Katson Joskus Myös Elokuvia

Katsoin edellispäivänä toistamiseen David Lynchin elokuvista tähän mennessä ainoan, jonka voin sanoa ymmärtäneeni. Kyseinen elokuva on Blue velvet, vuodelta 1986. Muutama päivä ennen sitä ja tehokkaasti vielä sen jälkeenkin elokuvan samanniminen tunnusbiisi soi päässäni.

Biisi on vanhaa iskelmää. Ensimmäisen kerran kappaleesta tuli hitti vuonna 1951 Tony Bennetin käsissä. Neljä vuotta myöhemmin jälleen listamenestystä kappale saavutti The Cloversin esittämänä ja jälleen vuonna 1963 kappale oli listoilla Bobby Vintonin esittämä. Toisin sanoen: on tätä sitten laulettukin.

Blue velvet -elokuvan naispääosassa on laulajatar Dorothy Vallensia esittävä Isabella Rosselini. Hänen todellisista laulunlahjoistaan en tiedä, enkä myös siitä, laulaako hän itse kappaleet elokuvassa. Tässä klippi elokuvasta!

Blue velvet on kyllä hyvä jännäri. Eikä musiikissakaan mitää vikaa ole! Elokuvan musiikista on vastannut 70-luvulta asti elokuvasävellyksiä tehnyt Angelo Badalamenti, jonka muita meriittejä tuolla saralla ovat muun muassa musiikit elokuviin The Beach, Holy smoke, Cabin fever ja Dark water sekä musiikit lukuisiin muihin David Lynchin elokuviin ja sarjoihin Twin Peaksista lähtien.

Angelo Badalamenti on David Lynchille sitä, mitä Danny Elfman on Tim Burtonille.

Jottei asiapitoisuus liikaa lipsahtaisi elokuvatrivian puolelle, kerron taannoisesta löydöksestäni. Ostin alen loppurysäyksestä alle 3 eurolla oldies-rock'n'roll-kokoelman! Tuplalevyltä löytyy jos joitain klassikoita: Sealed with a kiss, There goes my baby, Dream lover.. On Buddy Hollya, Patsy Clinea, The Everly brothersia, Bobby Darinia ja juuri tämä nimenomainen Blue Velvet -tulkinta Bobby Vintonilta. Aivan mahtavaa. Kunnon menneen ajan hurmaa -tunnelmaa - tekee mieli pukea kellohame päälle ja lähteä vähän tansseihin vanhalla amerikanraudalla! (Taisin juuri myös vähän ihastua 60-luvun tyyliin ja tähän löytämääni sivustoon.)

Synkkää Lauantai-iltaa, Toverit

Kymmenen päivää putkeen töitä (ja huomenna mennään vasta viidennessä!), kaikki seuralaiseni ovat Uuden musiikin festivaaleilla - minä istun kotona, käyn töissä ja valmistan mysliä. Vielä kun ulkona on lähes yötä myöten helle, josta en edellämainittujen seikkojen takia oikein osaa nauttia - höh. Siis enpä ole parempaa viikonloppua pitkiin aikoihin viettänyt.

Tätä iltaa täydentämään sopii hyvin Anna Ternheimin ja Fyle Dangerfieldin duetto Lovers dream, jossa videolla jopa soitetaan viime aikoina kovin ihastelemaani instrumenttia: sahaa! Anna on videolla vielä paljon nätimpi kuin valokuvissa, ihana, kaunis Anna.

Anna Ternheimin lisäksi soittolista on tänään koostunut pitkälti miehen

levyistä:

16 Horsepower - Hoarse

16 Horsepower - Secret South

Autechre - Cichlisuite

Autechre - Gantz Graf

sekä aiemmin illalla vähän Nouvelle Vaguesta, kun olotilani oli hieman eloisampi.

Kaikkien Aikojen Suosikit vol. 2: Yann Tiersen

Kuinka rakastankaan Yann Tierseniä ja kuinka vähälle huomiolle herran musiikki onkaan blogissani jäänyt! Taannoisessa kymmenen kysymyksen listauksessa taisin Les retrouvailles -levyn mainita, mutta siihen se jääkin. Eiköhän ole aika korjata asia!

