mainio, maanläheinen ja sympaattinen maine on paljon sieltä lähtöisin olevan musiikki- ja kulttuuriskenen aikaansaamaa. Kuka voisi paljon muuta väittää? Kuka tietää Islannista jotain muuta kuin Björkin tai Sigur Rósin (tai luonnonihmeet, mutta unohdetaan ne nyt)? Tai kirjailijat, joita niitäkin pieneen maahan mahtuu muutama lahjakas. Jutussa oli mainittu juuri Björk, joka on perustanut sijoitusrahaston kantaakseen oman kortensa kekoon maan taloustilanteen parantamiseksi.
Islannissa kaikki tosiaan tuntuu olevan toisenlaista. En tiedä mitä maata, tai mistä tulevaa musiikkia, siihen ylipäätään voisi verrata. Yhdestä jos toisesta islantilaisaktista ole minäkin täällä kirjoittanut ja taas palaan aiheeseen. Viime aikoina minua ovat ilahduttaneet vuonna 1997 perustetun Múm-yhtyeen videot, joita tässä olen katsellut! Muun muassa tämä, Rhubarbidoo. Tästä on vaikea päätellä, viekö musiikki piirrosta vai piirros musiikkia eteenpäin! Aivan kuin olisi taas lapsi, jossain tuolla kultaisella kahdeksankymmentäluvulla, niin somaa tämä on.
Jos Rhubarbidoo oli piirrettymäinen, They made frogs smoke til they exploded on ehkä sen esiaste - luonnoslehtiö. Mutta hei: tässähän on samoja juttuja kuin Go go smear the poison ivyn kansissa! Minusta on edelleen silkkaa nerokkuutta laittaa vaihdettavat, samaa teemaa jatkavat kansilehdet albumiin. Ja vielä kierrätyspahvi - kaikki tukee tunnelmaa!
Aivan yhtä lapsenomaista sisältöä sen sijaan ei ollut 2002 vuonna julkaistun Finally we are no one -levyn Green grass of tunnelin videolla. Aivan mielettömän kaunis video, in my opinion.
Seuraa uutisia suomalaisesta musiikista - vasta kun niin julistin, etten juuri suomenkielistä kuuntele!
Eilen korviini kiiri nimittäin kuumia uutisia: Tehosekoitin palaa lavoille kesällä! Viisi vuotta sitten lopettanut Tehosekoitin esiintyy kesällä muutamilla festivaaleilla: Ruisrockissa, Raumanmeren juhannuksessa, Himos Festivaleilla, Suomi-ilmiössä (Oulussa) ja Tammerfestissä.
Tehosekoitin on kyllä ollut mitä erinomaisin livebändi. Aina kova meno ja biisit on hyviä! Tuli käytyä jäähyväiskiertueellakin Turun Klubilla vielä katsomassa, silloin vuonna 2004. Toivottavasti kesällä tiemme kohtaavat ja pääsen keikalle vielä kerran! (Minä kun en kovin innoissani tuosta kotikaupunkini Ruisrockista ole...)
Yhtyeellä on aina paikka sydämessäni. Yksi hauska muisto liittyy rippijuhliini, lähemmäs kymmenen vuotta sitten. Serkkuni (jo aikuiset) olivat askarrelleet minulle kortin ja kirjoittaneet sinne sanoja Tehosekoittimen Maailma on sun -kappaleesta!
Nosta kasvot ylös sateeseen Katso lintujen lentoa Ne ei kylvä, ei ne satoa korjaa Mut niil on tarpeeks kaikkea
Mistä musiikkiblogaajat saavat inspiraatiota ja keksivät aiheensa? Itse tykkään ammentaa ideoita ja hakea uusia rytmejä - mistäpä muualtakaan kuin - muista musiikkiblogeista! Radio on aivan liian yksipuolinen ja ne kanavat, jotka eivät ole yksipuolisia, ovat muuten tarjonnaltaan kummallisia. Lehtiä olen nykyään laiska lukemaan ja tarjonta on niin valtavaa, ettei sieltä aina jaksa etsiä sitä pientä osaa, joka itseä sattuisi kiinnostamaan. Kannattaa siis etsiä muutama musiikkiblogi, jonka kirjoittajat kuuntelevat samankaltaista musiikkia, mistä itse pitää - silloin lienee jo aikamoisten löytöjen lähteellä! Etsinnät voi aloittaa esimerkiksi sivun vasemmasta reunasta, jossa on listattuna muutamia minun mielestäni erinomaisia musiikkiblogeja.
Anssi vasta eilettäin postasi Pienet nuotit -blogiinsa kalifornialaisyhtye Port O'Brienin videon I woke up today. Katsoin sen ja olin kolmessa ja puolessa minuutissa ihan myyty ja leveä hymy huulilla! Ihana, hyväntuulisin kappale pitkään aikaan. Tekee mieli tanssahdella ja laulaa mukana!