Suurin osa varmasti tietää Tiersenin sävellyksistä iki-ihanan Amélie-elokuvan soundtrackin (2001), ehkä jokunen on korva tarkkana myös katsellut Goodbye Lenin!in (2003), jonka sävellystyö on samaisen miehen käsialaa. Elokuvamusiikin lisäksi Yann Tiersen on tehnyt kuusi omaa studiolevyä; La valse des monstres (1995), Rue des Cascades (1996), Le Phare (1998), Tout es calme (1999), L'Absente (2001) ja Les retrouvailles (2005). Ranskassa Tiersen tuli tunnetuksi Le Phare -levyllä, muualla menestystä seurasi lähinnä tuon Amélie-levyn jälkeen.

Itselläni näistä levyistä on pyöreästi puolet sekä Yann Tiersenin ja Shannon Wrightin yhteislevy Yann Tieren & Shannon Wright (2004). Tiersen on käyttänyt monilla levyistään useita ulkopuolisia laulajia ja muusikoita; Lisa Germano, Dominique A, Neil Hannon, Natasha Régnier ja niin edelleen.

Ihailen Tiersenin sävellystyön monipuolisuutta - joskin silti hänen sävellyksensä kuulostavat aina yanntiersenmäisiltä. Varsinkin live-pätkistä monipuolisuuden huomaa: osa kappaleista on raivokasta viulunvingutusta, lennokasta, osa surumielistä, osa kaunista yhteislaulantaa. Pääosassa kappaleissa soivat piano, viulu, harmonikka ja kitara ja näitä yhdistellään muihin soittimiin ja ääniin: melodikaan, lelupianoon, kirjoituskoneen naputukseen..

Wikipedia kertoo Yann Tiersenin soittaneen esimerkiksi Le Phare -levyllä seuraavia: violins, accordion, piano, mandolins, guitar, typewriter, small and big saucepans, cooking pot, tam-tam, banjo, harpsichord, oud, acoustic guitar, 12 stringed guitar, toy piano, vibra phone, cello, melodica, chimes, bowed mandolins, bicycles, bontempi, vocals. En edes tiedä, mitä nämä kaikki ovat ja se jos mikä on mahtavaa! Ainakin siinä mielessä, että musiikissa uskalletaan käyttää vähemmän tavallisiakin soittimia.

Mutta mutta. Siloitellumpi (tai ainakin vähemmän rujo) Amélie-levy on levylautasellani riittävästi pyörinyt diggailuni alkuvuosina ja nykyisiksi suosikeiksi ovat ennemmin nousseet niin lennokkaammat ja raivoisammat kappaleet kuin myös muutamat levyiltä löytyvät englanninkieliset biisit. Helpottavat vähän tuskaani, kun en ranskaa ymmärrä! Kokonaisuudessaan yksi hienoimmista kappaleista niin sävellykseltään kuin sanoiltaan on mielestäni Dominique A:n laulama Monochrome levyltä Le Phare. Siinä on niin sympaattinen ja hauska videokin!

Toiseksi esittelykohteeksi otan On tour -dvdl:tä Le Banquet -liven, joka valottaa enemmän harmonikka- ja live-puolta. Kyseinen dvd on muuten erittäin antoisa tuotos, sympaattinen ja lämmin kiertuepätkä, joka sisältää toki live-taltiointeja, mutta myös kuvaa tien päältä, jonkin verran haastatteluja ja niin edelleen. Suosittelen, jos muuten artistista pidät!

Tämän miehen sävellykset ovat vaan minun korviini jotain niin uskomatonta. (Minun avomiehenikin soitti nuorempana viulua - miksei hänestä tullut tällaista mestaria?) Vielä kun pääsisi livenä näkemään, ai että! Rakastan.

Kuvat: Last.fm

Klubille Kolmas Syyskuuta!

Töissä muutama viikko sitten silmiini osui sähköposti viikon musiikkiuutuuksista/-uutisista ja aikani kuluksi päätin sitäkin vaihteeksi lueskella. Yksi yhtyeistä kuulosti muita kiinnostavammalta ja kotona piti asiaan tarkemmin tutustua.

Kyseinen yhtye on nimeltään The Deer Tracks, Ruotsin Gävlestä ponnistava kokeellista electroa vääntävä duo. Yhtyeen ytimen muodostavat David Lehnberg ja Elin Lindfors, jotka ovat puuhailleet musiikkiprojektinsa parissa 2006-2007 vuodenvaihteesta lähtien. Ensimmäinen mieleeni tuleva vertailukohta on islantilainen Múm, seuraavaksi Lehnbergin lauluääni tuo mieleeni kotimaisen Iconcrashin Jaanin äänen.

The Deer Tracksin ensimmäinen levy, 9 kappaletta käsittävä Aurora, julkaistaan 27. elokuuta. MySpacessa on tällä hetkellä kolme biisiä tulevalta levyltä kuultavana; Slow collision, Before the storm (liekö saanut nimensä Daruden vuosituhannen alussa julkaistusta levystä, heh!) ja Yes this is my broken shield. Yhtye keikkailee albumin julkaisun tiimoilta täällä Suomessa neljässä eri kaupungissa:

3.9. Klubi, Turku

4.9. Kuudes linja, Helsinki

5.9. Klubi, Tampere

6.9. Lutakko, Jyväskylä

Taidanpa pistäytyä tuolla ensimmäiseksi mainitulla keikalla yhtyeen katsastamassa, jos nyt liput tulevaan opiskelijabudjettiini vaan sopivat!

Kuvat: MySpace

I'm Just As Human As A Human Can Be..

Sain ostaa Weeping willowsin uusimman, Fear & love (2007), julkaisun poistohyllystä sopuhintaan kahdella eurolla tänään. Levyn kokonaisuudessaan kuunneltuani se osoittautui ehkä hienoiseksi pettymykseksi - miten minulle tuli sellainen olo, että levyyn on haettu aiempaa popimpaa tuntua, osa vanhasta WW-synkkyydestä oli poissa. Last.fm määrittelee yhtyeen ruotsalaiseksi, indieksi, popiksi, rockiksi - minä sanoisin tätä iskelmä-popiksi surumielisillä sanoituksilla. Ainakaan Magnus Carlsonin (kuvassa) ääni ei ole pop/rock-genrelle tyypillisimmästä päästä!

Jotkin kappaleet tällä uusimmalla levyllä herättävät minussa hämmästystä. Sanoitukset I want to kiss you / I don't know why but it feels right / I want to see you / Shiver in the morning light esimerkiksi eivät kuulosta weepingwillowsmaisilta! Muutenkin kun tunnelma Shiver in the morning light kappaleella on niin poikkeuksellisen rakastunut ja hyvämielinen - siis hetkinen. Ja toisaalta taas tuntuu, ettei tällä levyllä ole paljoa eteenpäin menty. Hmm.

Vaikka levy ei olekaan yhtyeen vahvimmasta päästä, kaksi euroa voin maksaa pelkästään kauniista The burden -kappaleesta. Ja mahtavan herra Carlsonin äänestä!

Viime kesänä, aika lailla vuosi sitten, olin Wanajafestillä yhtyeen livekuntoakin todistamassa. Myöhäisillassa, viimeisenä yhtyeenä soitettu keikka oli yleisökadostaan huolimatta tosi liikuttava ja hieno. (Yleisökato: eturivissäkin oli väljää ja siihen pääsi koko keikan ajan!) Niin se vaan menee, että ikä tuo karismaa ja pyöreästi nelikymppisellä Carlsonilla sitä riittää. Herran esiintyminen on paljon vakuuttavampaa kuin takkutukkaisten teinipoikien tyttöjen perään ruikuttavat rakkauslaulut! Keikan jälkeen olin aivan myyty ja ihastunut Magnukseen. Ei sillä, hoitihan muukin yhtyeen väki tonttinsa hyvin.

Päivän YouTube ei kuitenkaan sisällä mitään viimeisimmän levyn kappaletta, vaan klassikoista hohdokkaimman, Weeping willows -tuotannon ehkä parhaan biisin: Touch me! Kappale on levyltä Into the light (2001).

Kuva: www.weepingwillows.nu

Inssimusiikkia: Jon Spencer Blues Explosion!

Matkalla elokuviin näin autokouluauton, joka sopivasti hurjasteli punaisia päin popit raikuen, vain yksi ihminen kyydissään tosin. Jotenkin tästä tuli mieleen omat villit kuukauteni autokoulussa syksyllä viisi vuotta sitten ja etenkin inssi, jossa naurettavien radiokanavien sijaan kuuntelimme musiikkia minun levyltäni!

Jotenkin on jäänyt mieleeni, että viimeisellä ajotunnilla ennen inssiä sekä inssissä vielä autossa soi silloin diggailemani The Jon Spencer blues explosionin (tai lyhyemmin JSBX:n) levy Orange. Tuo Jon Spencerin, Russell Siminsin ja Judah Bauerin muodostama trio lyhensi sittemmin nimensä pelkäksi Blues explosioniksi - 2004 julkaistu Damage-levy ainakin ilmestyi jo lyhennetyllä nimellä.