Piti sitten muutenkin vähän yhtyeeseen tutustua. MySpacessa on viisi biisiä kuultavana - eivät aivan yhtä rytmikkäitä kuin edelläesitetty, mutta varsin kivoja joka tapauksessa. Etenkin Fisherman's son! Ja Close the lid! Ensimmäinen yhtymäkohtani muuhun musiikkiin olin ruotsalainen Peter Björn and John, jonka muutaman vuoden takaista vihellyshittiä Young folks ei varmaan kukaan voi olla muistamatta. Ehkä yhtyeissä on jotain samaa?
Port O'Brien on julkaissut kaksi albumia, All we could do was sing ja The wind and the swell. Ja ne, tai ainakin jompi kumpi niistä, taisi juuri päätyä himottavien levyjeni listaan.
Syksyisen hiljaiseloni vuoksi pureudun viime vuoden kansitaiteisiinkin vasta nyt, yli kuukauden jälkijunassa. Vuoden 2008 viimeinen Rumba (23+24/2008) listasi vuoden merkittävimpiä muusikoita, levyjä, kappaleita ynnä muita. Juorukellot kalkattivat minullekin tiedon, että ystäväni tekemät levynkannet on palkittu!
Näin sanoo Rumba: “Metallibändi Havoc Unitin levynkannet ovat pakkauskokonaisuutena yhdet vuoden viimeistellyimmistä kotimaisista kansista. Yhdistellen gotiikan, jugendin ja sosialistisen realismin parhaita paloja on turkulainen grafikko Ville Kaisla onnistunut visualisoimaan industrial-henkisen yhtyeen musiikin levyn kuoriin. Uudella tavoin klassista henkeä huokuvat kannet saavat vielä lisäpontta käytetystä kierrätyskartongista.”
Maininta meni aivan oikeaan osoitteeseen, sillä nuo todella ovat erittäin komeat kannet. Kokonaisuus ei kylläkään pääse oikeuksiinsa yhdessä pienessä kuvassa netissä tai lehdessä, sillä sisällä on lisää hienouksia. Hyvä Ville!
Muut neljä kansitaiteen sarjassa mainittua olivat Portisheadin Third, The Little Onesin Morning tide, The Soundtrack of our livesin Communion sekä Anna Abreun Now (kuvat linkkien takana).
Tänään herätessäni päässäni soi jostain käsittämättömästä syystä Ismo AlangonKriisistä kriisiin. Tuo innoitti kaivamaan muutamat vanhat Ismo-levyt esille! (Eipä niitäkään tosin ollut näissä maisemissa kahta enempää.)
Miehen musiikkia tuli kuunneltua enemmän nuoruusvuosina - joka ei omalla kohdallani kylläkään tarkoita Hassisen kone- ja Sielun veljet -vaiheita, paitsi marginaalisesti. Alangolla on monia oivaltavia sanoituksia, mikä on varmaan suurin syy siihen, että ylipäätään jossain määrin pidän kyseisestä musiikista. Suomenkielisessä musiikissa ehkä omalla kohdallani eniten häiritsee huonot/korviinpistävät/provokatiiviset/ärsyttävät sanoitukset. Omalla äidinkielellä lauletussa musiikissa tällaiset asiat ovat niin selkeitä - häiritsee, jos joku “ei toimi”.
Laskin äsken huvikseni, paljonko suomenkielistä musiikkia kirjastoissani on. Yksitoista yhtyettä, joista Egotrippi on ehkä ainoa, joka on mielestäni aivan erinomaisen ihana. Esimerkiksi tämä parin vuoden takainen Asfaltin pinta -kappale ja video! Tyttömusiikkia ehkä parhaimmillaan. Ja minulla ainakin tällainen tunnelmointivideo laukaisee hillittömän kaipauksen kesään!
Mitä mieltä sinä olet: onko suomenkielinen musiikki mistään kotoisin?
Mietin vielä, kertooko tuo nyt jostain, kun päässäni soi moinen kriisibiisi. Olenko jotenkin tavallista stressaantuneempi? Freudilaiset tulkitsevat unia, mutta kuka tulkitsee päässä soivia kappaleita? Cyanide and Happinessissa vaivan takia mentiin oikein lääkäriin. Heh!
Olen tänään YouTuben ja MySpacen kautta kuunnellut kanadalaisyhtyettä Great lake swimmers. Musikantit asettuvat jota kuinkin samaan kategoriaan muun muassa Sufjan Stevensin, Bonnie ‘Prince’ Billyn ja rakastamani Iron & Winen kanssa. Ja laulaja on ulkonäöltään kuin hassu sekoitus Coldplayn Chris Martinia ja Flight of the Concordsin Bretiä!
Videoiden kauneinta antia edustaa biisi To leave it behind. Ihana kesä, ranta, surusilmäinen mies ja seepiasävyt! Olen muutenkin jo ikävöinyt kesää eikä tämä ainakaan auta siihen. Vai mitä sinä sanot?
Biiseistä tykkään enemmän singlekipaleesta Your rocky spine, jossa soittimien skaalakin on vähän monipuolisempi. (Mandoliini! Jess!) Kaiken kaikkiaan somia kappaleita, joita kuuntelee mielellään.
Löysin myös sattumalta sivun, josta voi ladata yhtyeen tarjoaman ilmaisen viisi kappaletta kattavan EP:n! Käyhän lataamassa täältä, jos kiinnostuit.