Musiikki on aikamoista crosskitcheniä - näin ruoanlaittotermejä lainatakseni! Jotenkin kuvaillakseni sanoisin sitä punk-bluesiksi rockin hengessä ja enimmäkseen juuri kaikkea tätä sekaisin Jon Spencerin räkäisellä, hetkittäin huutavalla äänellä höystettynä. Biisit ovat tiukkoja ja saavat jalat takomaan lattiaa rytmikäästi.

Orange julkaistiin 14 vuotta sitten ja se oli yhtyeen kolmas levy. En ole oikeastaan pitkään aikaan kuunnellut tätä Spencerin rytmiryhmää - näin iän karttuessa olen vähän jättänyt raskaamman musiikin ja siirtynyt kepeämpiin indie-, folk- ynnä muihin hippeilyihin, noh, kuten täältä tiedätte. Taas vaihteeksi kuunneltuna tämä kuitenkin kuulosti ihan älyttömän hyvältä - sopisi kylläkin ehkä paremmin lauantai-iltaan ja etkoiluun kuin tiistai-iltaan ja aikaiseen nukkumaanmenoon!

Trio käväisi muuten Ruisrockissakin keikan heittämässä vuonna 2002. Enpä tainnut itse olla paikalla sitä todistamassa, koska mielikuvieni mukaan "löysin" bändin vasta hieman myöhemmin. (Todellakin: ei ole kerta eikä kaksi, kun olen missannut festarikeikan bändiltä, josta myöhemmin tulee iso suosikkini. Toisena hyvänä esimerkkinä mainittakoon Muse, joka soitti Ilosaarirockissa samana kesänä kuin JSBX Ruisrockissa. Tästä viisastuneena yritän nykyään tutustua ennakkoon tulevilla festareilla esiintyviin artisteihin ja yhtyeisiin, jottei vastaavaa pääsisi enää tässä mittakaavassa käymään.)

Tässä vielä yhden suosikkini, avausraita Bellbottomsin video. Kiitos Blues explosion, kiitos YouTube.

12 Raitaa Komeaa Folkia!

Käteisvarantoni kasvoivat eilen harvinaisen mittaviin 70 euroon, kiitos visiitin Lippupalvelussa. Niin, se surullisenkuuluisa peruuntunut Björkin konsertti toi nämä rahat jälleen käsilleni. Koska livemusiikkielämys jäi kokematta ja noin viidenkympin junamatkat tekemättä, päätin, että voin hyvillä mielin sijoittaa edes osan näistä rahoista parahin levykauppaan nimeltä 8raita.

Ostin kolme levyä. Ensimmäisenä käteen tarttui huippuarvostelut saanut Isobel Campbellin ja Mark Laneganin yhteislevy Sunday at Devil Dirt.

Tätä olen tänään eniten kuunnellut. Vaikka en duosta alkuun muutamien MySpace-tuokioiden jälkeen enemmälti innostunut, olen nyt täysin vakuuttunut levyn erinomaisuudesta. Asetelma on epätavallinen: kirkasääninen kaunis, reilu kolmekymppinen nainen, joka myös on entinen Belle & Sebastianin taustalaulaja ja sellisti sekä grunge- ja rock-yhteyksistä, muun muassa Screaming treesistä ja Gutter twinsistä tuttu matalaääninen, yli nelikymppinen mies lyövät musikaaliset päänsä yhteen ja tekevät jo toisen levyllisen synkeitä folk-balladeja (ensimmäinen julkaistiin vuonna 2006 ja se kantoi nimeä Ballad of the Broken seas). Isobel henkäilee kauniisti ja etäisesti "siellä jossain", Laneganin ääni tulee syvältä sielusta - lähimmät vertailukohdat löytynevät Johnny Cashista sekä Tom Waitsista. Lopputulos on eheä ja ihastuttavan hieno; haluan nyt jo laittaa levyn soimaan uudelleen ja uudelleen.

Toukokuussa julkaistu levy koristaa nyt levyhyllyäni enkä yhtään harmittele, että maksoin siitä täyden hinnan, vaikka en kovin usein "kalliita" levyjä ostelekaan!

Tämän uutukaisen lisäksi ostoskassiini päätyivät Nouvelle Vaguen kakkoslevy Bande À part vuodelta 2006 sekä ostoslistallakin kummitellut Iron & Winen debyytti The creek drank the cradle. Näiden pariin palailen mahdollisesti myöhemmin - jos uudet ystäväni Isobel ja Mark sen sallivat...

Listauksia Ajatusten Koossapitämiseksi

Muista en tiedä, mutta itselläni on tapana kerryttää kaikenlaisia listoja artisteista, yhtyeistä ja levyistä, joihin pitäisi tutustua, joita hankkia, joita kuunnella. Nimiä tarttuu niin kavereilta ja muiden blogeista kuin lehdistä, työpaikan sähköposteista ja netistäkin. Oma listani on tällä hetkellä kauan sitten päivitetty kyhäelmä dashboardillani sekä jotain sekalaista päässäni pyöriskelevää, jonka voisin viimein kirjata ylös ajatusten koossapitämisen ilosta.

Minulle on kaverien taholta suositeltu muun muassa Tegan and Saraa, John Frusciantea, Regina Spektoria, Calexicoa, Eelsiä sekä Belle & Sebastiania. Melkein kaikkiin näihin minulla on jonkinlainen ennakkokäsitys, joka estää näihin tutustumista täysin ennakkoluulottomin mielin ja siksi tällaiset nimet tahtovat jäädä hieman unohduksiin.

Yksittäisistä levyistä olen saanut kehotukseni tutustua esimerkiksi Tom Waitsin Mule variationsiin sekä Blonde redheadin 23:een.

Omasta puolestani rehellisen kiinnostunut olen sellaisiin itselle tuntemattomampiin nimiin kuin Mark Lanegan & Isobel Campbell, The Deer tracks, Final Fantasy, Band of horses sekä Boards of Canada, Aphex Twin ja muu IDM-suuntaus.

Hankittavaa-listalla puolestaan olemassaolollaan loistavat muun muassa Ladytronin uusi Velocifero, mainstream-osaston ylläpitämiseksi Coldplayn Viva la vida or Death and all his friends ja vanhat Iron & Wine -levyt. Lisäksi eräässä nimeltämainitsemattomassa tavarataloketjussa on meneillään 2 x CD 15 € -kampanja, joka houkuttaa toinen toistaan mielenkiintoisempiin hankintoihin - kyllä minä pian sorrun!

Interpol (ja The National) Ruisrockissa

Kuten jo eilisessä merkinnässä mainitsin, viime sunnuntaina oli ehkä musiikillisen annin koko vuoden kohokohta (kun se Björkkin perui ylihuomisen esiintymisensä, johon minulla oli liputkin jo!). Yksi ehdottomista suosikkiyhtyeistäni - puhun tietysti Interpolista - oli löytänyt tiensä Suomeen ja vieläpä tänne kotikaupunkiini.

Piirun verran iltakymmenen jälkeen alkanut soitto alkoi odotusteni mukaisesti uusimman levyn avausraidalla, komealla Pioneer to the fallsilla, jota seurasi valehtelematta maata notkuttanut hitti Slow hands. Minun oli pakko raivata tieni edemmäs, tästä en halunnut menettää elettäkään!

Yhtye oli kovin vähäeleinen eikä Turun pimenevässä illassa juuri välispiikkejä kuultu - tosin en sitä Paul Banksilta tai muulta porukalta varsinaisesti odottanutkaan. Toiset syyttelivät yhtyettä mielikuvituksettomuudesta, yllätyksettömyydestä ja siitä, miten yhtye soitti kuin itselleen tai kuinka kappaleet esitettiin juuri kuin levyillä. Minua se ei haitannut, tykkäsin älyttömästi siitä intiimistä ja riisutun tyylikkäästä setistä.

Livenä jotenkin vakuutuin vähemmän kuuntelemani Turn on the bright lights -levyn NYC-kipaleesta, joka kuultiin ensimmäisenä kolmesta encore-biisistä. Hienosti toimivat myös biisit kuten Evil, Not even jail sekä The Lighthouse ja vanhempi kappale Stella was a diver and she was alway down.

Mielenkiintoinen vastakkainasettelu oli tietysti Interpolin ja niin ikään Yhdysvalloista saapuneen The Nationalin välillä. Helsingin sanomien Jarkko Jokelainen vakuuttui allekirjoittaneen lailla enemmän Interpolista, kun taas Turun sanomien toimittaja (jonka nimeä valitettavasti en muista) kallistui menevämmän ja enemmän irroitelleen The Nationalin puolelle. Perusteluja riittää jos johonkin suuntaan ja omat vankat kannattajansa löytyy varmasti molemmista leireistä (niin; mistä sitten kiistellä, jos ei mielipideasioista?). Itse jäävään itseni tästä dilemmasta, sillä en ole koskaan kuunnellut yhtäkään The Nationalin levyä alusta loppuun.

Katsoin keikkaa noin puoliväliin ja luulen saaneeni melko hyvän käsityksen siitä, mitä yhtye voi olla. En silti enemmälti innostunut näistä jenkeistä - toisaalta enhän varsinaisesti välittänyt Interpolistakaan ensimmäisillä kuuntelukerroilla! The National vaatisi varmaan jälleen aikansa, mutta kun olis niin paljon muutakin.

Jarkko Jokelainen arvioi ja vertasi näiden kahden yhtyeen soittoa Helsingin sanomien arviossa ja itse yhdyn lähes jokaiseen Interpolista sanottuun sanaan. Kirjoituksen voit lukea täältä.

Jos ennen olin ihastunut, nyt olen rakastunut. Voi Interpol, minkä teit.

Kuva: Helsingin sanomat

Kymmenen Kysymystä Musiikista

Toisin kuin puolet muusta valtakunnasta, minä olen kesälomani pitänyt ja palannut takaisin töihin. Musiikkirintamalla on hieman hiljaista, koska teen siitä sellaista; en ole ollut oikein motivoitunut ostamaan uusia levyjä enkä suoraan sanottuna ole edes huikean paljon musiikkia kuunnellut. Viimeksi WOW!-tuntemuksia aiheutti avopuolison kuuntelema Aphex Twin - kaipa sitä "älykästä tanssimusiikkia" pitää siis omalle koneellekin saada paremmin tutustuttavaksi. Eilen oli kesäni yksi musiikillisista kohokohdista: Interpol Ruisrockissa! Nyt on olo toisaalta hieman apea, koska se on nyt ohi. Keikka oli kuitenkin aivan erinomaisen hyvä, huh huh sentään.

Paremman puutteessa täyttelen nyt tällaisen musiikkikyselyn - en pistäisi pahakseni, jos muutkin musiikkiblogilliset näitä täyttelisivät!

1. Yksi levy, joka muutti elämääsi

Ei ehkä muuttanut elämääni, mutta saattoi olla avainasemassa musiikkimakuani muuttamassa elektroniseen suuntaan: Fischerspoonerin #1 vuonna 2004.

2. Yksi levy, jonka olet kuunnellut useammin kuin kerran

Vaikka Yann Tiersenin Les retrouvailles, sitä olen kuunnellut hyvin paljon. (Olisipa kysymys mieluummin "levy, jonka olet kuunnellut hädin tuskin kerran"!) 

3. Yksi levy, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle

Iron & Winen Shepherd's dog voisi sopia sinnekin..

4. Yksi levy, joka teki sinusta hupakon 

Esimerkiksi Gwen Stefanin Love angel music babyn ostaessani koen sen jotenkin ehkä kolhaisseen itsekunnioitustani, tunnen itseni hieman naurettavaksi omistaessani tällaisen levyn, mutta siinä ihan totta on muutama varsin menevä raita. 

5. Yksi levy, joka sai sinut melkein sekomaan

Ehkä Interpolin Antics siinä vaiheessa, kun tajusin sen loistavuuden kunneltuani sitä enemmän. Avopuolisoni jopa huomautteli, että kuuntelisit välillä jotain muuta, mä oon jo kyllästynyt tähän.. 

6. Yksi levy, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin

En muista, olenko itkenyt suoranaisesti jotain musiikkia. Oikealla hetkellä esimerkiksi The Gatheringin Souvenirs on melkein itkettävän hyvä levy. 

7. Yksi levy, jonka toivoisit tulleen tallennetuksi

Jeff Buckleyn ennen kuolemaa kesken jäänyt levy My sweetheart the drunk. Kuolema korjasi ainutlaatuisen, lahjakkaan muusikon aivan liian nuorena! 

8. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan levytetty

Koko Ruoskan tuotanto. Jotain niin jäätävää, etten tajua, mitä hyvää kukaan siinä kuulee!

9. Yksi levy, jota kuuntelet paraikaa 

Yann Tiersenin Les retrouvailles - kun siitä tuolla aiemmin kerran jo mainitsin! 

10. Yksi levy, jonka olet aikonut kuunnella

Coldplayn uusin Viva la vida or Death and all his friends - joskus vielä ihan ajan kanssa ja tunteella! 

Nyt haasta viisi bloggaaja

Haastan kaikki sivujani lukevat muut musiikkiblogaajat!